Kyllä minä niin mieleni pahoitin
Miksi ihmeessä asetan itseni alttiiksi kommentoinnille, jota minun on vaikea sulattaa?
Kuukausi sitten kirjoitin Lääkärilehteen verkkokommentin kiittääkseni kätilöitä arvokkaasta työstä. Olin juuri synnyttänyt, ja tunsin niin suurta kiitollisuutta, että koin suorastaan velvollisuudekseni tuoda kokemani hyvät asiat kaiken kansan tietoon. Sain paljon positiivista palautetta kirjoituksestani, sekä ammattilaisilta, että kokemukseeni samaistuvilta potilailta. Kaikkia kirjoitukseni ei kuitenkaan miellyttänyt. Runsaasta hyvästä palautteesta huolimatta mieleeni jäivät päällimmäisenä ne muutamat ilkeyttä pursuavat kommentit, jotka takertuivat toissijaisiin pikkuseikkoihin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.
Paikallislehti Turkulaisen siteeratessa juttuani lukijoiden kannanottoja riitti laidasta laitaan. Ivaavista kommenteista kävi heti ilmi, että suurin ongelma lienee monelle ollut lääkärin ammattini. Minulla ei näköjään ollut oikeutta pyyteettömästi kehua ketään, koska ammattinimikkeeni teki minusta kiitoksien jakajana arvottoman. Minua epäiltiin oman edun tavoittelijaksi ja saamaani hyvää palvelua ainoastaan tittelistäni johtuvaksi. "Lääkärit ovat aloittaneet keskinäisen kehumisen kerhon", "Tietenkin kohtelu oli hyvää, kun kyseessä oli lääkäri, mitenköhän on tavallisten pulliaisten laita", "Kukahan muu on saanut omenamehua samppanjalasissa, kysynpähän vaan".
Nettikirjoitteluun on hyödytöntä puuttua yrittäen oikaista väärinkäsityksiä, siten soppa vain sakenee. Mieleni olisi kuitenkin kovasti tehnyt korjata epäkohtia, sen verran syvälle ihon alle negatiiviset kannanotot pääsivät. On varmasti aivan turhaa tuuleen huudella, että tuskin kukaan minua hoitaneista henkilöistä tiesi ammatistani mitään. Olen selvästi aivan liian herkkänahkainen, kokematon ja hyvään uskova vielä.
Lääkärilehden väistyvä päätoimittaja Hannu Ollikainen kirjoitti muutama viikko sitten kiinnostavan pääkirjoituksen lääkärin ja median suhteesta. Hän totesi lääkärien suhtautumisen mediaan olevan moninaista ja yhteistyön median kanssa haasteiden siivittämää. On totta, että useat lääkärit karttavat mediaa kuin ruttoa, joko huonojen kokemusten jälkeen tai kaukaa viisaina. Toisaalta muutamat kaikille tutut ammattiryhmämme edustajat ovat valmiita kommentoimaan kritiikittä lähes aihetta kuin aihetta. Omien vähäisten kokemusteni perusteella ihmettelen mediassa viihtyviä lääkäreitä. Lokaa saa niskaansa riittävästi vähemmälläkin vaivalla. Kääntöpuolena esillä olo on kuitenkin verrattoman tärkeää. Asiallisen tiedon jakajia tarvitaan.
Lääkärinä esiintyminen mediassa tuo mukanaan myös vastuun taakan. Sanomisiamme luetaan usein kuin piru raamattua, virheille ei ole sijaa. Lääkäri on kannanotoissaan paitsi itsensä, myös ammattiryhmänsä edustaja. Yhä edelleen lääkärin sanaa uskotaan. Siksi mediassa hanakasti esiintyvät asiantuntijat, jotka lääkäritittelin takaa suoltavat kyseenalaista, asiavirheitä sisältävää tietoa suuren yleisön pureksittavaksi, ovat paitsi käytöksessään epäeettisiä myös luotaantyöntäviä. Ihmiset luottavat lääkäriin. Omat ikääntyvät vanhempani, aivan tolkun ihmiset, ovat tästä oivallinen esimerkki: täysi humpuukikin voi mennä totena läpi, sillä "onhan se sentään lääkäri". Virheiden oikomiseen saakin sitten käyttää kaiken kapasiteettinsa ja melkoisesti aikaa.
Miksi ihmeessä asetan itseni alttiiksi kommentoinnille, jota minun on vaikea sulattaa? Yksinkertaisesti nautin kirjoittamisesta, ja sen verran minussa on narsistin vikaa, että nautin myös saamastani näkyvyydestä. Niin kuin Ollikainen kirjoituksessaan totesi, lääkärin ääni mediassa on vahva. Meidän viestejämme kuunnellaan; ne ovat kansaa kiinnostavia. Keskustelun herättäminen on virkistävää, ja jokainen palaute pitäisi ottaa positiivisena merkkinä siitä, että jutuilla on lukijoita laidasta laitaan.
Palaute tekemisistämme on meille jokaiselle tarpeellista ja arvokasta. Perinteiseen suomalaiseen tapaan voi arvella kirjoituksen olleen aivan kelvollinen, jos kukaan ei sano mitään. Sosiaalinen media on tarjonnut mahdollisuuden kommentointiin estoitta ja valitettavan usein hyvän maun rajat unohtaen. Jokin välimuoto edellisistä voisi olla paras vaihtoehto, se kultainen keskitie. Kuka ties näiden säkeiden myötä olen seuraavalla kerralla päätyessäni ryöpytyksen kohteeksi aiempaa hieman vähemmän mielensäpahoittaja.
