Rahat vai kolmipyörä revisited
Helsingin Sanomien sunnuntailiitteessä käsiteltiin viime kesänä nuoren lääkärin kärsimyksiä (HS 20.7.03). Ymmärtäväinen toimittaja paneutui terveyskeskuslääkärin uran keskeytymisen syihin. Vaikka burn out -kollega olikin hieman kliseisesti nuori nainen, lähestyttiin siinä suuren ongelman ydintä. Liiallinen työtaakka rusentaa kenet tahansa.
Peruspalveluministeri Liisa Hyssälä otti kantaa. Hän kehotti kollegaa hakemaan töitä joko sairaalasta, tutkimuksen piiristä tai työterveyshuollosta. Ympäripyöreä neuvo sisälsi kaikki niin sanotut normaalit vaihtoehdot. Ministeri ei ehkä lisäksi tiedä, että kohtuuttomat potilasmäärät, sadan prosentin aktiivit ja kymmenien viikkotuntien työsidonnaisuudet odottelevat tekijäänsä myös sairaaloissa, aivan kuten ylibuukatuissa terveyskeskuksissakin. Tutkijan työssä tahti voi olla hallinnassa, mutta niukoilla apurahoilla ja olemattomalla sosiaaliturvalla ei loputtomasti pysty talouttaan kannattelemaan. Lisäksi tuleva eläkeuudistuskin on jättämässä apurahakaudet eläkekarttuman ulkopuolelle. Työterveyshuoltoko siis ratkaisee ylirasittuneitten lääkäreitten loppusijoitusongelmat? Varmasti elämänkokemuksesta on työterveyshuollon alalla hyötyä, mutta huolettaa kyllä, ettei siinä lopulta olisi sokea taluttamassa sokeaa.
Hannu Raittila valotti erinomaisessa kolumnissaan Rahat vai kolmipyörä (WSOY 2002) Carl Barksin niinikään erinomaisen tietovisasarjakuvan kautta taiteilijan vaikeutta valita elämäntyönsä motiivien tärkeysjärjestystä. Taiteilijan ongelma on taistelu kaupallisuuden kiusausta vastaan ei-kaupallisten ratkaisujen hyväksi, mutta elääkin pitäisi. Nuorilla lääkäreillä on sama pulma. Valitse rahat: saat kyllä töitä, joita saatkin paiskia tolkuttomasti terveytesi ja perhe-elämäsi kustannuksella. Voi myös valita kolmipyörän - eli taiteen, s.o. tieteen - ja kitkuttaa nälkätaiteilijana ilman vapaa-aikaa, nykyajan mukavuuksia ja empatiaa (omapahan on valintasi).
Suomen Laki onkin havainnut ja ratkaissut ongelman. Jo 1996 tuli voimaan työaikalaki, jossa työnantajat velvoitettiin tarkkailemaan tekijäkohtaisia työmääriä, ja niille asetettiin vuosittainen katto. Lääkärit jättäytyivät lain ulkopuolelle hyvästä syystä. Työnteon malli ja ansiorakenne eivät sallineet puuttumisia ilman yksilö- ja työnantajatason katastrofeja. Nyt kuitenkin huhutaan, ettei kuntatyönantaja halua enää poiketa laista, vaan olisi seuraavissa virkaehtosopimusneuvotteluissa hamuamassa myös lääkärikuntaa lain piiriin. Tarjolla lienee vanha virsi: vuorotyö.
Mikäli työaikalaki laajenisi koskemaan lääkärikuntaa, seuraisi siitä koko systeemin uudelleenorganisointi. Kysymysmerkkejä olisi loputtomasti. Miten raskaat päivystyspisteet tai pitkät leikkaukset hoidetaan, jos pisin mahdollinen työvuoro on 17 tuntia? Mikä on päivystyskorvausten ja lääkäreitten toimeentulon kohtalo? Miten pienten erikoisalojen päivystykset hoidetaan, jos tekijöitä ei ole? Vähenisikö työn rasittavuus oikeasti? Mistä rahat mahdollisiin uusiin virkoihin?
Laaja vuorotyömalli on mahdoton. Lääkäriä tarvitaan kellon ympäri vain akuuttitilanteissa. Koko asiantuntijajengin jalkauttaminen virka-ajan ulkopuolelle johtaisi valtaviin lisäinvestointitarpeisiin, joihin nykyterveydenhuollolla ei yksinkertaisesti ole varaa. Vaihtoehtoisesti voitaisiin ryhtyä pätkimään päivystysvuoroja. Tämä kuitenkin johtaisi vuorojen määrän ja työsidonnaisuuden lisääntymiseen. Osastotyöskentely myös häiriintyisi pahasti, koska malli vaatisi päivystysvuoroa edeltävän vapaan, eli ainakin kahden päivän poissaolon päivätyöpisteestä. Yhden vaihtoehdon mukaan akuuttipisteisiin perustettaisiin päivystysrinkivirkoja. Koulutuksellisesti tämä olisi todella huono vaihtoehto monilla erikoisaloilla, eikä päivystyskorvausten poisjääntiä olisi helppoa kompensoida palkkaan.
Jos työaikalain vaatimuksiin joudutaan sopeutumaan, vastaantuleviin ongelmiin joudutaan todennäköisesti etsimään työpaikkakohtaisia ratkaisuja. Se ei kuitenkaan saa merkitä palkkauksen eriarvoisuuden lisääntymistä tai ansioitten laskua. Vaikka lääkärien työtaakka on takavuosista muuttunut kohtuullisempaan suuntaan, olisi korkea aika saada julkisen terveydenhuollon piiriin akateemisille vastuunkantajille hyvin resursoidut ja hyvin palkatut toimenkuvat.
