Työterveyshuoltoon esitetään laskennallisia korvausperusteita
Työterveyshuollon maksu- ja korvausjärjestelmän kehittämisvaihtoehtoja pohtinut työryhmä esittää, että nykyisestä toimenpidekohtaisesta korvausjärjestelmästä siirryttäisiin työntekijäkohtaisiin korvauksiin. Laskennallinen korvausten enimmäismäärä työntekijää kohti arvioitaisiin mm. toimialakohtaisen sairastavuuden, työympäristötietojen, työpaikkojen koon ja työterveyshuollon henkilöstörakenteen perusteella. Työryhmän mielestä tällä tavoin rahat voitaisiin käyttää joustavammin kunkin yrityksen erityistarpeiden mukaan. Tavoitteena on myös ehkäisevän terveydenhoidon lisääminen. Työryhmä jätti helmikuun toisella viikolla muistionsa sosiaali- ja terveysministeri Jorma Huuhtaselle.
Työryhmä lähtee siitä, että työnantajan lakisääteinen velvollisuus työterveyshuollon järjestämisestä ja kustannusvastuu pysyy ennallaan. Korvausjärjestelmä perustuisi voimavarojen tarpeeseen ja kohtuullisuusharkintaan eli ns. hyvään työterveyshuoltokäytäntöön. Korvausluokkia olisi kaksi: ensimmäiseen korvausluokkaan sisältyisi työnantajaa velvoittava työterveyshuolto, toiseen työnantajan vapaaehtoisesti järjestämä sairaanhoito ja muu terveydenhuolto perusterveydenhuollon laajuisena. Kumpaankin korvausluokkaan määriteltäisiin laskennallisesti enimmäiskorvaus työntekijää kohti. Korvausosuus olisi enimmäismäärien rajoissa 50 % korvausperusteiden mukaisista kustannuksista.
Korvattavat kustannukset olisivat pääasiassa nykyisen korvauskäytännön mukaisia. Kuitenkin erikoislääkäritasoisen sairaanhoidon kustannukset korvattaisiin vain silloin, kun ne ovat työterveyshuollosta vastaavan lääkärin tarpeellisina pitämiä konsultaatioita hoitomahdollisuuksien arvioimiseksi ja työkyvyn selvittämiseksi. Työnantajan tarjoama sairaanhoito työntekijän perheenjäsenille jäisi korvausten ulkopuolelle.
Työryhmän puheenjohtaja, ylilääkäri Matti E. Lamberg sosiaali- ja terveysministeriöstä toteaa, että työryhmän ehdotus tähtää entistä kevyempään korvausjärjestelmään, jossa on mahdollista ottaa entistä paremmin huomioon työpaikkakohtaisia tarpeita.
- Kun korvaus ei enää ole sidottu yksilökohtaisiin toimenpiteisiin, voidaan varoja suunnata paremmin ehkäisevään toimintaan, esimerkiksi laihdutus- tai selkäryhmien perustamiseen. Korvausten enimmäiskatto ohjaa palveluja tarpeellisiin, sanoo Lamberg.
Erillisiä käyttäjämaksuja työterveyshuoltoon ei työryhmän mielestä tulisi asettaa. Asiakasmaksujen säätelystä pitäisi luopua niin, että työnantaja ja palvelujen tuottaja voisivat sopia keskenään toiminnan järjestämisestä ja maksuista. Näin myös palvelujen tuottajat - mukaan lukien kunnat - olisivat samassa asemassa.
Laskennallisen korvausjärjestelmän etuna pidetään työpaikkojen entistä suurempaa vapautta päättää oman työterveyshuoltonsa järjestelyistä. Korvaamisessa sovellettaisiin kaikkiin palvelujen järjestämisvaihtoehtoihin yhdenmukaisia perusteita. Ministeri Huuhtanen pitää etuja niin suurina, että hän kiirehtii työryhmän ehdotusten jatkovalmistelua, jotta uusi korvausjärjestelmä saataisiin käyttöön ensi vuoden alusta. Huuhtanen pitää tärkeänä työterveyshuollon toimintaa perusterveydenhuollon palvelujen tarjoajana työikäiselle väestölle.
- Työpaikat panostavat tällä hetkellä jo noin 650 miljoonaa markkaa työssä käyvien terveydenhuoltoon. Tuosta summasta kohtalainen osuus menee muutoin kunnan velvollisuudeksi kuuluvan sairaanhoidon kustantamiseen. Työryhmän esityksen jatkovalmistelussa asiaa on tarkasteltava tämän kokonaisuuden näkökulmasta, toteaa Huuhtanen.
Työterveyshuollon piiriin kuuluu 80-90 % palkansaajista, noin 1,6 miljoonaa suomalaista. Ylilääkäri Lambergin mukaan lakisääteisen työterveyshuollon osuus toiminnasta on ollut 30-40 %, loppu on sairaanhoidon osuutta. Sairaanhoidon osuus kustannuksista on kuitenkin suurempi. Vuonna 1991 korvauksiin oikeuttavat työterveyshuollon kustannukset olivat 1 132 miljoonaa markkaa ja korvauksia maksettiin 623 miljoonaa markkaa.
