Victoria Webster taisteli tiensä lääkäriksi, mutta sitten työtapaturma katkaisi uran.

Kun Victoria Webster kävi 70-luvulla koulua Helsingissä, hänet kampitettiin kumoon, häntä nimiteltiin ja jopa potkittiin päivittäin. Kiusaaminen oli seurausta siitä, että synnynnäisestä cp-vammasta kärsivä Webster puhui vaivalloisesti ja hänen tasapainonsa oli puutteellinen.

Brittiläisten opettajavanhempien esikoisena syntynyt Webster sai kuitenkin tukea ja kannustusta kotoaan sekä turvallisen naapuruston poikajengiltä, johon kuului.

– Vanhempani ovat kertoneet, että kerran 11-vuotiaana koulusta tullessani olin ilmoittanut, että minusta tulee lääkäri.

Webster ei ollut koulussa ysinkään tyttö, mutta eteni kovalla työllä kohti unelmaansa.

– Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pyrin Helsingin lääkikseen, mutta en päässyt lähellekään. Menin vuodeksi vanhainkotiin viikonloppu- ja yöpäivystäjäksi. Yritin uudestaan lääkikseen, mutta en päässyt.

Unelma toteutui, taistelu jatkui

Webster suunnitteli pyrkivänsä opintoihin Britanniassa, mutta siellä hänen olisi pitänyt ensin suorittaa paikallisen lukion opinnot. Se oli liian työlästä.

Webster haki myös Ruotsiin, ja pääsikin sisään Tukholmaan Karolinska Instititutiin vuonna 1987, viidennellä yrityksellään. Kieli ei ollut ongelma, sillä Webster oli käynyt Steiner-koulun, jossa opetuskielenä oli myös ruotsi.

Unelma oli vihdoin toteutunut. 22-vuotias Webster muutti intoa ja ylpeyttä täynnä Tukholmaan.

­­– Kolmantena opiskelupäivänä menin opinto-ohjaajan luo, koska halusin tehdä selväksi, että minulta saa suoraan kysyä vammastani. Hän kiitteli siitä, että olen osoittanut virheen koulun sisäänottojärjestelmässä, koska minunlaisiani ei pitäisi päästä sisään.

Opinto-ohjaaja muistutti koulun säännöstä, jonka mukaan kahden viikon kuluessa opintojen alkamisesta voi ilmoittaa, että paikka ei sovellukaan itselle ja lopettaa.

– Eikö olisi jaloa antaa paikka sellaiselle, joka pystyy lukemaan itsensä lääkäriksi? Webster kertoo opinto-ohjaajan kysyneen.

Websterille selvisi myöhemmin, että kurssikavereille oli lähetetty kirjeet, joissa kysyttiin, haluaisivatko he auttaa johtoa saamaan vammaisen pois opinnoista. Opiskelijat eivät halunneet, eikä Webster koskaan kokenutkaan syrjintää heidän keskuudessaan.

– Seuraavien kolmen vuoden aikana jokaisella kurssilla oli ainakin yksi opettaja, joka yritti saada minut tajuamaan, että tämä ei ole minun paikkani, potilaat eivät tule luottamaan minuun ja tuon huonoa mainetta koko lääkärikunnalle.

Viimeinen häätöyritys oli kliinisen työn kurssilla, jonka uusintamahdollisuus oli vasta puolen vuoden päästä. Kun Webster oli tehnyt tenttinsä ja haastattelut potilaasta, opettaja kertoi ”heidän ajatelleen”, että Webster ei läpäisisi tätä kurssia, vaan ottaisi puolen vuoden tauon ja miettisi vielä ammatinvalintaansa.

– Kahta päivää myöhemmin minut kutsuttiin rehtorin kansliaan, jossa olivat koolla kaikki sisätautilääkärit. Minulta tentattiin taas, miksi luulen onnistuvani opinnoissani ja urallani. Lopulta he sanoivat, että jos pääsen läpi seuraavan päivän kirjallisista tenteistä, he eivät voi estää jatko-opintojani. En ollut koskaan aiemmin lukenut läpi yön, mutta silloin luin. Ja pääsin läpi. Ja jatkoin opintojani.

Ura neljässä maassa

Kolmannen opiskeluvuotensa jälkeen Webster reppureissasi Australiassa ja työskenteli paikallisessa sairaalassa.

– Jaksoni päätteeksi kysyin kollegoilta, mitä mieltä he olivat minusta ja työskentelystäni. He sanoivat, että lääketiede on niin laaja kenttä, että löydät kyllä paikkasi. Se tuntui helpottavalta.

Valmistuttuaan Webster työskenteli kaikkiaan kuusi vuotta Ahvenanmaalla, missä rakastui päivystyslääketieteeseen (emergency care). Hän pyrki opiskelemaan sitä Britanniaan, mutta ei päässyt. Pian Tukholman Södersjukhusetissa aloitettiin kahden vuoden pilotti, johon Webster valittiin mukaan. Hän sai erityispätevyyden ensimmäisenä Pohjoismaissa vuonna 2007. Webster opettaa erikoisalaa edelleen vuosittain parilla kurssilla Södersjukhusetissa.

Sisätauteihinkin erikoistunut Webster on työskennellyt myös kaksi vuotta Englannissa. Suomeen hän palasi vuonna 2009, koska Espoossa asuu ikääntyvä äiti. Isä kuoli äkillisesti jo Websterin ollessa teini-ikäinen.

Kaipuu opettajaksi

Webster ehti työskennellä unelmatyössään osastonlääkärinä Haartmanin päivystyksessä kuutisen vuotta, kunnes vuonna 2014 kaatui konferenssissa kohtaloikkain seurauksin. Vasen sääriluu katkesi kahdesta kohtaa, ja toinen murtumista ei ole jostakin syystä vieläkään luutunut. Luu on leikattu yhdeksän kertaa.

Tällä hetkellä Webster on 50-prosenttisesti työkyvyttömyyseläkkeellä. Hän pystyy kävelemään lyhyitä matkoja yhden kepin avulla, mutta liikkuu pääsääntöisesti pyörätuolilla. Autoa hän kykenee yhä ajamaan.

Webster teki puolen vuoden työkokeilun Husissa vuonna 2021, jolloin todettiin, että hän pystyy tekemään opettajan työtä 50-prosenttisesti. Mutta sitten kerrottiin, että Husilla opettavan täytyy olla myös kliinisessä työssä vähintään 50 prosenttia työajastaan. Hus ei siksi voinut enää palkata Websteria.

Webster on pettynyt siihen, että hänen annettiin tehdä työkokeilu, vaikka tiedettiin, että työllistyminen ei ole mahdollista kokeilun jälkeen.

– Olen turhautunut. Minulla on paljon tietotaitoa ja halua viedä sitä eteenpäin. Pystyisin opettamaan ja olemaan avuksi tuleville akuuttilääkäreille ja auttamaan kollegojani, jotka eivät aina ehdi opettaa kliinisen työn ohella.

Akuuttilääketiedettä on pääkaupunkiseudulla vain Husissa.

– Olen soittanut myös Turkuun ja Tampereelle, joista sanottiin, että valitettavasti näissä olosuhteissa emme voi palkata sinua.

Webster lukee yhä akuuttilääketiedettä käsittelevää ammattikirjallisuutta ja on yhteyksissä kollegojensa kanssa.

– Haluaisin palata työelämään, mutta totuushan on se, että olen lähes 60-vuotias ja ollut kymmenen vuotta pois päivittäisestä työelämästä. Se, että osaamiseni tuotaisiin ajan tasalle, veisi ainakin vuoden. Ehkä minun on alettava ajatella kokopäiväisen eläkkeen hakemista, Webster huokaa.

Töissä ei syrjitty

Webster ei ole koskaan kohdannut syrjintää potilaiden eikä kollegojensa taholta. Aina uuden potilaan tavatessaan hän kertoi ensimmäiseksi synnynnäisestä vammastaan, joka vaikuttaa hänen puheeseensa, mutta ei estä häntä tekemästä työtään. Hän on huomannut, että arki uudessa työpaikassa alkaa aina kolmen vaiheen kautta.

– Ensimmäinen vaihe on se, että ihmiset ovat riemuissaan, että olen päässyt näin pitkälle. Toisessa vaiheessa he unohtavat taustani ja alkavat nähdä vaikeuteni. Mutta kun tämä vaihe on ohi, olen yhdenvertainen heidän kanssaan.

Webster haluaa myös rikkoa myyttiä siitä, että vain vammattomat ja superälykkäät voivat opiskella lääkäriksi.

– Haluaisin antaa toivoa ihmisille, että tie lääkärin ammattiin saattaa löytyä, vaikka ei ihan tähtioppilas olisikaan.

Tästä teemasta Webster onkin luennoinut äitinsä Diana Websterin kanssa. He ovat yhdessä kirjoittaneet kirjan tyttären taisteluista kohti unelmaansa. So Many Everests (Söderström) ilmestyi vuonna 2011. Kirja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi.

Lue lisää: "Lääkis oli sielua rikkovaa aikaa"