Lääkäri oppii lääkäriksi työtä tekemällä. Erikoislääkäriksi ei kuitenkaan valmistuta pelkästään työvuoroja keräämällä, vaan tarvitaan myös ohjausta, opetusta ja aikaa oppimiselle. Lääketiede on edelleen mestari–kisälliammatti, jossa kokeneemman kollegan mukana oppii sellaista, mitä kirjoista lukemalla ei voi saavuttaa.

Erikoistuvien lääkärien koulutukseen tarkoitettua EVO-rahoitusta on ehdotettu poistettavaksi osana valtion säästöjä (1). Säästötoimien keskellä EVO-rahoitus voi näyttää helpolta ja melko mitättömältä säästökohteelta – onhan listalla taas muun muassa päivystyspisteiden vähentäminen. Erikoistuvathan tekevät töitä joka tapauksessa, ja klinikat palkkaavat erikoistuvia joka tapauksessa, jotta esimerkiksi päivystykset pyörivät.

Tuntuu unohtuvan

Keskusteluista tuntuu unohtuvan kokonaan käsitys siitä, että puhumme tutkinnosta, emme palkan kokemuslisästä – tähän sisältyy paitsi omaa opiskelua, myös opetusta ja ohjatuksi tulemista. Vaikka monet taidot voikin oppia työn ohessa, vaaditaan etenkin alkuun myös aktiivista opettamista kokeneempien puolelta. Leikkuri ei osu ensimmäistä kertaa EVO-rahoihin, mutta alkaa näyttää siltä, että tällä kertaa leikkuri osuu viimeisen kerran.

Erikoistuvien koulutus ei ole erityisen kallista suhteessa siihen, kuinka paljon yhteiskunta hyötyy osaavista erikoislääkäreistä. Koulutukseen käytetty aika ja raha ovat investointi tulevaisuuden terveydenhuoltoon. Jos ohjaukseen ei ole resursseja, oppiminen jää herkemmin sattumanvaraiseksi. Koulutuksesta tinkimisen seurauksena voi olla paitsi koulutuksen laadun heikkeneminen, myös erikoislääkäriksi valmistumisen hidastuminen sekä tutkimuskulujen kasvu – kallein lääkäri on epävarma lääkäri, jolla on kaikki laitteet käytettävissään.

Säästö koulutuksesta voi hyvinkin osoittautua säästöksi väärässä paikassa. Vaikutukset eivät välttämättä näy heti, vaan vasta vuosien kuluttua, kun kokeneet erikoislääkärit eläköityvät.

Koulutuksen heikentäminen ei myöskään lisää terveydenhuollon kapasiteettia, jos sen seurauksena osaavien erikoislääkärien valmistuminen viivästyy. Ohjausresurssien vähentämisen seurauksena myös hiljainen tieto jää välittymättä ja menetetään helposti kokonaan.

Alueet entistä enemmän erilleen

On myös mahdollista, että tämä asettaa alueita entistä epätasa-arvoisempaan asemaan. Jo nyt erikoistuvan näkökulmasta koulutuksen laatu ja tarjonta ovat rekryvaltteja, samoin ulkopuolisiin koulutuksiin pääseminen. Jos nykyinen, kohdennettu tuki katoaa, onko vaikeimmassa asemassa olevilla alueilla enää rahaa osoittaa erikoislääkäriresurssia kouluttamaan erikoistuvia? Jos koulutusta ei nähdä arvokkaana, ei myöskään pidä ihmetellä miksi jatkossa lääkäreitä ei saada rekrytoitua, tai miksi hoitotulokset laahaavat naapurimaihin verrattuna (2).

Voiko keneltäkään lääkäreiltä edellyttää vastuuta potilaista ja jatkuvaa osaamisen kehittämistä, jos järjestelmä samalla vähentää resursseja kaikesta kouluttautumisesta ja oman osaamisen ylläpitämisestä? Erikoislääkärin tutkinto ei ole työnteon sivutuote, vaan olennainen osa terveydenhuollon tulevaisuuden rakentamista. Siitä säästettäessä olisi syytä kysyä, mitä todella menetetään ja kuka laskun lopulta maksaa.

Kirjoittaja on nuori lisensiaatti ja NLY:n terveyspolitiikan projektivastaava, jonka lapsenomainen into lääketieteeseen ei ole vieläkään sammunut.