Maalaamista voi harrastaa missä tahansa

– Olen aina ollut ­kiinnostunut kuvasta ja taiteesta, sanoo Merja Metsä-Heikkilä.

Merja Metsä-Heikkilä

Järvenpää

59 vuotta

gynekologi

Perhe: puoliso, 2 lasta ja 3 lapsenlasta

"Kun vaihdoin yksityislääkärin työhön 2000-luvun alussa, minulla oli vihdoin aikaa harrastaa. Puoliso huomasi Lääkärilehdessä ilmoituksen akvarellikurssista, ja siitä alkoi kuvan tekeminen.

Pyrin Tuusulan kansalaisopiston kolmevuotiselle kuvataiteen kurssille, jossa käytiin kaikki taiteen tekniikat läpi. Akvarelli on päälajini. Se on kivaa, kun sitä voi harrastaa missä tahansa. Materiaalit eivät ole myrkyllisiä, ja ne kulkevat mukana matkoillakin. Olen käynyt maalausmatkalla muun muassa Unkarissa.

Meillä on pieni parinkymmenen hengen ryhmä, Pieni Taidekoulu, jolla on blogikin. Järjestämme kerran tai kaksi vuodessa näyttelyn.

Minulla on kausia, jolloin maalaan enemmän ja sitten taas vähemmän. Ainakin kerran vuodessa käyn kursseilla pitkän viikonlopun eri paikoissa ja eri opettajan johdolla. Kurssit ovat kivoja, kun saa vain syödä, nukkua ja maalata. Erilaisen opettajan kanssa on mukava tehdä, kun saa vivahteita. Hyvä opettaja ei rupea pakottamaan.

Maalaaminen on voimakkaasti keskittymistä vaativa asia, ja siinä pääsee irti kaikesta muusta. Maalaan maalla ja kaupungissa. Kun olin synkällä mielellä, maalasin höyheniä, koska elämään piti saada kevennystä. Viime vuosina olen maalannut melko pieniä postikortin kokoisia töitä.

Tykkään omasta työstäni ja olen onnellinen, kun olen saanut tehdä kaikenlaista. Maalaamisessa olen kokenut, että olen kehittynyt. Maalaaminen vaatii ensin ajatustyön, että miettii, mitä haluaa maalata ja ilmaista. Ei voi vain istua alas ja ryhtyä toimeen."