Päiväkirjan kirjoittaminen rytmitti sotakirurgin työtä kaaoksen keskellä
Ortopedi Seppo Salminen työskenteli kolme kuukautta Ruandan kansanmurhan keskellä kesällä 1994. Nyt hänen päiväkirjansa on julkaistu kirjana.
Kun työskentelee lääkärinä keskellä sotatilaa ja kansanmurhaa, tärkeintä on uskoa osaamiseensa ja pitää kiinni toivosta. Näin kokee sotakirurgina Ruandassa toiminut ortopedi Seppo Salminen .
– Jos ei ole toivoa että työstä on hyötyä, sitä ei kannata tehdä. Pitää myös olla vahva usko omaan ammattitaitoon eli varmuus siitä, että minä osaan ja teen oikein. Epävarmuus leviää helposti muuhun työryhmään.
Salminen vietti Ruandassa kolmisen kuukautta kesällä 1994. Äkkilähtö sodan keskelle ei ollut uutta, sillä Salminen oli ollut aiemmin kahdesti Pakistanissa, Afganistanin sodan uhreja hoitamassa. Hän kuului SPR:n sotakirurgireserviin.
– Lähdin mukaan, koska osaan ne hommat ja tiesin, että apuani tarvitaan. Jos olisin pelännyt, en olisi voinut olla siellä, sanoo Salminen, jonka 30 vuoden takaisiin päiväkirjoihin pohjautuva Kirurgina Ruandassa ilmestyi hiljattain. Se on kirjoitettu yhdessä toimittaja Leena Hirvosen kanssa.
Kigalin kenttäsairaalassa hoidettiin viiden kuukauden aikana noin kahtatuhatta ihmistä. Kirurgiseen tiimiin kuuluivat kirurgi ja anestesialääkäri tai -hoitaja ja leikkaussalihoitaja. Lisäksi paikalla oli joukko SPR:n työntekijöitä sekä kymmeniä paikallisia. Näitä hengissä selvinneitä ruandalaisia Salminen joukkoineen koulutti avustajikseen.
– Me tarvitsimme apua, ja kenttäsairaala oli ainoa paikka, jossa paikalliset olivat turvassa. Sinne siis haluttiin jäädä. Paikka, jossa toimimme, oli katolinen tyttökoulu, ja myös sen oppilaat jäivät sinne, vaikka heitä yritettiin moneen kertaan hakea pois.
Auttajillakaan ei ollut asiaa ulkopuolelle, sillä sairaalan takana toimi hallituksen armeija, edessä kapinallisten joukot.
”Oli tehtävä päätös, että öisin nukutaan”
Kun Salminen saapui kenttäsairaalaan, hänet vastaanotti leikkaustoiminnasta yksin vastannut kirurgi. ”Tervetuloa helvettiin, Mr. Salminen”, täysin loppuunpalanut mies lausui. Kirurgi oli operoinut potilaita ympäri vuorokauden.
– Oli tehtävä päätös, että öisin nukutaan. Ainoana poikkeuksena olivat hätäsektiot. Nousimme aamulla seitsemän aikaan, söimme aamiaisen ja aloitimme 12-tuntisen työpäivän. Piti vain hyväksyä se, että kaikkia ei voi auttaa.
Piti myös hyväksyä se, että pipertämiseen ei ollut aikaa. Sotakirurgia on karskia, Salminen huomauttaa.
– Esimerkiksi reisiamputaatio tehtiin 20 minuutissa.
Myös diagnostiikka oli karkeaa. Sisään saattoi tulla yhtä aikaa 30-40 eri tavalla haavoittunutta. Oli räjähdysten, ampuma-aseiden, keihäiden ja piikkinuijien aiheuttamia vammoja.
– Meillä ei ollut röntgeniä eikä laboratoriota, ainoat diagnostiikan työkalut olivat kädet ja silmät. Minuutissa, kahdessa tehtiin päätös, että mitä tälle tehdään. Kuolettavasti haavoittuneet oli vain siirrettävä sivuun ja annettava heille morfiinia.
Kiireellisen hoidon tarpeessa oleviksi arvioidutkin odottivat, pitkiäkin aikoja.
– Vatsaan haavoittuneet olisi tietysti pitänyt leikata heti, mutta siihen saattoi kulua viikkokin. Monet eivät sinne saakka selvinneet.
Steriilin tilan rakentaminen kenttäsairaalaan on mahdotonta. Mahaleikkauksissa ja sektioissa käytettiin steriilejä hanskoja, ja pieni autoklaavi kuului salin varustukseen, mutta muussa potilastyössä oli käytössä myös avustajien saaveissa pesemiä hanskoja.
Kaikille sama hoito
Kenttäsairaalassa hoidettiin tasapuolisesti niin tappajia kuin heidän uhrejaankin.
– Emme kyselleet, että kuka sinä olet ja mistä heimosta tulet. Mutta paikalliset kyllä tunsivat potilaat ja saattoivat kertoa heistä ulkopuolella oleville sotilaille. Usein tiettävästi kävikin niin, että kun tappajaksi oletettu meiltä lähti, hänen matkansa loppui oven ulkopuolella.
Yksi syy pään kasassa pitämiseen oli päiväkirjojen kirjoittaminen.
– Kirjoittamisesta tuli heti osa rutiiniani. Kun päivän työt oli tehty ja illallispavut syöty, kirjoitin päivän tapahtumat. Kuvailin mitä on tehty ja miltä se tuntui. Se oli menetelmä rytmittää päivä ja ylläpitää oma järjestys ja toimintakyky kaaoksen keskellä. Kun asiat oli kirjoittanut ylös, niitä ei tarvinnut enää mielessään pohtia, nykyään Ranskan Lyonissa asuva Salminen toteaa.
Salminen kertoo oppineensa sodan keskellä kärsivällisyyttä.
– Vaikka kaikki ei menisi heti putkeen, ei pidä hermostua. Kaikki asiat voidaan hoitaa jollakin tavalla.
Kirurgin laaja-alaisuus on sodassa etu
Salminen palasi Ruandan jälkeen vielä kymmeneksi kuukaudeksi Pakistaniin, suureen kenttäsairaalaan, jossa johti kolmea kansainvälistä kirurgista tiimiä.
– Siellä törmäsi tilanteisiin, että esimerkiksi japanilainen mahakirurgi ei hallinnut traumatologiaa, tai englantilainen ortopedi ei osannut mahakirurgiaa. Suomalaiskirurgit ovat olleet haluttuja sotasairaaloihin, koska erikoistumisohjelmaan on kuulunut palvelua kaikilla kirurgian aloilla. Nykyään täälläkin erikoistutaan nopeammin.
Ylipäätään lehmänhermoisuus helpottaa sotatilassa selviytymistä.
– Taipumus herkkyyteen, tunteilla reagoimiseen, teoretisoimiseen ja filosofioimiseen ovat siellä huonoja ominaisuuksia. Kirvesmies-mentaliteetilla pärjää paremmin.
