”Näyttöön perustuvan lääketieteen harjoittaminen edellyttää – – lääkäreiltä tilastotieteen perusteiden tuntemista”, kirjoitti Oulun yliopiston entinen lastentautien professori Matti Uhari Biostatistiikan taskutieto -oppaassaan (1).

Hän jatkoi: ”Jotta lääkäri voisi tarjota potilaalleen kulloinkin saatavilla olevaa laadultaan ja näytöltään parasta hoitoa, tulisi hänen seurata jatkuvasti lääketieteellisiä tutkimusraportteja lukemalla alkuperäistutkimuksia alansa aikakausjulkaisuista.”

Näinköhän?

BMJ-tiedelehden taannoinen päätoimittaja Richard Smith kirjoitti provosoivasti: Doctors are not scientists (2). Hän arveli – todennäköisesti oikein – että harva lääkäri lukee alkuperäistutkimuksia.

Nykyään on helppoa tukeutua hoitosuosituksiin ja lukea katsausartikkeleita. Suosituksissa esitetään yleensä, kuinka vahvaan näyttöön ohjeet perustuvat. Ilman systemaattista tiedonhakua kirjoitetun narratiivisen katsauksen lukija joutuu sen sijaan uskomaan artikkelin kirjoittajan (sekä vertaisarvioijien ja lehden toimittajan) arvioon, että esitettävät asiat perustuvat johonkin. Tekoälyltä saa helposti vastauksia, mutta niiden luotettavuuteen tulee suhtautua kriittisesti.

Potilastyössä tiedettä sovelletaan kunkin potilaan tutkimiseen ja yksilölliseen hoitoon. Esimerkiksi suhteellisen ja absoluuttisen riskin ero on syytä pitää mielessä. Vaikka jokin lääke pienentäisi vakavan seuraamuksen, kuten sydän- tai aivoinfarktin, riskiä 50 prosentilla, vaikutus on mitätön, jos henkilön lähtökohtainen riski on pieni. Sama koskee lääkkeen haittavaikutusten riskin arviointia mutta toisin päin.

Jotta hoidosta voidaan päättää potilaan kanssa yhteisymmärryksessä, tulee nämä asiat osata selittää mieluummin kokonaislukuja kuin prosentteja käyttäen (3).

On myös tarpeen ymmärtää laboratoriotutkimusten ja muiden testien herkkyys ja tarkkuus sekä se, kuinka todennäköisesti testistä saadaan luotettava tulos (4).

Tutkimusten mukaan lääkärien tilasto-osaamisessa on kuitenkin puutteita.

Eteläkorealaisessa tutkimuksessa viidennes lääkäreistä ei osannut vastata suhteellisen riskin pienenemää (relative risk reduction, RRR) koskevaan kysymykseen. Positiivisen ennustearvon eli todennäköisyyden, että testipositiivisella potilaalla todella on etsitty sairaus, ymmärsi oikein vain puolet. Viiden vuoden elossaolo-osuuden muutoksen osasi tulkita oikein kuusi kymmenestä (5).

Saksalaisessa tutkimuksessa todettiin, että lääkärien taito ymmärtää tilastotietoa ja arvioida näytön luotettavuutta sekä tehdä siitä päätelmiä oli lähinnä keskinkertainen (6).

Lääkärilehdessä tilastollisia menetelmiä sekä niiden tulkinnan sudenkuoppia käsitellään Tilastonurkka-palstalla, ja omaa osaamistaan voi testailla Tilastokysymysten avulla. Tässä numerossa tarkastellaan, miten arvioidaan ryhmien välisiä eroja (7).

Itseopiskeluun sopii esimerkiksi kirja Medical statistics made easy, joka on luettavissa myös verkosta (8).