Avainryhmän vastuu
Terveyspoliittinen keskustelu on vilkastumassa. Yhtenä taustatekijänä on sosiaali- ja terveysministeriön asettaman selvitysmiesraportin valmistuminen. Tuoreempana yllykkeenä on valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Erkki Virtasen lausuma, että uuden hallituksen tulee alkajaisiksi sopia kymmenen miljardin leikkauksista valtion budjettiin. Ilman taisteluhelikoptereitakin lienee selvää, että paineet kohdistuvat jälleen kerran STM:n menoihin. Lieneekö tässäkin niin, että reippaampi keskustelu ja valmius toimenpiteisiin syntyy vastaa piiskalla, ei porkkanalla.
Vantaalta ja Joensuusta on kuulunut huolestuttavia uutisia myös terveydenhuollon työntekijöiden lomauttamisesta jopa neljäksi viikoksi. Opettajien lomautuksista on pidetty julkisuudessa ääntä ja aivan aiheesta. Helsingin Sanomat arvosteli otsikossaan oppilaiden heitteillejättöä häpeälliseksi. Erikoissairaanhoidossa olemme saaneet "tottua" jonoihin ja siitä huolimatta lomautukset ja osastojen sulkemiset näyttävät vain lisääntyvän. Lama on kuulemma jo ohitse ja bruttokansantuote kasvaa, mutta julkisen sektorin tulee edelleen kutistua ja säästää. Tuleepa mieleen juttu mustalaisen hevosesta, joka kuoli juuri kun oli oppinut olemaan syömättä...
Uudessa kunnallisessa lääkärisopimuksessa on pykälä vapaaehtoisesta lomarahan vaihtamisesta vapaa-aikaan. 1990-luvun paikalliset säästösopimukset ja riitaisat neuvottelut ovat hyvässä muistissa ja nyt keskitetysti sovitulla mallilla on tarkoitus rauhoittaa tilannetta. Täydellä lomarahan vaihtamisella työntekijä saa tämän mallin mukaan 18 palkallista lomapäivää. Tosiasia tietysti on, että palvelutaso heikkenee tälläkin mallilla.
Lääkärijärjestöt ovat olleet hyvinkin aktiivisia tässä terveydenhuollon säästö- ja kriisikeskustelussa. Lääkäriseura Duodecimin "Käypä hoito" -projekti on erinomainen esimerkki siitä, kuinka asiantuntijuuden avainryhmä itse hahmottaa kiristyvän talouden ja pirstoutuvan lääketieteellisenkin tiedon hallinnan merkityksen. Mitä niukemmat resurssit suhteessa yhä monipuolisempiin ja kalliimpiin hoitoihin, sitä tärkeämpää on keskittyä vain tutkittuihin ja tehokkaisiin hoitoihin. Huuhaan ja näennäishoitojen vastustaminen ei todellakaan ole ainoastaan teoreettisen eettinen kysymys tai ammattikunnan tiukkapipoisuutta vaan mitä todellisinta aitoa kustannusten hallintaa ja oikeaa priorisointia.
Näyttöön perustuvan lääketieteen vahvistaminen ja tuominen arkiseen lääkärintyöhön ja yksittäisen lääkkeen ja hoidon valintaan on koko terveydenhuollon etu, niin yksittäisen potilaan kuin veronmaksajankin kannalta tarkasteltuna. Tästä syystä tällaisen laajan kehittämishankkeen rahoituksen tulee olla järjestetty niin, että muutkin kantavat taloudellisen vastuunsa kuin lääkärikunta yhdistystensä kautta ja jäsenmaksuvaroillaan.
Toinen tärkeä ajankohtainen hanke on STM:n, Kelan, Kuntaliiton, Duodecim-seuran ja Lääkäriliiton yhteinen lääkkeenmääräämiskäytännön kehittämisprojekti. Kasvavat lääkekustannukset ovat huolestuttaneet niin sairaanhoitopiirejä, kuntia, Kelaa kuin potilaitakin. Äkkikäänteillä ei ole katsottu olevan mahdollisuuksia vaikuttaa pysyvästi, yksittäisen potilaan hoitoa vaarantamatta lääkekustannusten nousuun. Tässä projektissa on pyrkimys vaikuttaa käytännön lääkärin toimintaan, niin että terve kriittisyys ja kustannustietoisuus lisääntyisivät. Tämä projekti on tavoitteiltaan ja hengeltään hyvin yhdenmukainen "Käypä hoito" -hankkeen kanssa. Lääkärijärjestöt ovat aktiivisesti mukana projektin johtoryhmässä ja osallistuvat konkreettisesti taustatyöhön ja jatkossa myös käytännön toteutukseen.
Myös arkkiatri Risto Pelkosen vetämä priorisointineuvottelukunta ja Lääkäriliiton laatuneuvosto ovat tärkeitä lääketieteen sisältöä ja tasoa pohtivia työryhmiä. Mitä kireämmälle talous vedetään, sitä tärkeämpää on se, että tehdään oikeita asioita oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Potilaiden valinnan tulee olla oikeudenmukainen ja eettisesti kestävällä pohjalla. Terveydenhuollon henkilöstön ammattitaidon tulee olla erinomaisella tasolla eikä ammattitaidon ylläpitämistä saa keskeyttää edes laman ja säästöjen verukkeella. Kaikissa näissä hankkeissa on pyrkimys parantaa yksittäisen potilaan hoitoa ja siis vaikuttaa meidän jokaisen päivittäiseen työhön. Kysymyksessä ei voi olla kabinettityöryhmien teoretisointi vaan koko ammattikunnan yhteinen, laaja-alainen työ. Yhteistyöllä on tässä saavutettavissa erinomaisia tuloksia.
