Jonoja puretaan - poistuvatko ongelmat?
Kansallisen terveysprojektin innoittamana eduskunta päätti toukokuisessa lisätalousarviossa myöntää lisärahoitusta terveydenhuollon jonojen purkuun. Oliko päätös järkevä?
Valtiovarainministeri perusteli lisärahoituksen myöntämistä kovalla poliittisella paineella. Eduskuntakeskustelussa päätöstä pidettiin hyvänä ratkaisuna, ja vain hyvin harva kansanedustaja kaipasi syvällisempää paneutumista ongelmien taustoihin. Kansanedustaja, joka istuu myös Kunnallisen työmarkkinalaitoksen valtuustossa, ilmensi asiantuntemattomuuttaan toteamalla jonojen olevan seurausta lääkärilakosta ja että jonojen purku lääkäreiden ylitöinä on Lääkäriliiton taktiikan mukaista. Lisäesimerkki kansanedustajien tietämyksestä on vastikään sanomalehden yleisönosastossa ollut toisen kansanedustajan kirjoitus jonoista. Siinä hän antoi ymmärtää jonojen syynä olevan henkilökunnan kahvittelu työaikana, sekä sen että kateus estää purkamasta jonoja ylitöinä.
Ymmärtävätkö kansanedustajamme, että jonot ovat merkki terveydenhuollon riittämättömästä tuotannosta normaaliolosuhteissa? Tietävätkö he, että lääkärilakko vain hiukan pidensi ennestään pitkiä jonoja? Onko heille selvää, että huomattavasti tärkeämpää olisi panostaa normaalin toiminnan saamiseen riittävälle tasolle kuin tehdä poliittisen paineen alla näennäisesti hyviä päätöksiä?
Jonojen purkamisesta puhuttaessa tarkoitetaan leikkausjonoja. Konservatiivisen hoidon alueilla, esim. sisätaudeissa, psykiatriassa, geriatriassa ja lastentaudeissa ei synny samanlaisia jonoja, jotka olisi helppo näyttää kansanedustajille, vaikka perustoiminnan ongelmat ovat aivan samanlaisia. Jonot syntyvät, koska päivän aikana ei ehditä hoitaa kaikkia hoitoa tarvitsevia. Nyt niitä lyhennetään ylitöinä, sillä kertaluonteiset määrärahat eivät lisää päiväaikaista kapasiteettia. Ylitöiden teettäminen henkilöstöllä, jonka työviihtyvyys on huonoa mm. liiallisen kiireen takia, ei johda ainakaan päiväaikaisen tehokkuuden lisääntymiseen.
Normaalin toiminnan kehittämiseksi tulee tehdä rakenteellisia korjauksia, taata riittävä resursointi ja parantaa työn sisältöä. Terveydenhuollon rakenteellinen kehittäminen edellyttää poliittisia päätöksiä. Resurssien riittävyyden kannalta valtion talousarvion käsittely on ratkaiseva. Sisällöllinen kehittäminen edellyttää riittävästi pysyvää, motivoitunutta, työssään viihtyvää, ammattitaitoista henkilökuntaa. Sen saatavuuteen vaikuttaa virkaehtosopimukset ja paikallisen työnantajan henkilöstöpolitiikka. Kertaluonteiset lisämäärärahat eivät tuo apua yhteenkään keskeiseen kehittämistarpeeseen.
Lääkäreiden ja muunkin henkilökunnan saatavuus ja työviihtyvyys ratkeavat paljolti seuraavissa virkaehtosopimusneuvotteluissa. KT luo sopimuksessa raamit myös paikalliselle henkilöstöpolitiikalle. Uudenlaisen, kannustavamman ja motivoivamman sopimuksen syntyminen edellyttäisi merkittävää muutosta KT:n aikaisempaan linjaan. KT:n valtuuston kansanedustajajäsenen katkeroituneelta vaikuttavat puheet eivät lupaa hyvää seuraavalle sopimuskierrokselle. Näyttääkin siltä, ettei paremman sopimuksen tekeminen ylipäätään ole mahdollista nykyisessä järjestelmässä, jossa työehdoista sovitaan keskitetysti ja työn tekemisestä paikallisesti. Kansanedustajien tulisi syvällisesti pohtia myös koko lakiin perustuvan kunnallisen sopimusjärjestelmän uusimista.
