Neliveto etenee hitaasti poukkoillen pitkin kapeaa kivenmuhkuraista tietä.

Matkaajien ylle kaartuu valtavia puita, joista roikkuu liaaneja. Vain muutama auringonsäde siilautuu läpi latvuston, vaikka on keskipäivä. Pysähdymme, avaan auton ikkunan. Viidakko vyöryy päällemme kostean kuumana, miljoonien kaskaiden pauhuna. Aivan läheltä kuuluu kumea karjunta.

Pelko. Se vie veren kasvoista ja voiman jaloista. Sormet hamuavat ikkunan sulkijaa. Lapseni katsoo minua: jaguaari, se sen täytyy olla.

Pelkovasteenneljästä komponentista “freeze, flight, fight, fright ” päätän hypätä kolmannen yli.

Auton renkaat löytävät kärrypolusta kiinteän kohdan, ja sora pöllyten kiipeämme ylös jyrkkää kuoppaista rinnettä.

Olemme lapseni kanssa matkalla sademetsäleiriin, joka sijaitsee Corcovadon niemimaalla, Costa Rican sademetsän kaukaisimmassa viidakossa. Tämä omaehtoisseikkailu yhdelle maapallon lajirikkaimmista alueista on ollut pitkäaikainen unelmani. Halusin sinne, minne matkatoimistojen reitit eivät ulotu. ”Eikä puhelinverkkokaan”, toteaa lakoninen lapseni.

Soratie vie meitä autonlevyisille kaiteettomille betonisilloille, kuhmuisille vuorten kyljille, peltoaukeille, missä sombreropäiset pikkupojat ratsastavat hevosillaan paimentaen lehmälaumoja. On uskomattoman kaunista.

Pelkoreaktioita säätelevä mantelitumakkeeni on silti valppaana. Yllättävä tuntematon ärsyke saa sen nostamaan verenpainetta ja sydämeni sykettä, kiihdyttämään hengitystä.

Nämä fysiologiset muutokset yhdistyvät oppikirjoissa adrenaliiniin, mutta Columbian yliopiston professori Gérard Karsentyn tutkimusryhmällä on uudenlaisia tuloksia. He havaitsivat, että luusto on taistele-tai-pakene -vasteen tärkeä etulinjalainen. Mantelitumake herättää osteokalsiini-hormonin tuoton huippuunsa jo ensimmäisten minuuttien aikana pelästyksen jälkeen. Ryhmä totesi myös, että ilman osteokalsiini-impulssia sympaattinen hermosto ei herännyt, kun taas adrenaliinin rooli ei ollut välttämätön.

Pakoreaktioon tarvitaan siis aivojen sähköinen havainto ja luinen hormoni. Evoluution ratkaisua on helppo ymmärtää: pako on vaikeaa ilman luustoa.

Leirimme isäntä hymyilee lempeästi, kun kerron hänelle jaguaarin karjunnasta. ”Luulen että kohtasitte mölyapinat. Niitä asuu myös tässä leirin päällä. Ne aloittavat laulunsa aamuisin klo 04.30”.

Todellakin. Kuin kaksikymmentä jaguaaria harsoseinäisen bungalowimme yllä ne kohottavat kurkkunsa kohti valaistuvaa aamua. Koska aivokuoreni on nyt tietoinen äänen lähteestä, se on vain innoissaan ja saa mantelitumakkeen jatkamaan uniaan. Luustokin on rento. Vain korvieni pienet vasarat, alasimet ja jalustimet naputtavat sähkösanomaa viidakon aamun lukemattomien asukkaiden luomasta äänimaisemasta: toisiinsa kietoutuvista pikkulintujen aarioista, sateenkaarenkirjavien puna-ara-papukaijojen vihlovasta säksätyksestä ja kapusiiniapinoiden huudoista kun ne kisaavat arojen kanssa hedelmäpuun aamiaistarjonnasta. Tuntemattomat lajit röhkivät. Olen onnellinen.

Pysäytän auton. Tie katkeaa jokeen, eikä siltaa näy missään. Etsin rannoilta kulkuneuvojen jälkiä osoittamaan ylityspaikkaa. On mahdotonta sanoa, miten syvää vesi on. Auton GPS-suuntimen monotoninen opasrouva muistuttaa, että vuokra-autojen vakuutukset eivät kata jokien ylityksestä koituvia vaurioita.

Muistan myös lukeneeni, että nämä suistoalueet tunnetaan niille nousevien härkähaiden ja jokien valtiaiden, amerikankrokotiilien, välisistä taisteluista. Hengitän syvään, pulssi nousee vain hiukan. Tällaiseenkin voi tottua. ”Ja taas mennään”.