Syyskuussa 2020 kysyin Lääkärilehden palstallani: Kuka lohduttaisi milleniaalia? Voi meitä! Millaista onkaan elää nuoruuttaan 2020-luvulla! Kuka tahansa 20-jotain-vuotias, joka ei osaa ummistaa silmiään ympäröivän maailman tapahtumilta ja nauttia onnekkaasta elämästään suomalaisen lääketieteen opiskelijan etuoikeutetussa kuplassaan carpe diemisti, kokee varmasti jonkintasoista ahdistusta maailman tapahtumista.

Ennen kaikki ei ollut paremmin, mutta jotkin asiat olivat toisin.

Omasta näkökulmastani vanhempieni sukupolvi kuuluu maailmanhistorian lottovoittajiin. He syntyivät siihen autuaaseen aikaikkunaan, jossa maailmansodista oltiin noustu, kankeat sovinnaisuudet oli korvattu vallankumouksellisilla vapausaatteilla ja elämän peruspalikat – ammatti, asunto, perhe ja lokoisat eläkepäivät – olivat realistisesti kaikkien ulottuvilla ja ne riittivät hyvään elämään.

Nykyelämä taas on muuttunut monimutkaiseksi: jokaisen on luotava omat palikkansa ja osattava määritellä, luokitella ja perustella ne.

Milleniaalin elämän pitää oikeastaan olla mitä tahansa muuta kuin peruselämää: yksilöllistä, merkityksellistä, erityistä ja innovatiivista. Milleniaalin elämän palikat ovat myös pirstaloituneet monitasoisiksi, jatkuvaa tiedostamista ja omatuntoystävällisyyttä edellyttäviksi kierrätyskomponenteiksi, joista pitäisi rakentaa mielekäs ja hyvinvointia ylläpitävä arki. Ammatti on päivitetty uudelleenkouluttautumiseksi ja tuplatutkinnoiksi, asunnon saa satojentuhansien lainalla, ihmissuhteisiin kohdistuvat paineet ovat kasvaneet, ja lokoisia eläkepäiviä emme näe ilman viisaita eläkesäästösijoituksia.

Jos vanhempiemme nuoruuden kantavia teemoja olivat yhteiskunnan hyvinvointi, make love not war, talouskasvu ja tieteen kehityksen aallonharja, meidän aikanamme listalta löytyvät ilmastonmuutos, nuorten mielenterveysongelmat ja tieteellisen tiedon inflaatio.

Ennen kaikki ei todellakaan ollut paremmin.

Olen tätä kirjoittaessani matkalla, ajamassa autolla Euroopan läpi. Edettyäni EU:n rajojen ulkopuolelle maanosamme köyhimpiin maihin, oli kuin olisin palannut ajassa taaksepäin: kulutushyödykkeet ovat edullisia, kadut täynnä lapsia ja kaahaavia autoilijoita, arkkitehtuuri rujoa ja tupakansavua kaikkialla.

Ei tarvitse mennä monta kymmentä vuotta taaksepäin, kun Suomessa oli vielä vastaava tilanne. Volkswagen Poloni radiossa soi Elton Johnin Rocket Man: “And I think it’s gonna be a long, long time / ‘Till touchdown brings me round again to find / I’m not the man they think I am at home / Oh no, no, no, I’m a rocket man” .

70–80-luvun nuorelle kaikki oli mahdollista, olihan jopa Kuu hänen ulottuvillaan. Rocket man kuvaa hyvin vanhempieni sukupolvea, jotka uhkuen ihmiskunnan valoisan tulevaisuuden toivoa ja talouskasvun kohottaman elämänlaadun iloa nauttivat ihmiskunnan kulta-ajasta: Nyt tuo long, long time on ohi, ja meidän sukupolvemme osaksi tuntuu koituvan touchdown.

Mutta millaisina miehinä, ihmisinä, laskeudumme?

Vaikka maailma ahdistaisi, on muistettava, että kullakin ajalla on omat kriisinsä. Arjessa voimme elää omannäköisen palikkakompleksimme mukaista elämää nauttien pienistä hyvistä asioista niin kauan kuin siihen on edellytykset. Ukrainalaisilta nämä edellytykset on viety.

Ehkä aikamme koetus kohdistuu ennen kaikkea ihmisyyteen. Rocket man, jota nykyaika kaipaa, ei nouse sankarina Kuuhun tarkkailemaan maan menoa korkealta ylhäisyydestään, vaan laskeutuu kärsivän vierelle auttamaan: he is the man they think I am at home: tasa-arvoinen ihminen.

Kirjoittaja on lääketieteen kandi Helsingistä.