Pääkirjoitus (SLL 17/2001): Neuvottelut junnaavat, missä vika?

Tupojärjestelmän mielekkyydestä voidaan olla monta mieltä, mutta järjestelmän tuhoaminen ei kuulu lääkärilakon tavoitteisiin. Eräänä syynä jämähtäneeseen tilanteeseen on väite, jonka mukaan lääkäreille on mahdotonta tarjota mitään enempää kuin tuposopimuksen osapuolille. Tällaisen väitteen esittäjä ei todellisuudessa usko tupon sopimusluonteeseen. Mikä tahansa sopimus sitoo sen allekirjoittajia, eikä muita. Akava jäi/jätettiin sopimuksen ulkopuolelle, eikä keskusjärjestö tai Lääkäriliitto ole siihen sitoutunut. Haluavatko edellä mainitun väitteen esittäjät ilmoittaa, että työntekijät ja työnantaja eivät todellisuudessa voi keskenään sopia työsuhteista, vaan heidän on alistuttava ulkopuolisten päätöksiin?

Tällainen totalitaarinen pakottamismalli on ainakin demokratioille vieras. Mikäli tulevaisuudessa halutaan varmistua tupo-sopimuksen kattavuudesta, on kaikki osapuolet, Akava mukaan lukien, saatava siihen mukaan. Tupo on itse asiassa 1970-luvun alussa luodun sopimusjärjestelmän henkinen jatke. Tarkoituksena ei ole ollut kehittää toimivia työmarkkinoita, joilla työntekijä möisi työpanostaan ja työnantaja ostaisi sitä, vaan säännöstellä tulonjakotaistelua. Pääsopimuksella määriteltiin ne osapuolet, joilla oli valtuudet sopia palkoista, ja kunnallinen sopimusvaltuuskunta, nykyinen kunnallinen työmarkkinalaitos (KT) määrättiin työnantajaa edustavaksi osapuoleksi kaikkien kuntatyöntekijöiden, myös lääkärien ansioita käsiteltäessä. Työmarkkinalaitoksella onkin erinomainen asiantuntemus sopimusteksteistä. Valitettavasti todellinen elämä etääntyy jatkuvasti VES-kirjasta, joka sopii yhä huonommin lähdeteokseksi, jos työntekoa halutaan aidosti kehittää ja sen tehokkuutta parantaa.

Se tosiasia, että palkoista sopiva osapuoli on erittäin kaukana työpaikoista, on osoittanut nurjat puolensa myös nyt käytävissä neuvotteluissa, sillä korjattavaa on kertynyt paljon. Työn kuormittavuus on oleellisesti lisääntynyt, kiire ja pakkotahtisuus piinaavat lääkäreitä ja hoitajia. Ratkaisuja jatkokoulutuksen järjestämiseksi ja päivystyksen keventämiseksi on toivottu. Yhteisymmärrykseen pääseminen ei kuitenkaan ole helppoa. Kirjoituspöydän takaa voi vaikuttaa siltä, että esimerkiksi päivystysongelmat voitaisiin ratkaista siirtämällä lääkärit vuorotyöhön. Käytännön työtä tekevät tajuavat kuitenkin heti, että seurauksena olisi vaikea työvoimapula ja palvelutason romahtaminen. Tämän kysymyksen hyödytön jauhaminen viikkokausien ajan on osaltaan jumiuttanut neuvottelutilanteen, ja osoittaa karulla tavalla, että työntekijöiden ja työnantajan edustajat eivät puhu enää samaa kieltä.

Aika ja mahdollisuudet ovat hupenemassa lääkärintyön sisällölliseen parantamiseen nyt tehtävällä sopimuksella. Yhä selkeämmältä vaikuttaa, että ratkaisu, johon tullaan päätymään on melko pelkistetty ja se sisältää ennen kaikkea rahallisen yleisraamin ja pelivaraa työolojen kehittämiseen erillisratkaisuin paikallistasolla; sädelomaratkaisu on tehtävä keskitetysti.

Painopisteen vähittäinen siirtäminen paikallistasolle onkin oikea suunta, sillä työtkin kehittyvät nimenomaan työpaikoilla. Olisi pyrittävä siihen, että lääkärisopimus toimisi kehitystä eteenpäin vievänä voimana eikä sen jarruna. Sen tulisi olla runko, jonka päälle voi paikallistasolla rakentaa, eikä ruuvipuristin, joka litistää koko ammattikunnan samaan kapeaan palkkarakoon. Suotuisan kehityksen suuri este on kuitenkin vuosikymmenien mittaan syventynyt epäluottamus; paikallisia ratkaisuja on käytetty lähinnä säästämiseen eikä työn kehittämiseen. Tilanne on johtanut jopa paikallistason konflikteihin.

Sekä lääkärien että paikallisten työnantajien olisikin pyrittävä uudenlaiseen asennoitumiseen – tavoitteena tulee olla yhteisymmärrys ja yhteiset päämäärät. Sekä kunnallisten päättäjien että lääkärien ja muiden ammattilaisten tulisi yhteistuumin kehittää julkisia terveyspalveluita niin, että kuntalaiset voivat olla niistä ylpeitä.

Markku Äärimaa