Lääkärin Suomi 100/100. Potilassuhde 2017: konsumerismin ja kohtaamisen rajapinnalla

Viimeiset sata vuotta ja lääkärin työ. Miten on käynyt potilaalle? Neljä sotaa, vaikenemisen jättämiä ylisukupolvisia haavoja, rakennemuutoksen tuottamaa juurettomuutta. Optimismia, toivoa, edistysaskeleita, sairauksien voittamista – ja hyväksymistä. Ennaltaehkäisyä ja valistusta, voimaantumista. Tietotulva, totuuksia ja epätotuuksia, vaihtoehtoisten totuuksien aika.

Vuosituhannen vaihteessa lanseerattu potilaan voimaannuttaminen (patient empowerment) tuntuu 2010-luvulla painottuneen konsumerismiin. 1990-luvulla lakiteitse toteutettu paternalistisen suhteen oikaisu tasa-arvoiseksi on monen mielestä internet-ajan myötä johtanut hirviömäiseen potilaskuluttajaan, joka ahtaa itsensä täyteen tietoa ja saapuu sitten vastaanotolle esittämään erilaisia vaatimuksia. Potilaan on haluttu ottavan enemmän vastuuta omasta terveydestään ja hoidostaan, mutta samalla lääkärin autonomia on saanut kolauksia.

Toiveista ja vaatimuksista huolimatta aina ei vastausta ole. Raja psyyken ja sooman sairauksien välillä on yhä harmaampi. Kehot oireilevat sisäilmasta, kemikaaleista. Ulkona ekologinen kriisi tulee suoraan iholle. Määrätäkö kävely metsässä, kädestä pitämistä, vaikeista asioista puhumista?

Ollapa parantajan puukko ja pontikkapullo – ja potilas, joka ei tiedä, mutta luottaa. Ota illalla lusikallinen ruskeaa nestettä, ehkä vielä lääkekonjakkia. Olo helpottaa. Lääkepullon päällä on juhlallinen etiketti, farmaseutin koukeroisella salakirjoituksella pyhittämä. Auttaa, kun sanoi, että auttaa.

Spesialistilla on spesialistin katse, potilaalla eilisen, tämän päivän, ympäristön, perimän ja menneisyyden jättämät jäljet mielessään ja kehossaan. Pelko ja epävarma tulevaisuus saavat etsimään ja vaatimaan vastauksia. Ylenpalttisen tiedon aikakaudella kohtaamisesta on tullut yhä tärkeämpää.