Elämä on nyt
Me ihmiset olemme laumaeläimiä, ja samankaltaiset valinnat luovat turvallisuutta ja näyttäytyvät siksi ainoina oikeina.
Pari viikkoa sitten kännykkäni piippasi arkiseen tapaansa. Viesti oli sisällöltään kaikkea muuta kuin arkipäiväinen, se oli tyrmistyttävä: työyhteisömme jäsen oli menehtynyt äkillisesti ja arvaamatta. Sydämeni löi tyhjää. Kuinka yllättäen elämä voikaan päättyä. Menetys on tietysti läheisille mittaamaton, mutta se on merkittävä myös akateemiselle yhteisölle. Kaiken ahdistuksen ja hämmennyksen jälkeen mieleeni jäi päiviksi pyörimään yksi ainoa kysymys: mikä tässä elämässä on tärkeintä?
Viikkoa aiemmin olin ollut viettämässä iltaa kurssikaverieni kanssa. Keskustelu eteni tavanomaiseen tapaansa kuulumisten vaihdosta työasioihin ja toisinpäin. Nostimme maljaa ystäväni juuri tarkastettavaksi jätetylle väitöskirjalle. Toinen ystävistäni oli tutkimusvapaalla valmistelemassa toista artikkeliaan, kolmas oli saanut uraa edistävän haastavan työtarjouksen. Hartiani menivät lyttyyn. Mitä minä olin saanut aikaan? Olin lapsia liukuhihnalla tehtaileva peruspekka, joka oli viime vuosina viettänyt enemmän aikaa kotona kuin työpaikalla. Minulla ei ollut ajatustakaan väitöskirjasta sen enempää kuin suurista uranäkymistä.
Kotona sylkäisin ahdistukseni mieheni niskaan, joka ei tietysti ymmärtänyt yskää ensinkään. Hän tunsi minut. En ole koskaan ollut erityisen urasuuntautunut. Haluan toki olla ammatissani taitava, ja toivon työni olevan haastavaa ja mielenkiintoista, mutta paljon enempää en ole leipäni eteen ajatellut ponnistella. Siitä huolimatta kadehtia näköjään osaan minäkin: tutkimusvapaita, väitöskirjoja, nousujohteisia uria.
Me ihmiset olemme laumaeläimiä, ja samankaltaiset valinnat luovat turvallisuutta ja näyttäytyvät siksi ainoina oikeina. Ei ole helppoa olla erikoistuva lääkäri vuodesta toiseen. Joka kerta äitiyslomalta palatessani työtovereinani ovat uudet erikoistuvat; edelliset ovat valmistuneet jo moneen kertaan. Oma koulutukseni junnaa paikallaan eikä loppua näy. Ei ole helppoa olla akateemisesti koulutettu nainen, joka haluaa hoitaa lapsiaan kotona pidempään kuin äitiysloman loppuun asti. Ei ole helppoa jättää uraa hetkeksi taka-alalle, koska kovin harva tekee niin. Silti kaikki kehottavat olemaan kotona lasten kanssa pitkään, koska "ne ovat pieniä niin pienen hetken", "nauti nyt, kun se on mahdollista", " töitä ehdit tekemään lopun ikääsi".
Ymmärrän kyllä, että ehdin tehdä töitä vielä loputtoman pitkän ajan, ja toivon, että työvuodet tarjoavat minullekin aikanaan sopivat haasteensa. Järjellä näitä asioita ei ole kuitenkaan ennenkään ratkaistu. Ruuhkavuodet on todellinen, oikeasti olemassa oleva kirosana.
Lasten kanssa kotona oleminen on niin raskasta, että siitä ei voi kukaan selväjärkinen silkastaan nauttia. Kyseessä on enemmän tahdon asia kuin mikään muu. Kuinka minä kaipaankaan töihin! Kaipaan akateemista vertaisryhmää, joka toimii arjen innoittajana ja houkuttaa sopivasti kilvoitteluun. Työkaverini ovat mainioita, heitä minä kaipaan. Kaipaan sitä tyydytyksen tunnetta, jonka onnistuneesta työpäivästä saa. Kaikesta tästä ja paljosta muusta jään kotona ollessani paitsi.
Näköjään tarvitsemme raskaita uutisia havahtuaksemme asioiden tärkeysjärjestyksestä. Musertavan kännykkäviestin jälkeen istuin alas. Oli vaikea sanoa mitään. Ajauduin isojen asioiden äärelle. Mitä minä elämältäni haluan juuri nyt? Raskaan olon keskellä näin hetkellisesti kokonaisuuden kristallinkirkkaana: minä haluan olla kotona. Loskakasan vieressä seisominen poikien leikkiä katsellen tuntui hetken ajan unelmieni täyttymykseltä. En usko, että joudun odottamaan montaa viikkoa, kun alan taas surkutella osaani. Ruoho on aina aidan toisella puolella vihreämpää. Mutta elämä on nyt, ja muistutus sen rajallisuudesta on aika-ajoin meille kaikille tervetullut.
Mitä sinä haluat elämältäsi juuri nyt? Toisille vastaus tuohon yksinkertaiseen ja samalla niin vaikeaan kysymykseen on työura, toisille perhe, harrastus tai joku muu. Kaikki vastaukset ovat yhtä oikeita, kunhan ne ovat henkilökohtaisesti sopivia. Elämän lanka on liian ohut, siksi elämistä ei voi jättää huomiseen.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
