Peräti 82 % suomalaisista kertoo lukevansa tai kuuntelevansa kirjoja. Väestömäärään nähden Suomessa syntyy vuosittain enemmän teoksia kuin Yhdysvalloissa tai Kiinassa , jotka määrällisesti johtavat julkaisutilastoja.

Nämä ovat rauhoittavia tietoja. Vaikka sosiaalinen media saattaa tappaa lukemisen, vielä niin ei ole käynyt. Suomen Pisa-sijoitus ehkä tippuu, mutta edelleen joku nuori löytää kertomuksista uuden maailman.

Kirjallisuuden arvostus liittyy korkeaan elintasoon ja koulutukseen. Lukemista pidetään ”sivistyksen” mittarina, vaikka monessa maassa ei ole varaa sekä kirjaan että ruokaan.

Kirjoittaminen on tarinankerrontaa, vuosituhantista. Aina on ollut niitä, jotka osaavat mennä muiden nahkoihin ja pitää kuulijakunnan varpaillaan illasta toiseen, nuotiotulen ääressä tai painopeiton alla.

On hauskaa, että äänikirjat ja podcastit ovat yleistyneet, koska niissä kaikuu kylänvanhimman ääni ja kuunnelmien taika. Aivoille on tutkimusten mukaan melko samantekevää, tuleeko tieto aivoihin silmien vai korvien kautta, vaikka prosessina tiedonkulku onkin erilainen.

Itse hahmotan tekstin eri tavalla kuunneltuna. Kirjan maisema liittyy osaksi ympäröivää todellisuutta johtuen siitä, että kuuntelen äänikirjoja tehdessäni jotain mekaanista eli liikkuessani, siivotessani.

Kellarissa käynti tuo edelleen mieleeni Minna Lindgrenin Soteorpo -romaanin, jota kuuntelin kantaessani tavaroita varastoon. Karu kuvaus omaishoitajan helvetistä sai tavarapaljouden kevenemään.

Piia Leinon Yliaika -dystopia tuntui kaukaiselta työmatkalla Kabulissa. Teoksessa kuvataan tulevaisuuden Suomea, jossa yli 75-vuotiaiden kansalaisuus lopetetaan ja heidän toivotaan päättävän päivänsä eutanasialla.

Lukijan virittämä kuva ikääntyvästä Suomesta soljui korvissani katsellessani afgaanien kapeita, iättömiä kasvoja. Toiseus on harvoin tuntunut yhtä kärjistyneeltä.

Paremmin väsyneen Afganistanin tunnelmaan olisi sopinut Petter Sandelinin Osuma, kuvaus jatkosodan raskaasta perinnöstä. Korsujen hiki sekoittui kuitenkin kotimaan talvipäivään, perheiden huurutessa torikahveilla pikkupakkasessa.

Toisia teoksia olisi luettava säännöllisesti, jotta historia ei toistuisi. Sotaa kohti kallistuvien ihmisten tietoisuuteen pitäisi saada Osuma tai Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Mutta auttaisiko se?

Aiemmin lainasin äänikirjat kirjastosta tai ostin verkkokaupasta. Kun kauppa fuusioitui äänikirjojen ja e-kirjojen digitaaliseen suoratoistopalveluun, oli houkutus liian suuri ja liityin toivoen, että jäsenmaksut pian kohoaisivat kirjailijoita arvostavalle tasolle.

Kirjojen saanti on nykyään välitöntä, kuten monen muunkin nautinnon. Trendikkäät, palkitut, jonotetut opukset, naps, naps, omassa hyllyssä muutamassa sekunnissa. Totta kai ähky uhkaa. Houkutus kuunnella kirjaa joka paikassa, kasvaa.

Äänikirja on alttiimpi häiriöille. Lipuntarkastaja metrossa, tukkeuma mankelissa, ja kirjan ulottuvuus säröilee. Itse arvioin, että äänikirjasta menettää ainakin viidesosan verrattuna luettuun kirjaan, jollei osaa olla multitaskaamatta.

Jotkut kirjat on parempi lukea. Sirpa Kähkösen 36 uurnaa -teos oli sellainen. Se piti imeä silmillä, kaataa sisään, hengittää läpi. Taajaman tuijottelu olisi ollut sille liian siloista.

Monet haluavat vielä lukea vain painettuja kirjoja. Sivujen tuoksua ja kirjan fyysistä tuntua ei saa e-kirjasta. Itse luen kirjat kännykästä, koska siellä on kaikki muutenkin.

Kieltäydyn uskomasta, että e-sivujen liipaisuilla on mitään yhteyttä orastavaan peukalon metakarpaalioireiluun. Suhtaudun siihen kuin kirjojen tuomaan viisauteen.

Ikää se vain on.