1. Lääkärilehti
  2. Ajassa
  3. Lehmä vai mansikka?
Kommentti

Lehmä vai mansikka?

Opin potilasturvallisuudesta jotain olennaista lähtiessäni yli kymmenen vuotta sitten sappileikkaussalista.

Lehmä vai mansikka? Kuva 1 / 1 Kuva: Laura Vesa

Salipäivystykset ovat kirurgin uralla merkittävä merkkipaalu. Illan ja yön tunteina eteen voi tulla mitä vain, ja suurimmat opit saadaan perinteisesti salipäivystyksissä.

Muistan ensimmäiseni kuin eilisen. Takapäivystäjänä oli kirurgi A, maineeltaan paras mahdollinen taituri ja legendaarinen opettaja – kunhan hänen silmissään vain pääsi hyviin kirjoihin.

Turvallisuus ja potilasta arvostava kohtelu eivät synny paperilla, ne syntyvät eturivissä väsyneenä ja kuormittuneena, epävarmuuden hetkellä ja viimeistään virheen sattuessa.

"Mitä tahansa teet, älä anna itsestäsi tyhmää kuvaa", neuvoivat jököt, "se ei siedä typeryksiä."

Niinpä olin valmistautunut kaikkeen, kun soitin hänelle sappipotilaasta. Labrat muistin ulkoa ja Terveysportin artikkelit oli luettuna. Sappipotilas päätyi leikkaussaliin yhtä matkaa kanssani. Steriilit takit, myssyt ja hanskat päällä en olisi voinut olla innostuneempi, mutta muistuttelin itselleni jököjen neuvoa. Kirurgi A tuli saliin, katsoi minuun ja kysyi mielestäni hyvin yllättäen: "Oletko lehmä vai mansikka?"

Mielessäni vilisi paljon kysymyksiä, mutta ajattelin että kyseessä on jokin testi. Tyhmäkään ei saa olla, joten vastasin reippaasti olevani mansikka. Saliin laskeutui täydellinen hiljaisuus.

Kirurgi A aloitti sappirakon poiston ja yhtäkään sanaa ei vaihdettu koko leikkauksen aikana. Olin jokseenkin pettynyt, etten saanut tehdä mitään, en edes sulkea haavoja toimenpiteen loppuessa.

Kun haavat olivat kiinni, kirurgi A poistui salista edelleen sanomatta mitään, jolloin anestesiahoitaja kääntyi puoleeni ja kysyi: "Miksi ihmeessä sanoit, että olet mansikka?" Yhtä hämmentyneenä kysyin, olisiko minun pitänyt vastata lehmä.

En ikinä unohda tunnetta, kun hoitaja kertoi kirurgin todellisuudessa kysyneen minulta, olenko vasen- vai oikeakätinen, lefti vai raitti. Virhe oli pieni, jopa hupaisa, mutta kriittisessä tilanteessa kommunikaatiovirhe on kaikkea muuta.

Terveydenhuollon kehityksen kiperimpiä kysymyksiä tulevaisuudessa ovat potilasturvallisuuteen liittyvät asiat.

Potilasturvallisuutta ohjaavat arvot ja asenteet, ja kaikesta hyvästä kehityksestä huolimatta tekemistä on vielä paljon. Tarve on tunnistettu. Sosiaali- ja terveysministeriö on antanut 23.1.2020 potilas- ja asiakasturvallisuusstrategian toimeenpanosuunnitelman. Siinä STM on myös ottanut vahvan koordinoivan roolin kehittämisessä ja seurannassa.

Muun muassa omavalvonnan rooli on nostettu merkittävästi esiin. Toimeenpanosuunnitelma lisää raportointia ja selventää käsitteitä ja tavoitteita, mutta ei johda muutokseen itsestään. Valmius jokaisen terveydenhuollossa työskentelevän yhteiseen vastuunottoon työssään vaatii merkittävää organisaatiokulttuurin muutosta monessa yksikössä.

Turvallisuus ja potilasta arvostava kohtelu eivät synny paperilla, ne syntyvät eturivissä väsyneenä ja kuormittuneena, epävarmuuden hetkellä ja viimeistään virheen sattuessa.

Veli-Matti Heinijoki ja Petri Pommelin kuvaavat loistavassa uunituoreessa teoksessaan Potilasturvallisuustaito melko karua totuutta nykytilasta. Teorioista olemme hellyttävän yksimielisiä, mutta toteutus ontuu.

Tapausesimerkit kertovat kadonneista mummuista, hukatuista työpäivistä ja riskikäyttäytymisestä. Potilas on oman sairautensa hoidossa edelleen usein lapsenomainen passiivinen toimija, jolle ammattilaiset antavat parhaaksi katsomansa hoidon.

Potilaan näkövinkkelistä poikkeava tapahtuma on liian usein ammattilaiselle sellaista arkea, että asian selvittäminen potilaalle ei käy mielessä ennen muistutukseen vastaamista. Lisäksi poikkeamien ymmärtämiseen tarkoitetut työkalut, kuten Haipro-raportointiohjelma, toimivat jopa päinvastoin kuin on ollut tarkoitus. Raportoinnista tulee päätetapahtuma, kun tapahtuman pitäisi johtaa raportoinnin lisäksi välittömiin toimiin.

Kirjassaan Heinijoki ja Pommelin peräänkuuluttavat vastuuta ja oikeudenmukaista kulttuuria. Kirjan sivuilla vilahtavat sanat kuri, anteeksipyytäminen ja oppiminen. Toistuvasti kysytään, kuka vetää rajat käytökselle, asenteelle ja toiminnalle.

Jos rajoina pidetään lain kirjainta, olemme kovin kaukana halutusta kulttuurista.

Heinijoki ja Pommelin tuovat esiin myös johtamisen ongelmat ja sen, miksi asiantuntijaorganisaatiossa rajojen vetäminen on yhä vaikeaa. Etulehdellä todetaan: Jotta ihmisen voi johdattaa jonnekin, on hänet ensin löydettävä sieltä missä, missä hän on. Väitän, että ainakin käyttäytymisen rajat on määritelty ahtaammin yksityisellä sektorilla. Koska käytös on osa potilasturvallisuustaitoa, rajat on määritettävä uudestaan myös julkisessa terveydenhuollossa.

Yhtenä tärkeimmistä hyvän kulttuurin elementeistä kirjoittajat tuovat esiin luottamuksen. Lentäjätaustainen Veli-Matti Heinijoki kuvaa laivueen kapteenina tapaa, jossa virheen sattuessa siitä raportoinutta ensin kiitetään, sitten opastetaan oikeaan toimintaan ja lopuksi jaetaan tieto tapahtuneesta opiksi kaikille.

Brittikollega oli ihmetellyt tapaa, koska Britanniassa virheet johtavat yksilöseurauksiin. – Siksipä meillä ei juuri virheitä olekaan, oli britti ylpeänä kertonut.

Lue myös

Potilashoidossa luottamus on merkittävin onnistumisen tae. Toistuvasti valituksia tekevä ja terveydenhuoltoa tai yksittäistä yksikköä julkisesti lokaava potilas on yleensä jossakin kohtaa menettänyt luottamuksensa toimintaamme. Luottamuksen palauttamiseksi ei aina ole tehty riittävästi. Aina se ei ole mahdollistakaan, mutta siihen pitäisi sinnikkäästi pyrkiä.

Mikä mahtaa olla totuus britin omahyväisen lausahduksen takana? Uskon että olemme tienhaarassa. Valitsemmeko aiempaa selvemmin tien, jossa sairaalan isännänvastuu haalistuu ja eivätkä esimiehet systeemisen heikkouden paljastuessa astu esiin; vastuu sysätään henkilökohtaisesti työntekijälle.

Itse en haluaisi kuulla enää yhdestäkään erikoistuvasta lääkäristä, joka virheen tapahtuessa luopuu unelmastaan ja vaihtaa erikoistumisalaa. En myöskään halua kuulla kollegasta, joka toimii talon tavalla, mutta istuu oikeudessa yksin.

Voimme valita luottamuksen tien, jossa toimimme kuin Heinijoen laivueessa, oppien ja vastuumme kantaen. Vaihtoehtona on vuosien takainen brittitapa, jossa virheitä ei ole eikä raportteja tarvitse tehdä.

Iso askel on kansallinen yhteistyö, jota myös sosiaali- ja terveysministeriö nyt toimeenpanosuunnitelmassaan edellyttää.

Potilasturvallisuustaidon pitäisi olla sellainen selviö, ettei siitä voi enää kirjoja kirjoittaa. Kirjalle on kuitenkin tilaus ja suosittelen sitä jokaiselle, joka toimii esimiestyössä terveydenhuollon piirissä.

Itse opin turvallisuudesta jotain olennaista lähtiessäni yli kymmenen vuotta sitten sappileikkaussalista. Voin aina valita kysymisen silloin kun en ymmärrä, silläkin uhalla, että olen tuomittu typerien kansioon. Näin teen paljon ja päivittäin. On myös hyvä kyseenalaistaa vanhoja käsityksiä.

Tavatessani kirurgi A:n käytävillä seuraavien kolmen vuoden aikana olisin mieluummin ollut se typerä oikeakätinen kuin mansikka. Siitäkin huolimatta sain A:lta mitä parhainta opetusta – hän kun tarjosi oppinsa kaikille halukkaille. Legenda ei pitänyt paikkaansa, mutta uusi syntyi.

Kirjoittaja on palveleva johtajaylilääkäri Kanta-Hämeestä.

Kirjoittajat
Sally Järvelä

Etusivulla juuri nyt

Ajassa
Vahvistettuja koronavirustartuntoja yli 70 000

Tähän mennessä tautiin on kuollut 1 775 ihmistä, joista valtaosa Kiinassa.

Tieteessä
Väitös: D-vitamiinilla ei ole yhteyttä tyypin 1 diabetekseen sairastumiseen

Tyypin 1 diabetekseen sairastuvien ja terveiden lasten D-vitamiinipitoisuuksissa ei ole eroja missään ikävaiheessa, osoittaa väitöstutkimus.

Ajassa
THL päivitti moniresistenttien bakteerien torjuntaohjeen

Ohje päivitettiin sairaanhoitopiirien kanssa.

Tieteessä
Vakavasti sairaiden potilaiden aika hengityskoneessa voi lyhentyä C-vitamiinilla

Hoidon kesto lyhentyi keskimäärin 25 prosenttia, jos potilaat tarvitsivat hengityskonehoitoa yli 10 tunnin ajan.

Kommentti
Olemmeko kokonaan unohtaneet oman maan edun?

– Tietojärjestelmien kova ja salattu ydin on maamme rajojen ulkopuolella, kirjoittaa Heikki Laine.

Tieteessä
Elvyttämisestä harvoin apua iäkkäille sydämenpysähdyksen jälkeen

Yli 80-vuotiaat sydämenpysähdyksen saaneet menehtyvät usein elvytyksestä huolimatta.