Timo Tuovinen

Julkisella sektorilla on yhteiskuntamme kannalta aivan keskeisiä tehtäviä, kuten koulutus, järjestyksen ja turvallisuuden ylläpito sekä terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut. Nämä rahoitetaan suurelta osin erilaisilla veroilla ja sen kaltaisilla maksuilla – ja erityisesti viime vuosina myös ankaralla velanotolla.

Vuonna 2023 julkisen sektorin tulot olivat noin 145 miljardia ja menot 153 miljardia euroa. Kiistatta meille on syntynyt krooninen alijäämä, joka paisuttaa velkataakkaa samalla.

Tämä selittyy isolta osin vanhenevalla väestöllä, jonka hoivan tarve on kasvava. Sosiaali- ja terveydenhuollon verovaroin katettavat kustannukset olivat noin 24 miljardia euroa, joka tekee noin 4 300 euroa asukasta kohde. Sote-menojen osuus onkin kasvanut bruttokansantuotetta ripeämmin.

Jotain on siis tehtävä, mutta miten?

Vanha totuus on, että terveydenhuollossa on aina niukkuutta. Koskaan ei tule sellaista voimavaraa, että se kattaisi kaikki mahdolliset käyttökohteemme. Terveydenhuollossa on loputon tarve, koska terveydessä on aina puutosta, jolle periaatteessa ja teoriassa voitaisiin tehdä jotain.

Tarve muuttuu kysynnäksi silloin, kun sille löytyy maksaja. Koska kaikelle ei ole maksajaa, kysyntä ei ole loputonta. Voimavarat sisältävät eurojen lisäksi myös muun muassa infrastruktuurin ja henkilökunnan. Kaikkia ei kannata kouluttaa lääkäreiksi ja hoitajiksi. Joudumme siis tekemään valintoja.

Tällä hetkellä sote-sektorin vahvin ohjaava voima on valtiovarainministeriö, eli maksaja. Jonkun täytyykin asettaa budjetti, eli rajat kysynnälle. Sen sijaan voidaan aiheesta kritisoida tuon kokonaisbudjetin jakamista (eli rahoitusmallia) sekä sitä, että rahoittaja puuttuu vahvasti substanssiin sekä konkreettiseen tekemiseen. Esimerkkinä tästä rajut vaatimukset Pohjoisen terveyskeskusten ja sairaaloiden sulkemiselle.

Ongelma on, että terveydenhuoltoa ei voida johtaa kuten tehdasta puhtaasti tuotantotaloudellisin periaattein (1). Terveydenhuollossa emme voi vain lopettaa kumisaappaiden valmistusta ja siirtyä kännyköihin. Jokaisella on perustuslain mukaan oikeus riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Myöskään markkinatalouden perusperiaatteet eivät toimi terveydenhuollossa.

Näitä seikkoja edesmennyt Martti Kekomäki on erinomaisesti koostanut helppolukuiseen kirjaansa (2). Ekonomian sisälle onkin syntynyt oma kasvava osionsa eli terveystaloustiede, jota olisi syytä kuunnella.

Liian hätiköidyt säästöpäätökset nostavat kustannuksia pidemmällä aikavälillä. Suurin osa kliinikoista tunnistaa tämän ilmiön. Terveydenhuollon säästöt eivät synny paniikkisäästämisestä, vaan jatkuvasta toiminnan kehittämisestä, tieteellisestä tutkimuksesta sekä viisaasta priorisoinnista. Tutkimuspohjaisia säästötapoja löytyy (3). Esimerkiksi ruotsalainen väitöskirjatutkimus (4), jossa kustannusleikkausta koskeva vaatimus käännettiin päälaelleen. Keskityttiin toiminnan parantamiseen lähtökohtana ”mitä potilaamme toivovat”. Lopputulemana oli, että kustannukset alenivat vaaditulle tasolle!

Ymmärrän, että valtiovarainministeriöllä on paineet leikata velanottoa. Nykymenolla olen varma, että kustannukset tulevat lisääntymään.

Ehdotan, että terveydenhuollon rahoitusmallia tulee uudistaa. Tässä johtavina periaatteina voisi olla riittävyys, pitkäjänteisyys, kannustavuus ja oikeudenmukaisuus. Korjattu malli on syytä rakentaa siten, että se luo insentiivit ja vapauden tehdä alueilla paremmin.

Viisaus tässä asiassa ei asu ministeriöissä, vaan hyvinvointialueilla ja rivityöntekijöissä. Ilman heitä säästöjä ei tapahdu.

P.s. kiitän Lääkäriliiton valiokunta-aktiivi Kari Askosta aiheideasta.