Yksilön elintoiminnot palautuvat kansakunnan elintoimintoihin ja päinvastoin. Sydämeni syke on synkronoitu valtiolliseen pulssiin. Ajan hermo resonoi oman ruumiini hermopäätteissä.

Näinä aikoina, kun jokainen uutislähetys ja klikkiotsikko vääntää vatsaa on kysyttävä, mikä meitä vaivaa. Oma kansallinen epidemiamme on toinen kuin Yhdysvalloissa tai Venäjällä. Yhteistä on kuitenkin kollektiivinen poteminen.

Sellainen johtaja kuin kansa, sanotaan. Venäjän tautia on viime vuodet analysoitu ahkerasti. Putin on nähty väkivaltaisen imperialismin ja romanttisen nationalismin ruumiillistumana, jota kalvaa huono itsetunto.

Johtaja kuitenkin valitsi väärän hoidon. Sota ei turruta sisäistä kipua. Jos Putin olisi päättänyt rakentaa Venäjästä kulttuurisen suurvallan, se kylpisi koko maailman rakkaudessa. Nyt se on pakotettu sadomasokistiseen peliin.

Yhdysvaltain emotionaalista epidemiaa on ehditty diagnosoida vähemmän, koska taudinkuva aaltoilee päivittäin. Siitä on saatu kiinni, että puolet kansasta potee aggressiivista tunneliikutusta.

Trumpilainen tunnetsunami on tehty rivoudesta, röyhkeydestä ja naiiviudesta. Harvardin yliopiston antropologian professori Michael Herzfeld analysoi, kuinka näistä aineksista tehty ”ruma amerikkalaisuus” ponnahti esiin jo Trumpin ensimmäisellä kaudella koronarajoitusten aikaan.

Trumpilaisuuteen kuului oikeus rikkoa sääntöjä oman välittömän edun nimissä.

Sama ”itsekäs vapaus” ulottuu aselakiin ja sananvapauteen. Herzfeldin mukaan kansallinen me-tunne kiteytyy hetkissä, jolloin sääntöjen tai sopivaisuuden rikkominen herättää yksilöissä syyllisyyttä mutta samalla yhteisesti jaettua mielihyvää.

Herzfeldin analyysi osuu Trumpin toisen kauden alkuun. Omahyväisyydellä höystetty julkinen ”vihollisten” haukkuminen ja nöyryyttäminen kutkuttaa kansallisen häpeän ja mielihyvän vaarallista liitosta.

Ranskalainen kulttuurifilosofi Jean Baudrillard esitti jo 1980-luvulla Yhdysvaltojen astuneen ”hypertodellisuuden” aikakauteen. Siinä Mikki Hiiri otetaan yhtä todesta kuin elävät ihmiset ja televisiosta raikaava tekonauru korvaa fyysisen nauramisen.

Trump on hypertodellisuuden tyylipuhdas tuote: tositelevision diilejä tekevä hahmo, josta tuli diilejä tekevä presidentti. Se ei hetkauta amerikkalaisia, kun taas Zelenskyin tarina on eurooppalaisittain ihmeellinen.

Itse ajattelen Yhdysvalloista kroonisen paisuvaissyndrooman läpäisevänä kulttuurina. Kaiken pitää suurentua loputtomasti: talouden, vallan, autojen, talojen ja ruoka-annosten. Make America great again.

Syndroomaan kuuluu hämmentävä lapsellisuus. Amerikkalainen ei häpeä himoaan hamuta aina vain lisää kuin karkkikauppaan karannut lapsi. Lapsekkaaksi uhitteluksi pelkistetty poliittinen retoriikka säätää sydämet sykkimään samaan kiihtyneeseen tahtiin.

Suomea on sanottu Euroopan yhdysvaltalaisimmaksi kulttuuriksi. Imemme kaikki mahdolliset kulttuuriset, taloudelliset ja kielelliset vaikutteet rapakon takaa seurauksista piittaamatta.

Väittäisin kuitenkin, että oma identiteettimme on yhtäkkiä jopa vahvistunut. Siihen kuuluu kollektiivisesti jaettu tunnetila, jossa yhdistyvät heikkouden ja pelon tunteiden jäädyttäminen sekä sisu.

Suomalaiset selvisivät vaikeimpina historiallisina aikoinaan käpertymällä sisäänpäin ja keskittymällä toimintaan. Sosiaalipsykologien mukaan se on tyypillistä vakavissa yhteisöllisissä kriiseissä.

Jokainen yhteisö kuitenkin kehittää omat emotionaaliset mallinsa rakentaa yhteenkuuluvaisuutta ja kohdata niin sisältä kuin ulkoapäin tulevat haasteet.

Edes tunteet eivät ole niin yksilöllisiä kuin meille amerikkalaisittain uskotellaan.