Pertti Saloheimo

Voisi ajatella, että lääketieteellisen tiedon karttuessa ja lääketieteen kehittyessä diagnostiikkaan ja hoitoon liittyvä epävarmuus vähenisi – mutta voi käydä myös toisin päin. Uudet lääketieteelliset tekniikat kehittyvät nopeammin kuin niiden hyödyistä, haitoista ja sovellettavuudesta ehditään saada näyttöä, ja silloin epävarmuus lisääntyy (1).

Näyttää siltä, ettei epävarmuus ole katoamassa minnekään. Kanadalaisen lääkärin Sir William Oslerin (1849–1919) sanat pätevät yhä: ”Medicine is a science of uncertainty and an art of probability.”

Lääkärintyöhön vääjäämättä liittyvä epävarmuus on tunnistettu myös valmistuvan lääkärin valtakunnallisissa osaamistavoitteissa (2): ”Lääkäri ymmärtää, että sairaudet ovat luonteeltaan mutkikkaita, ja siksi monien potilaiden hoito on monimutkaista ja epävarmaa.”

Epävarmuuden hallinta on myös osaamistavoite: ”Vastavalmistunut lääkäri osaa -- hallita diagnostiikan ja hoitojen onnistumiseen tai epäonnistumiseen liittyviä kliinisiä haasteita, epävarmuutta ja tunteita --”

Sillä on väliä, miten lääkäri käsittelee epävarmuutta. Liialliset laboratorio- ja konetutkimukset epävarmuuden minimoimiseksi kuluttavat terveydenhuollon voimavaroja. Ne voivat myös johtaa vääriin positiivisiin tai pelkkää hämmennystä aiheuttaviin sattumalöydöksiin, ylihoitoon ja muihin iatrogeenisiin haittoihin (3).

Diagnoosin lukitseminen liian aikaisin ”varmuuteen” pyrittäessä voi puolestaan johtaa siihen, ettei lääkäri enää sen jälkeen huomaa sellaista, mikä asettaisi hänen päätelmänsä kyseenalaisiksi. Intuitiiviset nyrkkisäännöt voivat osua oikeaan mutta johtaa joskus myös harhaan.

Nykyaikaiseen potilaiden hoitoon kuuluu myös jaettu päätöksenteko. Jotta potilas voisi aidosti osallistua oman hoitosuunnitelmansa tekoon, lääkärin tulisi keskustella hänen kanssaan myös hoitovaihtoehtoihin liittyvästä epävarmuudesta. Kaikki potilaat eivät tätä halua tai heillä ei ole psyykkisiä valmiuksia epävarmuuden käsittelemiseen (1). Tarvitaan lääkärin taitoa sen arvioimiseen, miten kunkin potilaan kanssa on parasta toimia.

Mutta voiko käydä myös niin, että hoitopäätöksiin liittyvän epävarmuuden esille tuominen heikentää hoitotapahtuman hyvää lumevaikutusta? Epävarmuuden ymmärtäminen voi toisaalta lieventää potilaan pettymystä, jos kaikki ei menekään toivotulla tavalla.

Epävarmuuden sietäminen liittyy myös lääkärin työhyvinvointiin. Liian suuri varmuuden vaatimus epätäydellisen tiedon maailmassa saattaa aiheuttaa stressiä ja johtaa työuupumukseen (4). On opittava toimimaan epävarmuuden kanssa – ei siitä huolimatta.

Lääkärien peruskoulutuksessa, myös ongelmalähtöisessä oppimisessa, saattaa kuitenkin painottua faktojen ja oikeiden toimintatapojen opettelu, looginen päättelyketju oireista ja löydöksistä oikeaan diagnoosiin ja hoitoon (1). Varsinkin perusterveydenhuollossa vastaanotolle tulevien potilaiden todellisuus on paljon sumeampi. Jotta vastavalmistunut lääkäri ei kuormitu, epävarmuutta on opeteltava jo peruskoulutuksessa.

Pikainen kyselykierros tiedekuntiin osoitti, että ainakin yleislääketieteen opetuksessa epävarmuuden sietäminen ja epätäydellisen tiedon varassa toimiminen ovatkin keskeisellä paikalla sekä perusopetuksessa että erikoislääkärikoulutuksessa.

”Kun hyväksyt epävarmuuden, olet varmalla pohjalla. Ja huomaat, että epävarmuus onkin varmuutta, varmuus vaarallista”, neuvoi arkkiatri Risto Pelkonen 90-vuotispäivähaastattelussaan (5).