Lääkärin sanat voivat valaa toivoa kipulapsen perheeseen. Tai ne ruokkivat epätoivoa ja häpeää.

Olen lasten pitkittynyttä kipua antropologisin menetelmin lähestyvä akatemiatutkija. Alallani kokemukset nähdään ikkunoina yhteiskunnallisiin ilmiöihin, ja tutkijan omien kokemusten reflektointi on oleellista.

Kirjoitukseni pohjaa siksi tarinaan omasta kipuvanhemmuudestani.

Koronasulkujen keskellä lapsemme kipuilu näytti alkuun pulmalta muiden joukossa. Jos joku olisi väittänyt, että minä, koko urani Ugandaa tutkinut uskontoantropologi, tutkisin pian pitkittynyttä kipua, olisin nauranut epäuskoisena.

Mutta niin siinä kävi.

Arki oli yhtäkkiä pois. Lääkärikäynti toisensa jälkeen johti vesiperään. Mielen täytti kiihtyvä kiukku, ja tuntui, ettei kukaan nähnyt lapsen kärsimystä.

"Näin ei voi jatkua"

Muistan päivystyskäynnin, jolle lähtiessä lapsi oli kalman kalpea eikä pystynyt kävelemään ulko-ovelta autoon. Vastaanottohuoneessa närkästynyt lääkäri täräytti: ”Mitä teette täällä? Lapsihan voi aivan hyvin!”

Yhtenä hetkenä istuin kivusta uikuttavan lapsen sängyn laidalla. Seuraavana olin uuden lääkärin luona vakuuttelemassa, että tunnen lapseni: hän ei teeskentele.

Kun kipu hetkeksi helpotti ja palasi taas, eräs lääkäri naurahti epäuskoisesti kollegansa aiemmin tarjoamaan hoitoon. Mutta totesi silti, ettei tiedä hänkään selitystä. Kukaan ei ottanut koppia.

Kunnes lopulta nuori terveyskeskuspäivystäjä kuuli, miten kauan lapsi oli ollut pois koulusta. Hän sanoi ykskantaan ja empaattisesti: ”Eihän tämä näin voi jatkua!”

Ja soitti meidän siinä istuessamme oikeat puhelut.

Kultaisia sanoja

Pian olimme erikoislääkärillä kuulemassa kultaiset sanat: ”Me emme heitä teitä kadulle ennen kuin asia on selvitetty.”

Seurasi liuta poissulkututkimuksia. Piti pinnistellä, että jaksoi olla turvallinen aikuinen, vaikka lapsen yhä pahenevat kipukäytökset herättivät epätoivoa ja ärtymystä.

Lopulta kuulin puhelimessa kuolemantuomiolta kuulostaneet sanat: ”Kyse on pitkittyneestä kivusta. Laitamme teidät jonoon kipuvastaanotolle.”

Tutkijaäitinä olin etulyöntiasemassa. Aloin siltä istumalta etsiä vertaisarvioitua tietoa. Kipuklinikkaa odotellessamme laadimme jo omahoito-ohjelman, jonka kulmakivet löytyivät amerikkalaisesta artikkelista: koulu, kaverit, kuntoilu ja koisiminen. Arjen peruspilarit piti palauttaa. Ehkä kipu sitten helpottaisi.

Esitin asiani tutkijan auktoriteetilla, joten lapseni vakuuttui. Samoin opettaja, jonka kanssa teimme vaiheittaisen kouluunpaluusuunnitelman.

Lopputavoite, täydet koulupäivät, asetettiin useamman kuukauden päähän.

Ketju vaikeita hetkiä

Jälkikäteen ymmärrän, että olimme puolisoni kanssa ihanteellisia kipuvanhempia: haimme ja omaksuimme aktiivisesti tietoa. Psyykkiset voimavaramme olivat vahvat.

Silti aika oli hirvittävän vaikeaa.

Mieleeni on syöpynyt hetki sairaalan vessassa lapsen vastaanoton aikana. Itkin helpotuksesta, kun lapsi oli hetken toisen vastuulla. Itkin häpeästä, jonka laukaisivat hyvää tarkoittaneet ammattilaisen sanat. Itkin väsymyksestä.

Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan intuition vastaisesta kipukuntoutuksen maailmasta. Sitä se juuri on: hyvää lapselleen toivovan vanhemman intuitio vie monessa asiassa väärään suuntaan.

Tuuppaa, kannattele, tuuppaa, kannattele, tuuppaa, kannattele. Vanhemmuus pelkistyy ketjuksi vaikeita hetkiä, joissa on päätettävä, kumpaa juuri nyt vaaditaan.

Pakotanko lapseni tekemään jotain, vaikka sattuu ja ahdistaa?

Vai pitäisikö sanoa: ”Olet tehnyt jo ihan valtavasti, levätään yhdessä.”?

Olemme onnekkaita

Nyt, viisi vuotta kivun alkamisen jälkeen, elämme taas ruuhkavuosiarkea. Olemme onnekkaita: riittävän nopeasti aloitettu moniammatillinen ja kotona toteutettu kuntoutus haihdutti kivun.

Kolmen vuoden aikana olen kuullut monien vanhempien, lasten ja ammattilaisten tarinoita.

Niiden valossa näen entistä kirkkaammin, miten lääkäri voi edistää perheen hyvinvointia – tai estää sitä.