Nobelin rauhanpalkinto Lääkärit ilman rajoja -järjestölle
Lääkärit ilman rajoja -järjestö sai tänä vuonna vihdoin Nobelin rauhanpalkinnon, jonka saajaksi järjestö on ollut ehdolla jo useita kertoja ennenkin. Järjestö palkittiin uraauurtavasta humanitäärisestä työstä useissa maanosissa.
Lääkärit ilman rajoja perustettiin vuonna 1971 Biafran sodan jälkeen. Järjestön periaatteiden mukaan sen jäsenet auttavat luonnon tai ihmisen aiheuttamien katastrofien tai konfliktien uhreja riippumatta näiden rodusta, poliittisesta, uskonnollisesta tai muista maailmankatsomuksellisista mielipiteistä. Riippumattomuutensa takia järjestö on onnistunut periaatteidensa noudattamisessa. Nobel-komitea katsoo järjestön tekevän työtä myös rauhan puolesta, koska se luo yhteyksiä konfliktien osapuolten välille.
Lääkärit ilman rajoja -järjestön työssä on vuosittain yli 2 000 vapaaehtoista yli 80 maassa. Nimestä huolimatta järjestön työntekijöistä noin kolmasosa on lääkäreitä, kolmasosa hoitajia ja mm. farmaseutteja ja kolmasosa teknistä henkilökuntaa. Vapaaehtoisten avustustyöntekijöiden lisäksi palkataan vuosittain tuhansia paikallisia työntekijöitä.
Nobel-komitea kiitti järjestön työntekijöitä pelottomuudesta ja uhrautuvuudesta. Järjestö tunnetaankin nimenomaan rohkeudestaan mennä sinne, minne kukaan muu ei pääse tai mene.
-Mahdottomuus ylitetään, sanoo Lääkärit ilman rajoja -järjestön operaatioihin osallistunut, nyt EMA Groupin asiantuntijalääkärinä työskentelevä kirurgi Marja-Liisa Kokkonen.
Hän osallistui järjestön avustusoperaatioon ensimmäisen kerran vuonna 1983. Kokkonen työskenteli kuusi viikkoa kirurgina sekä Zairessa että sieltä käsin muutamana päivänä viikossa Ugandassa. Vuonna 1990 hän oli kuusi viikkoa tamilialueella Sri Lankan pohjoisosassa.
Kokkonen tutustui Lääkärit ilman rajoja -järjestöön jo pari vuotta sen perustamisen jälkeen suorittaessaan trooppisten tautien kurssia Liverpoolissa. Sisätautien lisäkoulutuksen Kokkonen hankki Marseillessa ja on siksi pitänyt yhteyttä nimenomaan järjestön Pariisin osastoon lähempänä sijaitsevien alaosastojen sijasta.
Apu on pieni pisara
Koska Lääkärit ilman rajoja lähettää vapaaehtoiset työntekijänsä usein juuri sinne, minne muut eivät mene, ovat työskentelyolosuhteet Kokkosen mukaan hyvin vaikeat. Vapaaehtoiselta edellytetäänkin hyvin suurta sopeutuvuutta. Kokkonen korostaa myös auttamisen suhteellisuutta.
-Se apu, jonka järjestön tiimi voi antaa, on pieni pisara. Sri Lankan pohjoisosissa oli vuonna 1990 pakolaiset mukaan lukien miljoona asukasta, ja olin luultavasti noiden miljoonan ihmisen ainut kirurgi. Useimmat paikalliset erikoislääkärit olivat paenneet tai kuolleet. Minun lisäkseni ryhmässä oli neljä srilankalaista lääkäriä: gynekologi, psykiatri ja eläkkeellä oleva lastenlääkäri sekä nuori lääkäri, jota koulutin kirurgiksi.
-Saavuin sairaalaan pimeässä iltakuudelta ja tein iltakierron sen ranskalaisen kirurgin kanssa, jonka tilalle tulin. Koko preppaus oli siinä, ja työ alkoi aamulla.
Lääkärit ilman rajoja -järjestöllä ei ole Suomessa omaa toimintaa, vaan lähimmät alaosastot ovat Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Järjestön yleiskokouksiin vuosittain osallistunut Kokkonen kertoo, että kansainvälistymisestä keskusteltiin yleiskokouksessa kolmisen vuotta sitten. Tuolloin katsottiin, ettei uusia alaosastoja pidä perustaa. Sittemmin kanta on Kokkosen mukaan lieventynyt, mutta järjestön toiminnasta kiinnostuneiden kannattaa hänen mielestään silti hakeutua yhteyteen nykyisten alaosastojen kanssa.
