Ammatti vailla glamourin häivääkään
Kyky empatiaan on etu ja kommunikaatiotaidot lähes välttämättömiä, mutta hyvää lääkäriä ne eivät kenestäkään yksinomaan tee.
Perheessäni iloittiin tänä kesänä suuresti: siskontyttöni pääsi lääkikseen! Kävin tunnemyrskyssä uudelleen läpi myös omia muistoni. Olihan se ihmeellistä; että oikein lääkäriksi!
Palatessani menneeseen huomasin pohtivani, mitä lääkäriys sisarentyttärelleni ja ihmisille ylipäätään merkitsi. Lääkärin ammatin unelma on monelle lapsuudesta asti tuttu, mutta eihän kukaan asiasta osaton likimainkaan tiedä, mistä todella on kysymys. Hyvin usein arjessa törmää pelkkään ammattinimikkeeseen vetoaviin epärealistisiin odotuksiin.
Eräs kollega selvisi täpärästi Nizzassa hiljakkoin tapahtuneesta terroriteosta. Häntä haastateltiin tapahtumien kulusta Ylen lähetyksessä, jossa haastattelun päätteeksi toimittaja kysyi: "Olet ammatiltasi lääkäri. Miltä tilanne lääkärin silmin vaikutti?" Kollega vastasi mielestäni tyhjentävästi: "Siinä hetkessä olin paniikissa oleva kansalainen."
Lääkärin ammattiin liitetään usein suuria, yliluonnollisiakin odotuksia. Me olemme tavallisia pulliaisia odottamattomissa hätätilanteissa, toki erikoisalasta riippuen enemmän tai vähemmän kyvykkäitä auttamaan apua tarvitsevia. Kokemuksemme eivät kuitenkaan juuri eroa maallikoiden kokemuksista. Lääkärin ammatti on työ muiden joukossa, ei ihmisen synnynnäinen tai opittu perusominaisuus. Joillekin lääkäriys on henkilökohtainen identiteetti, mutta sekin on yksilön omakohtainen valinta.
Saako joku tyydytystä ammattimme ympärillä vellovasta ihannoinnista, joka on varmasti yksi suurin innoittaja nuorille heidän valitessaan uraansa? Olin toisen opiskeluvuoden jälkeen kesätöissä vanhainkodissa. Eräs asukeista oli dementoitunut sairaanhoitaja, joka saatuaan tietää lääkäriopinnoistani, käveli koko kesän perässäni hokien "sinä lääketieteen opiskelija…" Hetken jaksoin olla ilahtunut saamastani huomiosta, mutta pian mitäänsanomaton titteli alkoi kyllästyttää. Mitä minä olin opiskeltuani pari vuotta lääkäriksi? En yhtään mitään enempää kuin kuka tahansa muu samaa työtä tekevä.
Muistan kyllä, että valkotakin niskaan vetäminen kesäkandina pikkukaupungin virkaatekevien lääkärien perässä hännystelijänä tuntui liiankin hienolta. Onneksi itseriittoisuudessa kylpeminen karisee raskaiden vuosien myötä ja kokemuksen karttuessa. Muuten ammatin harjoittamisesta ei tulisi mitään, ei ainakaan mitään potilaan etua palvelevaa.
Viime aikoina on mediassa keskusteltu lääketieteellisen valintakokeen kelpoisuudesta löytää sopivimmat hakijat suuresta joukosta. On ehdotettu haastatteluja empaattisimpien ja kommunikaatiokykyisimpien yksilöiden seulomiseksi. Psykiatri Hannu Lauerma kirjoitti asiasta menneellä viikolla Turun Sanomien kolumnissaan, jossa erityisesti seuraava lause loikkasi silmilleni: "Kaikki lääkärit eivät ole erityisen empaattisia ja alati miellyttäviä persoonia, mutta tämän asian kanssa on pakko elää." Hän viittasi myös tulevien lääkärien kykyyn kehittyä ammatillisesti kuuden vuoden opiskelujen aikana.
Viisas mies osui naulan kantaan. Lääkärin ammatissa kyky empatiaan on etu ja kommunikaatiotaidot asioiden sujuvasti hoitumiseksi lähes välttämättömiä, mutta hyvää lääkäriä ne eivät kenestäkään yksinomaan tee. Lääkärin tehtävä on päästä diagnoosiin ja määrätä potilaalle sairauteen sopiva hoito. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä on sosiaalisista kyvyistä toki verraton hyöty, mutta itseisarvoksi niistä ei ole. Siksi vuorovaikutustaitojen mittaaminen valintakokeessa on perusteetonta.
Minulle tämä on sittenkin ammatti vailla glamourin häivääkään. Arvostan silti suuresti ammattikuntaamme. Teemme sekä henkisesti että fyysisesti verraten raskasta työtä, jonka suurin innoituksen lähde lienee monelle akateeminen mielenkiinto ja tahto ihmisten pyyteettömään auttamiseen. En kuitenkaan halua sanoa mitään edellä mainittua uransa alkutaipaleella olevalle sukulaistytölleni; hän muovatkoon aikanaan omat raaminsa.
Siis onnea matkaan uudet opiskelijat! Pitkä ja kivinen tie koulii teistä vuosien kuluessa ammattilaisia, jotka löytänevät sopivan paikkansa. Lapsuuden lääkärihaaveen odotukset tuskin kuitenkaan kovin monen osalla täyttyvät, se on valitettava tosiasia.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
