Työpaikallani eletään jännittäviä aikoja. Siirrymme omalääkärimalliin kuun lopussa, ja jatkossa kaikilla terveysaseman potilailla on nimettynä omalääkäri sekä omahoitaja. YEK-palveluita tekevänä saan myös oman väestön, joka tulee olemaan hieman alle 2 000 potilasta. Tähän potilasmassaan kuuluu työssäkäyviä ihmisiä, jotka asioivat työterveydessä, sekä nuoria, joiden hoito tapahtuu neuvolassa tai koulu- ja opiskelijaterveydenhuollossa, jolloin efektiivinen potilasmäärä on pienempi.

YEK-vaiheen lääkärinä työhöni kuuluu säännöllisesti sektoritöitä, joissa kuluu vähintään yksi päivä viikosta, tällä hetkellä tyypillisesti kolme. Kiirevastaanottopäivissä tulee vähintään 20 minuuttia ylitöitä, joita pitäisi jossain vaiheessa saldosta myös pitää pois, ja koulutuksissakin pitäisi käydä.

Nämä kaikki ovat yksinään myönteisiä asioita – saan kokemusta monipuolisesti terveyskeskuslääkärin työstä ja taitoni kasvavat. Kaikki tämä on kuitenkin pois siitä ajasta, jolla minun pitäisi hoitaa omaa väestöäni.

Näyttö omalääkärimallin toimivuudesta on kiistaton. Hoidon jatkuvuus paranee, päivystyskäyntien määrä vähenee, tyytyväisyys saatuun hoitoon paranee, ja lääkärit viihtyvät. Paitsi jos väestö on liian suuri, työaikaa on liian vähän, tai väestö on raskashoitoisempaa.

Pakko myöntää – olen tyytyväinen siihen, että omalla alueellani on todennäköisesti keskimääräistä vähemmän sosioekonomisesti heikossa asemassa olevia potilaita, joten melko moni saattaa kävellä mieluummin yksityiselle, jonne on vieläpä lyhyt matka kotoa ja sairaalamatkan ylämäkikin puuttuu. Vaikka työkuorma ei kasvaisi, se ei poista alkuvaiheen liian suurta työkuormaa.

Ei muistikuvia

Koska olen nuori lääkäri, ei minulla ole muistikuvia tai kokemusta aiemmista omalääkärimalleista. Vanhempien kollegoiden muisteluiden perusteella kuitenkin monessa paikassa tämä kaatui ennen kaikkea suuriin väestöihin. Jo nyt on laskettu, että yleislääkärin työviikko pitenisi erikoistuvan jenkkilääkärin mittoihin, jos potilaat hoidettaisiin kaikkien hoitosuosituksien mukaisesti.

Emeritusprofessori Vohlonen muistutti, että terveydenhuolto on muuttunut. Tämä on ollut monelta osin myönteistä kehitystä, mutta: defensiinistä medisiinaa ei tunnettu edellisen omalääkärimallin aikana. Jo pelkästään vertailemalla käyntitekstien pituuksia nyt ja vuosituhannen alussa on selvää, että lääkärin aikaa käytetään entistä enemmän sen perusteluun, miksi tulevaisuudessa ei tulisi hoitovirhemenettelyä. Potilaat haastavat ammattilaisia entistä useammin tekoälyn avustuksella, ja vaikka tämä ei olekaan välttämättä negatiivinen asia, vie sekin resursseja ja joskus vaatii aikamoista puhejudoa.

Perusterveydenhuollon kehitys ei myöskään itseisarvoisesti tarkoita sitä, että tällä kertaa onnistutaan ja vuosikymmenen lopussa jokaisella alueella on toimiva omalääkärimalli. Se tarkoittaa myös sitä, että on entistä enemmän kompastuskiviä, joihin voi käyttää aikansa. Myös erikoissairaanhoito on kehittynyt, ja aiemmin olankohautuksella ohitetut asiat pitääkin selvittää hoitomahdollisuuksien lisäännyttyä. Omalääkärimallin toimivuus kuitenkin vaatii riittävän resurssoinnin, eikä voi toimia purkkafiksinä tilanteessa, jossa kaikkia resursseja on liian vähän ja ollaan yhden romahduksen päässä katastrofista.

Mahdollisuus onnistua

Jos lääkäreille annetaan mahdollisuus onnistua, voi omalääkärimalli hyvinkin pelastaa terveydenhuollon. Tuttuja potilaita on helpompi hoitaa, ja todennäköisesti hoidon jatkuvuuden lisäännyttyä myös hoidon saatavuus paranee. Rajallisella kokemuksellani pidemmät hoitosuhteet ovat olleet palkitsevimpia, ja potilaan asioihin on helpompi tarttua, kun palaa omille jäljilleen. Sekä potilaat että henkilökunta ovat tyytyväisiä, joka omalta osaltaan rakentaa uskoa terveydenhuoltoon uudelleen.

Uskon ja toivon, että työurani aikana emme enää kohtaa Omalääkäri 3.0 -keskustelunavauksia.

Kirjoittaja on tuore lisensiaatti ja NLY:n terveyspolitiikan projektivastaava, jonka lapsenomainen into lääketieteeseen ei ole vieläkään sammunut.