Potilastyöhön paluu jännitti

– Pelotti hirveästi, totta kai, ­muistelee oikeuslääketieteen erikoislääkäri Katarina Lindroos kliiniseen työhön paluuta kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Suomessa on reilut kymmenen vankilalääkäriä. Katarina Lindroos on yksi heistä.

Perhevapaa, ulkomailla asuminen, hallinnollinen työ. On lukuisia syitä, miksi potilastyö voi jäädä usean vuoden ajaksi.

Palaaminen ei ole ihan pikkujuttu.

Rikosseuraamuslaitoksen ylilääkäri Katarina Lindroos palasi viime talvena potilaiden pariin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Paluu ei ollut haave eikä kuulunut suunnitelmiin; niin vain sattui käymään.

Lindroos erikoistui oikeuslääketieteeseen Helsingin yliopistossa ja jäi sinne suoraan kliiniseksi opettajaksi. Organisaatiomuutosten myötä työnkuva muuttui Lindroosille epämieluiseen suuntaan, ja ajatus lähdöstä heräsi. Vaakakupissa painoi myös määräaikaisuus.

Tarjolle tuli vankilalääkärin virka. Päivätyö kahdeksasta neljään, ei päivystystä. 80 prosenttia työajasta potilastyötä. Lindroos lähti, vaikka paluu kliinikoksi mietitytti.

– Pelotti hirveästi, totta kai. Olin aiemmassa työssä ollut ekspertti ja ohjasin erikoistuvia. Olin se, jolta kysytään neuvoa. En nukkunut varmaan viikkoon ennen kuin aloitin uuden työn, jännitin niin paljon.

Erilainen varmuus kuin nuorena

Katarina Lindroosin työ lähti kuitenkin käyntiin ihan hyvin. Hän päivitti tietojaan lukemalla. Moni asia oli muuttunut, ja Terveysportti osoittautui tarpeelliseksi.

Lindroos sai aluksi maltillisen potilaslistan ja perehdyttäjälääkärin, joista hän oli kiitollinen.

Hän huomasi, että kliinisessä työssä oli nyt erilainen varmuus kuin nuorena lääkärinä.

– En ehtinyt valmistumisen aikaan tehdä monta vuotta kliinistä työtä. Silloin oli koko ajan huoli siitä, että eihän potilaalle tapahdu mitään. Riittämättömyyden tunne on hävinnyt, kun on pitkä kokemus oikeuslääkärinä, Lindroos sanoo.

– Oikeuslääkärikin tietää vielä jotakin lääketieteestä. Jotkut asiat tuntuvat jopa helpommilta, kun on nähnyt kuoleman, miltä ihminen näyttää sisältä, mitkä asiat tappavat ja mitkä ovat vakavia. Tietää ne oikeasti vaaralliset tilanteet, hän jatkaa.

Tieto puoliintuu viidessä vuodessa

Lääkäriliiton varatoiminnanjohtajan Hannu Halilan mukaan lääkärit liikkuvat melko ahkerasti erilaisten tehtävien välillä. Liittoon tulee silloin tällöin kyselyjä lääkäreiltä, jotka ovat palaamassa kliinikoksi.

Moni kaipaa jonkinlaista kertauskurssia ja tukea paluuseen. Usein taustalla on monen vuoden ulkomailla olo tai pitkät vanhempainvapaat. Hallinnollisesta kliiniseen työhön siirtyvät ovat kasvava ryhmä.

– Tämä työ on kuin pyörällä ajaminen. Taito palaa, mutta lääketiede kehittyy koko ajan. Vanhan palauttaminen mieleen ei riitä. On opeteltava myös uutta, Halila toteaa.

– Joskus on sanottu, että lääketieteellisen tiedon puoliintumisvauhti on viisi vuotta. Se on aika kova arvio.

Parasta ennen -päiväys meni

Etelä-Savon sairaanhoitopiirin johtajaylilääkäri Kati Myllymäki katsoi jo vuosia sitten, että oma kliinisen osaamisen parasta ennen -päiväys on mennyt.

Myllymäki on työskennellyt viimeiset 13 vuotta hallinnollisissa tehtävissä muun muassa sosiaali- ja terveysministeriössä. Intensiivinen työ ei jättänyt tilaa sellaiselle täydennyskoulutukselle, jota kliinisen osaamisen ylläpitäminen vaatisi.

Suunnitelmia potilastyöhön paluusta ei varsinaisesti ole.

– Never say never. Eihän sitä tiedä, jos sote-mylläkkä vie työt alta. Se tarkoittaisi uuden opiskelua ja tietojen päivittämistä, Myllymäki sanoo.

Villasukkia ja konjakkipulloja ei tule

Myllymäki käsittelee johtajaylilääkärinä potilasvahinkoja, reklamaatioita sekä oikeuslääkärin ja patologin lausuntoja. Hän ei kuitenkaan ole näissä lääketieteellinen, syvällinen asiantuntija, vaan pohdinnassa on mukana eri erikoisalojen ylilääkäreitä.

Käytännön lääkärin työssä on Myllymäen kokemuksen mukaan paljon plussia hallinnolliseen työhön verrattuna.

– Onnistuneet potilassuhteet ovat työn suola ja tuovat onnistumisen hetkiä ja myönteistä vuorovaikutusta. Hallinnon töissä kukaan ei kiikuta villasukkia ja konjakkipulloja. Kuraa tulee ovista ja ikkunoista. Saa olla negatiivisena ukkosenjohdattimena, rooli on niin toisenlainen. Taloudellisia paineita ja potilaiden vaatimuksia on vaikeaa sovittaa yhteen.

Toisaalta työssä saa käsitellä laajempia kokonaisuuksia ja parantaa organisaatioita.

– On isojen asioiden äärellä ja joskus luulee, että voi vaikuttaakin niihin.

Osaamisesta löytyy uutta hyötyä

Katarina Lindroos ei ole katunut paluutaan potilaiden pariin. Hän viihtyy työssään ja tiimi on kiva.

– On mukava auttaa potilaita. Se tuo erilaisen palkinnon verrattuna siihen, että tekee tutkimustyötä tai availee ruumiita.

Vankien ongelmat ovat kirjavia, ja heillä on usein sekä somaattista että psykiatrista oireilua. Keskusteluun jää kuitenkin yleensä hyvin aikaa, eikä työ ole yhtä kiireistä kuin terveyskeskuksessa. Voi myös olla aina varma, että potilas saa lääkkeensä.

Moni lääkäri voi pelätä asiakaskuntaa, mutta Lindroosille se oli jonkin verran tuttu jo oikeuslääkärin työstä. Turvattomuutta hän ei ole kokenut.

Taustansa ansiosta muun muassa pahoinpitelyjen tutkiminen ja hoito on Lindroosille helppoa. Monella lääkärillä ei välttämättä ole sellaisesta kokemusta.

Lääkärien työskentelystä erilaisissa työpaikoissa voi Lindroosin mielestä olla monenlaista hyötyä.

– Alkuvaiheessa näkee toimintamallit tuorein silmin. Voi ehkä tehostaa ja parantaa asioita. On arvokasta, että on vaihtuvuutta.

Suositeltava vaihtoehto

Lindroos arvelee, että moni tutkija pohtii kliinikoksi palaamista yliopistojen rahatilanteen takia. Hän voisi hyvin suositella tätä vaihtoehtoa kollegoille.

Lindroosin mielestä kannattaa hakea paikkoja, joissa voi kuvitella pärjäävänsä. Hän itse ei olisi lähtenyt esimerkiksi sairaalan päivystyksen kaltaiseen hektiseen pisteeseen. Toinen tärkeä asia on oma mielenkiinto. Osaaminen tulee sen myötä.

– Rohkeutta vain, niin kyllä se siitä lähtee, hän sanoo.