Kollega, professori emerita, anestesiologian erikoislääkäri Eija Kalso, valtakunnallisesti tunnettu ja palkittu kivunhoidon asiantuntija otti kantaa terveydenhuoltomme ja erityisesti syövän hoidon tilaan (1).

Kalso luettelee pielessä olevia asioita, joista osaan on helppo yhtyä, kuten lääkärin vastaanotolle pääsyn ongelmat perusterveydenhuollossa, jatkuvasti nousevat asiakasmaksut sekä syövän hoidon laaturekistereiden puute. Magneettitutkimusten tuominen perusterveydenhuollon yksiköihin ei kuitenkaan ole kustannusvaikuttavaa, kuten Britanniassa on jo havaittu (2). Perusterveydenhuollon ongelmana ei ole MK-laitteiden vaan yleislääkäreiden puute.

Syövän hoitoon liittyvät kommentit paljastavat Kalson tietämättömyyden syövän hoidon kokonaisuudesta Suomessa.

Diagnostiikan viiveet ja potilaiden muu sairastavuus selittävät suurimman osan syövän heikentyneistä hoitotuloksista. Syöpä diagnosoidaan Suomessa edenneemmässä vaiheessa kuin muissa Pohjoismaissa. Keuhkosyövän osalta hyvä esimerkki tästä on kollega Ville Paappasen aivan tuore väitöskirja (3). Tutkimuksessa osoitettiin muihin Pohjoismaihin verrattuna keuhkosyöpäleikkausten selvästi vähäisempi määrä Suomessa – syynä myöhäinen diagnostiikka ja pidemmälle ehtineet taudit sekä potilaiden komorbiditeetit. Sama pätee onkologisiin hoitoihin. MOT-ohjelmassa esiin nostettuja immuno-onkologisia hoitoja käytetään kaikissa Suomen yliopisto- ja keskussairaaloiden onkologian yksiköissä ilman minkäänlaista nihilismiä, jos potilas on sen kuntoinen, että hoidon voi toteuttaa turvallisesti.

Kalson väite, että hyvinvointialueilla olisi eroja näiden ja muiden kalliiden lääkkeiden käytössä niiden hintaan perustuen, ei pidä paikkaansa. Jos hoito kuuluu suomalaiseen palveluvalikoimaan, potilas saa sen, asui missä tahansa. Kaikki hyvinvointialueet noudattavat Palkon suosituksia erittäin hyvin. Hintaan perustuva hoidon epääminen on myös laitonta. Ns. sairaalalääkkeiden arviointi tehdään Palkon Lääkejaoksen ja Fimean yhteistyönä vain tutkimusnäyttöön perustuen. Yrityksiltä Palko ei tilaa mitään.

Syövän hoidon jälkeinen aika

Kalso ottaa myös kantaa syövän hoidon jälkeiseen seurantaan. Siinä hänen käsityksensä on täysin vastakkainen sille, mihin syövän hoidossa on onkologien toimesta jo vuosikausia pyritty. Useiden laajojen tutkimusten mukaan, mukana Cochrane-katsaus vuodelta 2005 (4) ja kaksi suomalaista väitöskirjaa (5, 6), minkäänlainen organisoitu kalenteripohjainen seuranta, tiheämpi tai harvempi, kuvantaen tai ilman, labroilla tai ilman, ei vaikuta potilaan ennusteeseen.

Kyseessä on siis toiminta, joka ei ole potilasta hyödyttävää ja vaikuttamattomana keskeiseen päätetapahtumaan se on vain resursseja kuluttavaa. Niinpä oireettomien potilaiden seurannasta on viime vuosikymmeninä pyritty eroon ja varmistamaan, että hoidettu potilas voi palata normaaliin elämään ilman loppuelämän stigmaa syöpäpotilaana ja turhien tutkimusten kohteena.

Hoidettujen ja oireettomien potilaiden kuvantaminen ionisoivalla säteilyllä on myös ristiriidassa säteilylain kanssa (111§ Oireettoman henkilön lääketieteellisen altistuksen oikeutus). Palko tuleekin tiukentamaan TT- ja PET-kuvantamisen pääsyn kriteereitä taudin varhaisen uusiutumisen toteamiseksi (7).

Osa potilaista tarvitsee psykososiaalista tukea hoidon jälkeen. Sitä tarjoavat parhaiten esim. asiantuntijahoitajat klinikoissa, mielenterveyspalveluissa tai syöpäyhdistyksillä – eivät suinkaan onkologit 20 minuutin seurantavastaanotolla.

Interaktiiviset, digitaaliset sovellukset ovat oivallisia oireseurannassa: niiden avulla potilas pystyy raportoimaan voinnistaan helposti ja oireisiin voidaan reagoida nopeasti. Toisin kuin kolumnissa annetaan ymmärtää, niihin vastaa yhtä lailla potilaan ja tämän sairauden tunteva lääkäri kuin hoitajakin. Vaikuttamattomat oireettomien potilaiden seurantakäynnit ovat vapauttaneet vastaanottoaikoja niitä todella tarvitseville, syöpää ajankohtaisesti sairastaville potilaille.

Onkologian tason kyseenalaistaminen

Meitä keskussairaaloiden onkologian ylilääkäreitä kaikkein eniten kuitenkin hämmästyttää Kalson näkemys keskussairaaloiden onkologian tasosta. Näkemys alleviivaa Kalson tietämättömyyttä siitä, mitä keskussairaaloiden onkologian yksiköissä tehdään. Lisäksi asia on tuotu esiin varsin epäkollegiaalisella tavalla. Vain yliopistosairaaloiden lääkäritkö erehtymättömiä?

Kalson mukaan “yliopistosairaaloissa syövän hoito etenee hyvin, jos potilas pääsee kokeneen ja potilaan parasta tavoittelevan erikoislääkärin hoidettavaksi pysyvällä hoitosuhteella”. Käsityksemme mukaan lääkärin ammattiin kuuluu aina pyrkimys potilaan parhaaseen hoitopaikasta riippumatta ja on paljon todennäköisempää keskussairaalassa kuin yliopistosairaalassa, että potilas tapaa onkologian erikoislääkärin ja myös jatkaa saman erikoislääkärin hoidossa usein jopa vuosia.

Noin 40 % syöpäpotilaista diagnosoidaan ja hoidetaan keskussairaaloiden onkologian yksiköissä. Yhteistyö yliopisto- ja keskussairaaloiden välillä onkologiassa on päivittäistä ja hyvin toimivaa. Kaikki ymmärtävät, että vain sujuvalla yhteistyöllä ja toistemme työtä arvostaen päästään potilaan parhaaseen.

Toivotamme professori emerita Kalson tervetulleeksi mihin tahansa keskussairaalan yksikköön tutustumaan toimintaamme.