Kalenteri jakaa aikaa vuosiin, kuukausiin, viikkoihin ja päiviin. Aikaa alettiin pilkkoa päivää pienempiin yksiköihin ensimmäisen kerran aurinkokellojen avulla, jotka kehitettiin noin 3 500 vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua. Aurinkokelloja seurasivat vesikellot, tiimalasit, kirkkojen tornikellot ja 1500-luvulta alkaen myös erilaiset mukana kannettavat kellot.

Kellot mullistivat käsityksen ajasta. Ajan virrasta alettiin louhia esiin yhä pienempiä jaksoja. Ensin tunteja, sitten minuutteja ja lopulta sekunteja. Ajasta tuli kallista ja Einsteinin suhteellisuusteorian myötä myös suhteellista.

Aikaa meillä kaikilla on päivässä täsmälleen yhtä paljon. Silti toisilla tuntuu olevan aikaa lähes mihin vain, toisilla ei koskaan mihinkään. Köyhillä ja työtä vailla olevilla aikaa on usein paljon, aina tylsyyteen asti. Niillä, joilla on työtä ja rahaa, aika on usein se kaikkein rajallisin resurssi, jota ei tahdo riittää tarpeeksi jaettavaksi perheelle, ystäville ja muille itselle tärkeille asioille.

Työelämässä aika kulkee sykleissä, joita rytmittävät toimintasuunnitelmat, budjetit ja projektiaikataulut. Niihin liittyen ajalla on taipumus loppua kaksi kertaa vuodessa. Kaikki pitää saada valmiiksi ennen kesälomakautta tai vuodenvaihdetta. Niiden jälkeen kalenteriin ilmaantuu aina yhtä yllättäen paljon uutta käyttämätöntä aikaa, kunnes se hetken päästä on taas syöty.

Millainen on lääkärien suhde aikaan?

Se riippuu suuresti käyttökohteesta. Välillä suhde on yllättävän huoleton, välillä sekuntipeliä elämän ja kuoleman välillä.

Kuten potilaat tietävät, vastaanotolla lääkärit ovat aina myöhässä. Tähän on toki usein hyvät syynsä, jotka eivät läheskään aina riipu lääkäristä itsestään, sillä kaikki tekeminen ei taivu ennalta päätettyihin muotteihin. Parantamisen varaa kuitenkin on.

Terveydenhuollon organisaatioiden suhde aikaan on kaksijakoinen. Organisaation omasta ajankäytöstä ja sen tehokkuudesta ollaan tarkkoja, potilaan ajankäytöstä ei niinkään. Aikoja siirretään surutta organisaation tarpeiden mukaan ja uusi aika tutkimuksiin tai seuraavalle käynnille annetaan välittämättä siitä, miten se sopii potilaan muuhun elämään.

Tältä osin julkisten ja yksityisten terveydenhuollon organisaatioiden suhde aikaan eroaa. Jostakin syystä yksityinen toimija saa usein otettua ajasta niskalenkin ja sovitettua yhteen potilaan ja organisaation aikataulun siinä missä julkinen toimija sanelee aikataulun omista lähtökohdistaan. Tähän saattaa vaikuttaa se, että toiselle potilas on tulonlähde, toiselle rahareikä.

Aivan omanlaisekseen lääkärien suhde aikaan muodostuu silloin kun arvioidaan sairaudesta tai hoitotoimista toipumiseen vaadittavaa aikaa ja siihen liittyvää työkyvyttömyyttä. Mitä pidemmäksi vaadittava toipumisaika arvioidaan, sitä huolettomammaksi ja epätarkemmaksi suhde aikaan käy. Kuukausi sinne tai tänne, onko sen niin väliä?

Työkyvyttömyysjaksojen pitkittyessä ne alkavat noudattaa yhä orjallisemmin kalenteria. Päivistä tulee kokonaisia viikkoja ja kuukausia, ikään kuin parantua ei voisi kesken viikon tai kuukauden. Todella pitkistä työkyvyttömyysjaksoista valtaosa kirjoitetaan päättymään joko kesäkuussa tai joulukuussa, vaikka tällainen ajan annostelu ei pohjaudu mihinkään muuhun kuin ajatteluamme salakavalasti rajoittavaan kalenteririippuvuuteen.

Toipuminen ei ole sidottu meidän aikatauluihimme, se etenee vapaasti ajan virrassa.

Unohdetaan siis kalenteri, kun mietitään kauanko aikaa paraneminen vie ja milloin tilannetta on syytä arvioida uudelleen.