Teitä odotetaan, kuulin naisen sanovan. Astuin valtavan unikonkukan muotoon laskostetun silkkikangaskatoksen alle, missä vanha mies alkoi puhaltaa valkoiseen, kumeasti soivaan kotiloon. Portaalla istui kolme naista, jotka viskoivat päälleni oranssien kukkien terälehtiä, lauloivat korkealla äänellä ululu-ylistystä, ja maalasivat punaisella pigmentillä otsaani viirun. Jaloilleni kaadettiin parfymoitua vettä. Tämä olisi voinut olla surrealistinen uni. Vietettiin kuitenkin tutkijaoppilaani häiden viidettä päivää.

Olimme matkanneet kokonaisen päivän morsiamen kotikaupungista sulhasen kylään, missä nuorikko oli määrä vastaanottaa. Olimme ohittaneet Odishan maakunnan kuivia laaksoja, ylittäneet eroosiosta rapautuvia vuoria, joiden rinteiden tiet olivat osittain sortuneet. Kylien liepeillä jolkotti kulkukoiralaumoja tarttumassa kärkkäinä kaikkeen ruokaa muistuttavaan. Kimaltavan värikkäisiin sareihin kietoutuneet naiset loistivat kuin kirkkaat kipinät kuivilla kylänraiteilla. Lehmät, nuo pyhät eläimet, jauhoivat laiskoin leuoin näkymätöntä heinää teiden laidoilla, lysähtäneiden talojen etupihoilla, temppelien reunustoilla. “Ne ovat kulkuväyliemme luomuhidasteita”, kertoi sulhasen puhelias serkku.

Itse hääjuhla oli ollut uskomuksia ja symboleja täynnä: sanskriitiksi kirjoitettujen pyhien kirjoitusten lukua, kookospähkinöiden rikkomista, korujen siunaamista ja puentaa, mantroja, pyhitettyjä pigmenttejä ja yrttivesiä. Tanssia, naurua, hiljentymistä, hartautta. Perhe, ruuan turvaaminen, ja koti olivat perinteiden keskiössä. Ja korkeimpana oli koulutus.

Juhlivan kansan keskeltä oppilaani äiti johdatti minut talon katolle, tähtiä täynnä olevan taivaankannen alle. Hän pyysi istumaan, otti käteni käsiinsä ja katsoi tiukasti silmiin. “Hänen isänsä on huolissaan. Saako poikani väitöskirjansa valmiiksi?”

Naurahdin: “Totta kai. Uskoisin että jo syyskuussa”.

Äidin silmät revähtivät ammolleen, hän puhkesi korkeaan lauluun ja suuteli käsiäni. “September, ululululu!”

Äiti kertoi siitä, kuinka koko perhe lapsineen ja serkkuineen nukkuivat samassa huoneessa, kunnes varallisuutta tuli hiukan lisää. “Opetin poikaani, sillä koulussa ei taso ollut riittävä. Sitten hän pääsi Mumbain yliopistoon, ja asui serkkunsa luona.” “Ja sitten: Dr Anu”. Hän hymyili leveästi ja suuteli käsiäni uudelleen.

Miten valtavan tärkeitä peruskoulu ja lähes ilmainen korkeakoulutus ovatkaan olleet Suomen kehitykselle. Meille ne ovat itsestäänselvyys, jos viitseliäisyyttä riittää. Kouluttautumisesta tulee sattumanvaraista, jos väestön koko on lähes 1,5 miljardia, eli 270-kertainen Suomen väestöä. Lahjakkuus ei riitä. Morsiamen veli totesi siekailematta, että perhe kykeni kouluttamaan vain yhden lapsista. “Sisareni on välkky”. Koulutus luo silti mahdollisuuksia koko suvulle.

Tuo sisar, myös tohtorioppilas, kantoi nyt toinen toistaan upeampia sareja ja painavia kultakoruja, sulhasenaan villisti tanssiva, purppuraturbaaninen valkoviitta.

Muistan ujon, hiljaisen graduopiskelijan, joka palasi Helsinkiin väitöskirjatutkijana. Hänen taitonsa kehittyivät nopeasti, itsevarmuutensa hitaammin ja tottuminen vähäiseen hierarkiaan samoin. Lopulta en enää ollut Dr Anu, pelkkä etunimi riitti.

Ryhmässäni on yksitoista eri kansallisuutta, mikä on valtava rikkaus, mutta se, mistä he ovat nousseet, avautuu vain osittain kertomuksista. Siinä saattaessamme sulhasta hääpaikalle tanssien kovaäänisissä, vilkkuvavaloisissa hääreiveissä, hapsuisten silkkisateenvarjojen ja pyhien fiikuspuiden alla, intialaisen pikkukaupungin kuuman pölyisillä kaduilla, olin astunut pienen askelen lähemmäs erään oppilaani elämää.

Suomessa me taas tapasimme. Olin jälleen pomo, he hiukan hämmentyneet nuoret tutkijat, reppuselkäiset, teepaitaan ja farkkuihin pukeutuneet. Sukujensa valitut.