Kolmas kerta toden sanoo
Tänään kirjoittaminen tuntuu harvinaisen takkuiselta ja vastenmieliseltä. Deja vu -ilmiö vaivaa; aivan kuin aikaisemminkin - marraskuussa ja tammikuussa - olisin kirjoittanut virkaehtosopimuksen solmimisesta ja pohdiskellut etukäteen työnantajan tarjouksen sisältöä. Se ero tietysti tilanteessa on, että nyt odotamme esitystä valtakunnansovittelijalta. Epävarmuus on kuitenkin vähintään yhtä suuri. Rehellisesti sanoen omat tunnelmat vaihtelevat varovaisesta optimismista synkkään alakuloon. Lääkärikunnan näkemyksiä ja työaikalain mukanaan tuomia pulmia on totisesti yritetty tuoda vastapuolen, päättäjien ja yleisön tietoon kaikilla mahdollisilla keinoilla. Ystävällistä kannustusta ja selkään taputtelua on tullut niin potilailta, lähipiiriltä kuin hyvänpäivän tutuilta. Julkisen sanan suhtautuminen on ollut hiukan varovaisempaa ja vastapuolen palaute suorastaan nihkeää.
Mikäli saisimme sopimuksen aikaan, voisimme palata työpaikoilla ja liitossa normaaliin päiväjärjestykseen ja ryhtyä rakentamaan aitoa työrauhaa viime vuosien vaikeiden työaika- ja päivystyskiistojen jälkeen. Lääkekoulutusprojekti, laatutyö, erikoislääkäritutkinnon uudistaminen, terveydenhuollon kehittämishankkeet ja priorisointi ovat esimerkkejä toiminta-alueista, joilla koko lääkärikunnan panosta ja sitoutumista tarvitaan sen normaalin potilastyön lisäksi. Mikäli sopimusta ei saada aikaan, on suuri vaara, että ammattikunnan ja järjestön aika ja energia käytetään tarkoin työtaistelun hoitamiseen. Loppuvuosi kuluukin sitten lakon jälkihoidossa, jonojen purkamisessa ja työtaistelun aikana syntyneiden haavojen parantamiseen. Onko yhteiskunnalla ja terveydenhuollolla tähän varaa? Kuten Työmarkkinalaitoksen pääneuvottelija Eila Uotila vastikään totesi HS:n uutisen mukaan laajoista lomautuksista kertoessaan: "Mikäli sairaalassa ei ole lääkäreitä, ei siellä muitakaan tarvita."
Jos käy niin, että sovittelu ei johda tulokseen ja lakko alkaa, niin saamme valmistautua hankalaan riitelyyn suurin piirtein kaikesta mahdollisesta. Työnantajalle ei kelpaa lakon malli, ei lakkovaroitus, ei tarjottu suojelutyö tai pyydetyt korvaukset ja vastapainoksi tarjotaan jos jonkinlaista kiusantekoa. Paikallisneuvotteluista on jo kuulunut kaikenlaista huolestuttavaa viestiä siitä, kuinka lomiin, koulutukseen, työaikoihin, määräyskirjoihin, palkkoihin ynnä muuhun kajotaan ilman varsinaista toiminnallista tarvetta, aivan kuin kysymyksessä olisi kostonkaltainen kiusanteko. Työtaistelua voi toki luonnehtia sodaksi, jossa yhtä ja toista, ellei kaikkea, on luvallista tehdä vastapuolelle. Joissakin sairaanhoitopiireissä vain näyttää unohdetun tosiasia, että nämä kiusan kohteena olevat työntekijät tekevät sairaanhoitopiirin tuloksen. Mahtaako juhlapuhe riittää siihen, että lääkärikunta taas joskus kokisi olevansa sairaalan "voimavara", johon kannattaa investoida.
Kristallipalloni ei kerro, onko meillä sopimus vai lakko tämän numeron ilmestyessä. Saduissakin on onnellinen loppu, joten mielelläni tarkastelen tässä päätteeksi sopimisvaihtoehtoa. Ensimmäinen "jos" koskee tarjousta eli jos valtakunnansovittelija tekee meille sovintoesityksen. Toinen "jos" on sopimuksen hyväksyminen valtuuskunnassa. Kokonaisuudessaan tason tulisi olla riittävä ja aiemman tarjouksen huononnukset olisi saatava pois. Kaikkea esittämäämme emme tietenkään saa yhdellä sopimuskierroksella lävitse, emme edes lakon jälkeen. Kohtuudella olisi kuitenkin katsottava kokonaisuutta, ja kuten yhdessä on aiemmin päätetty, painopisteenä on tällä kierroksella perustyöajan palkkataso. Silloin kun palkkarakenteessa tehdään muutoksia, on aina riskinä se, että vaikka keskiarvona menestys olisi mitenkä mukava hyvänsä, niin jakauman jossakin kohdassa saattaa löytyä joku joka menettää jotakin. Tätä on pyritty ehkäisemään entistä tarkemmin laskentaa parantamalla. Palkkajärjestelmämme on niin monimutkainen, että Mämmilän ja Stadin kaikkien erikoisalojen ja kaikkien virkojen ja kaikenlaisten päivystysmäärien osalta ratkaisu ei tule olemaan mikrometrillä räätälöity tasajako.
Niinpä, olimmepa sitten sopimuksessa tai sodassa, niin muuta keinoa ei ole kuin kollegiaalisuus, sanan parhaassa ja aidoimmassa merkityksessä. Yhtenäistä lääkärikuntaa ei voi voittaa, kimpassa on nämä kisat käytävä läpi.
