Päivi Hietanen

”Lääkäri on ihmisrakkauden ammatti, sillä lääkäri kerää elämästä vakavaa ja synkkää kokemusta, joka kuitenkin on myös rikkaampi ja syvempi kuin muiden”, kirjoitti kollegamme Immanuel Ilmoni 1800-luvun puolivälissä. Hippokrateen yli 2 000 vuotta sitten asettaman hyvän tekemisen eetoksen mukaan lääkäri laittaa potilaan edun omansa edelle.

Korkea työmoraali, vahva ammattietiikka ja syvä vastuu potilaista vaikuttavat lääkärien työhön ja identiteettiin. Vastineeksi saatiin aikoinaan vahva ammatillinen autonomia ja arvostettu asema yhteiskunnassa. Syntyi kulttuuri, joka normalisoi ylityöt.

Lääketieteen ja terveydenhuollon olosuhteet ovat muuttuneet, eivätkä edellä mainitut työsuhde-edut ole enää itsestään selviä. Monilla tahoilla on viime aikoina painotettu sitä, että työntekijät eivät voi loputtomasti paikata järjestelmän ongelmia (1,2).

Ammattietiikka pintautui keskusteluun dramaattisesti sars-epidemian ja sittemmin koronan yhteydessä. Oli oikeasti mietittävä tasapainoa potilaan auttamisen ja lääkärin oman elämän suojelemisen välillä (3,4). Amerikkalainen tiedelehti JAMA julkaisi keväällä artikkelin lääkärien uupumuksesta ja sen vaikutuksesta potilaisiin (5).

Vaikka ongelma lienee sikäläisessä työnarkomaniaa suosivassa kulttuurissa suurempi kuin kotomaassamme, ei se ole tuntematon meilläkään. Yhtenä taustatekijänä pidetään sitä, että moni kutsumusammattilainen on muuttunut ruutujen takana istuvaksi virkamieheksi ja konsultiksi. Vajaa kolmannes työajasta käytetään potilaan kohtaamiseen, puolet muuhun (6).

Terveydenhuoltojärjestelmän velvoite suojella ja auttaa kansalaisia ei voi koskea vain potilaita. Eettinen stressi ei johdu tunnollisesta työntekijästä. Kysymys on järjestelmän moraalista. Työturvallisuuslain mukaan työnantaja on velvollinen huolehtimaan työntekijöiden terveydestä. Riittämättömät resurssit synnyttävät myötätuntovajetta ja virhealttiit olosuhteet (5). Potilaiden hyvä hoito ja työntekijöiden suojelu ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa.

Lääkärin on hyvä olla myös itse hereillä vointinsa suhteen. Voimme kiinnittää huomioita riittävään lepoon ja siihen, että elämässämme on mielihyvää tuottavia asioita. Voimme tukea työtovereitamme arvostamalla toisiamme. Vanhan persialaisen viisauden mukaan hyvän jakaminen lisää hyvyyttä, surun jakaminen vähentää surua.

Ymmärtävä asenne potilaita kohtaan on tärkeää, mutta armon tulee koskea itseämmekin. Tämän opetteluun soisi lääkäreillä olevan enemmän tilaisuuksia. Vähintä on mahdollisuus työnohjaukseen.

Vanhemmat kollegat ja toiminnasta vastaavat voivat vaikuttaa siihen, minkälaista työn eetosta ylläpidetään. Arvostetaanko sairaalan käytävillä ylitöissä haahuilevaa työn sankaria, vai tulisiko ajatella, että hän vaarantaa työkykynsä rajattomuudellaan? Voisiko uusi ammatillinen kulttuuri vaalia lääkärien työkykyä ja -iloa, mikä myös houkuttelisi uusia lahjakkaita nuoria alalle?

Työilmapiiri paranee, jos työntekijöitä on tarpeeksi ja heidän aivojaan suojellaan. Tietojärjestelmiin ja jatkuviin keskeytyksiin liittyvää kognitiivista kuormitusta tulee vähentää ja turvata riittävä aika palautumiselle. Tekoälyä on syytä arvioida työn keventämisen ja mielekkyyden näkökulmasta (6,7).

Uhrautumisen käytäntö ei enää toimi. Tasapainoisemman työkulttuurin omaksuminen suojaa niin työntekijöitä kuin potilaitakin. Näin varjellaan ammattietiikkaa ja ylläpidetään alan arvostusta. Tehtävä on yhteinen terveydenhuollon organisaatioille, toiminnasta vastaaville ja sitä toteuttaville.