Harrastan sijoituskissoja. Kyse ei ole osakkeista vaan hylätyistä eläimistä, joille tarvitaan joksikin aikaa koti.

Surffailu pörssissä kotisohvalla olisi kenties antoisampaa kuin karkulaiskatin luukuttaminen ojan pohjalla.

Sijoituksessa on ollut läheisriippuvaisia kolleja, pelokkaita kulkukissoja ja tietysti tavallisia kisuja, jotka ovat viettäneet meillä vain vähän aikaa.

Psykologisen hyödyn lisäksi karvakavereiden kakasta saa ilmaiseksi mahdollista tulevaa raskausaikaa suojaavan toksoplasmatartunnan. Elukalta saatu heisimatotartunta saattaa vähentää ihmisen allergioita.

Eläinten ja ihmisten yhteiselossa on myös vaaroja, joista koirankusetusreissulla liukastuminen on pienimpiä. Maailmassa kuolee vuosittain noin 70 000 ihmistä nisäkkäiden syljestä tarttuvaan rabiekseen eli vesikauhuun, pääasiassa Aasiassa ja Afrikassa.

Rabies on lääketieteellisesti harvinaisen äärimmäinen tauti, koska sen kuolleisuus on hoitamattomana 100 %, mutta se on myös sataprosenttisesti ehkäistävissä rokotuksin, jotka ovat olleet olemassa jo yli 100 vuotta.

Rabieskuolemat ovat siis täysin turhia ja kuvastavat hyvin maailman terveydenhuollon epätasapainoa.

Viimeisin sijoituskissamme oli arvaamaton. Jo tuloiltana se muuttui sekunnissa hellyttävästä pehmosta Pet Semataryn zombikissaksi ja puri talouden nuorisolta sääret verille.

Rokotuskortti oli edelliseltä omistajalta ”hukassa”, eikä alkuun ollut tietoa mistä karvaturri oli peräisin. Ehkä salakuljetettu jostain tropiikin rotukissahautomosta?

Minuun suhtauduttiin kissayhdistyksessä epäilevästi, kun mainitsin rabiesriskistä, olimmehan Suomessa. Tapaus osoitti, kuinka kaukana luulemme olevamme maailman taudeista.

Minähän en aikaillut, pistin ensimmäiset rabiesrokotteet uhreihin keskustan Coffee Housessa keskiyöllä, pari tuntia puremista. Sain kaakaon ja pullan kaupan päälle.

Kun sittemmin selveni, että rabies oli käytännössä poissuljettu, olin ainakin nukkunut yöni hyvin, joskin paria sataa euroa köyhempänä.

Tällaisia ratkaisuja joudumme miettimään monesti suomalaisessa terveydenhuollossa.

Meillä on tietoa, taitoa ja rahaa. Missä menee riskinsiedon raja?

Laskeskelin omaa rokotusratkaisuani, menikö se överiksi? En olisi rokottanut itseäni, minullahan oli pohjalla rabiesaltistumista edeltävä rokotussarja, mutta rokottamattoman suojaaminen tuossa tilanteessa oli ammattirefleksi.

Olen opastanut matkailijoita jo pari vuosikymmentä. Leikittelen joskus ajatuksella, että kerron matkailijalle vain todennäköisimmät riskit ja jätän marginaaliset mainitsematta, pois ahdistamasta.

Vastaanotosta tulisi lyhyt.

– Hyvää päivää. Matkustatte siis Ouagadougouhin Burkina Fasoon kahdeksi viikoksi. Kuinka mukavaa. Suurimmat vaarat matkallanne ovat liikenneonnettomuudet, alkoholi ja seksi. Välttäkää niitä. Tässä lasku. Hyvää päivänjatkoa.

Malarian riski matkalla ilman estolääkettä on muutaman prosentin luokkaa, rokotuksin ehkäistävien tautien alle promillen.

Turistiripuli tulee yhtä varmasti kuin auringonpolttamat, mutta ovatko ne sairauksia?

En ole tietenkään toteuttanut ajatusta, koska matkailijat tarvitsevat tietoa myös marginaalisista riskeistä, varsinkin jos ne voi helposti estää.

Maailma pienenee, tulee uusia tauteja ja rokotteita, tietotulvasta on vaikea löytää olennaista.

Muutaman kerran olen suositellut, että kovasti huolestuneen ei kannattaisi lähteä matkaan ollenkaan. Vaikka koti onkin tilastollisesti turvattomin paikka ihmiselle, kissalla tai ilman, ei riskitöntä ulkomaanmatkaa ole olemassa.

Ärripurri karvajalka sai lopulta monen rauhaisan päivän jälkeen sääreni hampaidensa väliin. Seuraavana päivänä se lähti. Ihan riskien minimoimiseksi.