Suomen ulkoministeriö opastaa Afganistaniin menijöitä näin: Väkivaltaisuuksien ja terrori-iskujen uhka on korkea, minkä vuoksi maasta suositellaan poistumaan välittömästi.

En tiedä mihin arvio perustuu. Maassa toimivan kansainvälisen järjestön turvallisuusvastaavan mukaan väkivaltaisuudet ovat Talibanin valtaannousun jälkeen vähentyneet 99 %.

Tämä on vain yksi mustavalkoisuuksista, joihin länsimainen ajattelumme sortuu.

Henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuva tieto ei ole objektiivista sekään. Sen vuoksi erotan tässä kolumnissa omat kokemukseni kursiivilla.

Kabulin pölyisillä kaduilla kulkee kärsineitä autoja. Miehiä polkee pyörillä pyjamannäköisissä vaatteissa. Naisilla on huivit, joillakin maski, suojaus- tai siveyssyistä. Yhtään burkaa ei näy.

Afganistan on vanha maa. Sitä ovat hallinneet persialaiset, Aleksanteri Suuri, buddhalaiset, arabit, Tsingis-kaani, britit ja Neuvostoliitto. Se oli osa viriiliä silkkitietä ja loisteliaiden islamilaisten dynastioiden kehto.

Afganistanin viimeinen kuningas Mohammad Zahir Shah (vallassa 1933–73) modernisoi maan ja laajensi diplomaattisia suhteita kylmän sodan kummallekin puolelle. Hänen hallintokautensa oli rauhan, koulujen ja minihameiden aikaa.

Naapurini Suomessa on Zahirin serkku. Näytän hänelle kuvia Kabulista. Hän tunnistaa vanhan kaupungin valtavat naan-leipäuunit. Hän lähti maasta jo silloin kun kommunistit ja kuninkaalliset eivät mahtuneet samaan maahan. Kyyneleet ovat kuivuneet.

1970-luvun loppupuolelta lähtien Afganistan on ollut suurvaltojen ja uskonnollisten ryhmittymien taistelukenttä. Terveystiedot jäävät arvailun varaan vuosien poliittisen epävakauden ja konfliktien vuoksi.

Afganistan on kansainvälisissä tilastoissa sijalla kahdeksan maailman äitiyskuolleisuudessa eli noin 620 naista sadastatuhannesta kuolee raskauden ja synnytyksen aikana tai sen jälkeen. Ehkä.

Julkista terveydenhuoltojärjestelmää on rahoitettu pääosin ulkomaisella avustuksella. Kun Taliban otti vallan, monet kansainväliset avustajat leikkasivat rahoitusta.

Puhumme kylän naisten kanssa ehkäisystä. He väläyttelevät hymyillen ehkäisykapseleita olkavarsissaan. Viereisessä huoneessa miehet miettivät miten synnytykset saataisiin turvallisemmiksi.

Puute on Afganistanissa yhtä tavanomaista kuin paksu saastepatja Kabulin yllä. Sosiaalitukea tarjoavat erilaiset järjestöt. Marastoon, eli pashtoksi suojapaikka, tarjoaa majoitusta ja koulutusta köyhimmille naisille.

Puliseva joukko naisia ompelee värikkäitä mekkoja Marastoonin iltapäiväauringossa. Kirjastossa tyttö opiskelee etäyhteydellä. Runollinen oppaamme kertoo hiljennetyistä naisista, jotka löytävät voimansa uusien taitojen myötä. Kun otan kuvia, kaikki peittävät kasvonsa.

Tänä vuonna yli 12-vuotiaiden tyttöjen ja naisten koulutus lopetettiin uskonnollisista syistä. Terveysala on yksi harvoista aloista, joissa naiset voivat vielä työskennellä. Arvaillaan, että opetusmateriaalia uudistetaan ja sitten koulut avataan myös tytöille. Ehkä.

Luen ystäväkollegan kirjoittamaa kirjaa ajalta, jolloin hän oli työssä gynekologina Kandaharissa. Hän kertoo potilaastaan, joka naitettiin 11-vuotiaana, tuli äidiksi 12-vuotiaana ja leskeksi 13-vuotiaana.

Koulussa jaetaan kuukautispakkauksia koulunsa päättäville tytöille. He saavat mukaansa laatikollisen materiaaleja kestositeiden tekoon. Koulun johtajatar ja hallinnon virkamies pitkässä parrassaan hymyilevät kannustavasti taustalla.

Miten naisten sairaudet hoidetaan tulevaisuudessa, jos naisia ei kouluteta eivätkä miehet voi hoitaa heitä? On maan hallinnon aika osoittaa, että olemme afgaaninaisista yhtä turhaan huolissamme kuin terrori-iskuista.

Lukusuositus: Helena Laasonen: Kirjeitä Kandaharista (saatavissa joistakin kirjastoista)