Kuvittelin ymmärtäväni mitä plaseboefektit ovat.

Bostonissa tutustuin kuitenkin Dien Ho -nimiseen filosofiin, joka tutkii lumehoitoja. Kelpo filosofin tavoin hän sai minut ymmärtämään, että olin ajatellut asioita liian pinnallisesti.

Kuvittelin olleeni jopa aika hyvin kartalla. Tiesin esimerkiksi, että plaseboefektiä ei pidä sekoittaa spontaaniin toipumiseen. Jos annan potilaille sokeripillerin ja he toipuvat, kyse ei välttämättä ole lumevaikutuksesta, vaan sairaus on voinut parantua itsestään.

Tiesin myös, että häiriömuuttujat voivat vääristää lumevaikutusta. Esimerkiksi masennuksen uusiutumistutkimuksissa osallistujat käyttävät usein lääkitystä jo vanhastaan. Kun heidät sitten satunnaistetaan plaseboryhmään tai jatkamaan lääkehoitoa, plaseboryhmän osallistujille aiheutuu usein vieroitusoireita. Ero lume- ja lääkehoidon välillä ei silloin välttämättä johdu plasebon heikommasta tehosta vaan oireista, joita seuraa lääkityksen lopettamisesta. (Ongelma on tutkijoiden mukaan yleinen.)

Nämä osoittautuivat kuitenkin amatöörin huomioiksi.

Dien Ho kysyy perustavampia kysymyksiä. Miten määritellään, mikä on lume- ja mikä ”todellista” hoitoa?

Eroa ei voi vetää sen perusteella, onko kyse fysiologisista vai psykologisista mekanismeista. Myös psykologiset ilmiöt toteutuvat fysiologisten mekanismien kautta. (Ellei usko mielen haamuilevan ruumiista erillisenä.) Erottelu tekisi sitä paitsi kaikesta psykoterapiasta lumehoitoa.

Mutta vielä perustavammin: Onko syy-yhteydellä väliä? Ho kysyy .

Tutkimusten mukaan kipu näyttäisi lievittyvän samoja neurofysiologisia reittejä niin odotusten kuin opioidienkin voimalla. Kummankin teho voidaan estää opioidiantagonisteilla . Jos kipu todennettavasti lievittyy plasebolla, missä mielessä hoito ei ole ”todellinen”?

Opioidien teho kivun lievittäjinä kasvaa roimasti , jos potilaat osaavat odottaa niiden auttavan. Teho heikkenee olennaisesti , jos lääkityksen kuvitellaan lakanneen. Onko vain osa kivun lieventymisestä ”todellista”? Vai onko kyse siitä, että kehomme osaa mukauttaa toimintojaan tilanteen mukaan?

Mitä perusteellisemmin filosofi eroja perkaa, sitä vaikeammaksi lumehoidon määritteleminen osoittautuu.

Plaseboefekti ei esimerkiksi edellytä erehdyttämistä – eikä uskoa sen tehoon. Lumehoito näyttäisi auttavan niin alaselkäkipuun kuin ärtyvän suolen oireyhtymäänkin myös open label -asetelmissa, joissa potilaille kerrotaan, että he saavat lumehoitoa. Nekin, jotka eivät usko lumehoidon tehoavan, näyttäisivät hyötyvän siitä .

Mitä pidämme lumeena, riippuu taustateorioistamme siitä, minkä hoidossa pitäisi vaikuttaa. Dien Ho kysyy, yritämmekö tehdä monista terveyteen vaikuttavista psykologisista ja sosiaalisista tekijöistä lumevaikutuksia siksi, että emme ota biopsykososiaalista mallia kovin vakavasti. Itsepintaisesti myös kuvittelemme, että mieli olisi erillinen kehosta.

Ho’n mukaan määrittelyhankaluudet kertovat paitsi plaseboefektien mutkikkuudesta, myös siitä, että emme itse asiassa osaa selittää mitä ”oikea” hoito on. Ja käsityksiimme vaikuttavat niin käytännön tekijät, muuttuvat arvostukset kuin omat vinoumammekin.

Psykoanalyysissä ajatellaan, että hoitavaa on torjuttujen motiivien tuleminen tietoisiksi. Yhtä hyviä tuloksia saadaan kuitenkin psykoterapioissa, joissa torjutuista motiiveista ei välitetä. Suuntausta tärkeämpi on asiakkaan ja terapeutin välinen suhde.

Miksi emme siis ajattele, että terveyttä edistää ennen kaikkea aito, luottamuksellinen ystävyys? Siksikö, että silloin psykoterapiaa voisi ajatella open label -plasebohoitona, jossa asiakas tietää, että kyse ei ole ”oikeasta” ystävyydestä mutta hyötyy siitä silti?