Yön jäljiltä puiden oksat notkahtelevat märkyyttään. Naisen auto kompastelee loskaista pikkutietä eteenpäin. Vieressä istuu tytär, jonka sormi seuraa ikkunassa valuvien pisaroiden rataa. ”Soitanko mummolle jo?” ”Vasta kun ollaan lähempänä”.

Nainen katselee tyttöä. Yhteinen aika tuntuu lahjalta. Tien päällä vaihdetaan kuulumisia ja ollaan yhdessä hiljaa. Koira käpertyy tytön syliin, asettelee kuononsa huolellisesti kyynärtaipeeseen ja nukahtaa huokaisten.

”Hei mummo”, huudahtaa tyttö ja halaa tiukasti luokseen kiiruhtanutta hahmoa. Nainen ojentaa äidilleen jouluruusun. ”Olet ainoa, joka saa nämä aina pysymään elossa.” Äiti nauraa. ”Onko nyt juhlat?” ”Ainahan meillä on”. Nainen huomaa äidin meikanneen ja hiuksetkin ovat kiharretut. Paita ja housut, samat kuin viikko sitten. Koira kiirehtii keittiöön.

Tytöllä on nälkä. Aterian valmistuessa äiti kertoo ruokailleensa aivan vastikään – niin kuin aina. ”Syökää te vaan, minulla ei ole nälkä.” Hän kuitenkin liittyy seuraan, syö halukkaasti. Ottaa riisiä, puristaa päälle ketsuppia ja ripottelee kruunuksi sokeroituja pakastepuolukoita. ”Vähän punaista annokseen”, hän hyrähtää iloisena. Jos nälkää ei tunne, ja muistaa juuri ruokailleensa, milloin tulee syöneeksi?

Nainen sormeilee rosoreunaista valokuvakansiota. Mustavalkoisista kuvista aukeaa historiaa. Naisen isoäiti poseeraa pitkissä housuissa, lätsä vinossa, moottoripyörän selässä, ystävien kanssa uimarannalla. Joku on kirjoittanut kuvan taakse vuosiluvun, täydellisellä kaunokirjoituksella: 1928. Viereisellä sivulla on tuore hauta, jonka sisällä on jonkun rakas ihminen. Äiti ei osaa kysyttäessä nimetä sukulaisiaan, mutta kuvia selatessa nimet pulpahtavat mieleen kuin itsestään. ”Tuossa Reino, tuossa Raija ja Impi”. Nainen kirjaa paperille nimiä vaivihkaa, hellästi vaalien muistin hauraita kultahippuja.

Viimeisen sivun ainoassa kuvassa nuori äiti hymyilee kauniina, tyttärensä sylissään. Nainen kysyy muistaako äiti mistä kuva on. Tämä epäröi. ”Minä olen muuttanut niin paljon”. ”Niin minäkin äiti, sinun kanssasi”.

Sohvan reunalla päivän lehti on auki sudoku-sivulta, jokainen ristikko huolella valmiiksi täytettynä - oikein. ”Äiti teitkö sinä nämä?” ”Tietysti, niin kuin joka päivä”. Nainen hymyilee. Reipas äiti, tytön lempeä mummo, jolta sairauden tunto puuttuu. Jonka laskupää on terävä. Joka kertoo lenkkeilevänsä päivittäin. Joka armollisesti unohtaa muistisairausdiagnoosin jo muutaman minuutin päästä sen saatuaan.

Naiset halaavat läksiäisiksi. Koira odottaa jo ovella. Auto käynnistyy, tyttö avaa ikkunan ja vilkuttaa takaisin parvekkeella heiluttavalle mummolleen. Nainen lausuu hiljaa: ”En hennonut kertoa äidille, että tilasin ensi viikosta hänelle ateriapalvelun ja kotihoidon. En löytänyt oikeita sanoja. Ja eihän hän sitä olisi muistanut kuitenkaan”. Kuinka säilyttää onni ja ylpeys itsenäisyydestä, pärjäämisestä ja terveydestä ja samalla pitää huolta?

Aika tiivistyy kiiltävään mustaan tienpintaan. Nainen vilkaisee äkillisen tunteen vallassa tytärtään. Sade tekee tuloaan.