Vaikeita ja vääriä valintoja
Koronavirus on onnistunut herättämään meissä piilevän primitiivisen pelkokäyttäytymisen.
Tuntemattoman uhkan pelolle on evolutiiviset perusteet. Ihmislajin säilymisen kannalta on ollut olennaista, että reagoimme aivojemme uhkaavaksi kokemiin tilanteisiin vaistovaraisesti, emmekä pysähdy pohtimaan. Pimeällä kävellessä tulkitsemme jokaisen pusikosta kuuluvan rasahduksen millisekunneissa petoeläimen hyökkäykseksi ja olemme valmiita pakenemaan tai taistelemaan. Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että tietoisella tasolla ymmärtäisimme pelon olevan turhaa. Tällä kertaa kyse ei ole turhasta pelosta, mutta siihen kannattaa reagoida eri vaihtoehdot analysoiden eikä antaa alkukantaisille tunteille valtaa.
Koronavirus on ihmiskunnalle tuntematon ja pelottava haaste. Emme tunne kovin hyvin taudin leviämisen lainalaisuuksia, kuolleisuutta tai pitkäaikaisvaikutuksia. Meillä ei ole rokotetta tai lääkettä siihen. Epävarmuuden kalvama ilmapiiri on luonut otollisen maaperän turmion profeetoille ja pelolla ratsastaville itseoppineille asiantuntijoille. On vaikea ymmärtää, miksi täysin järkevät ihmiset lankeavat hysteeriseen julkiseen pelotteluun, mutta ehkä se on heidän tapansa purkaa ahdistustaan. Se on kuitenkin kuin porraskäytävään virtsaamista: oma hätä helpottaa ja sotku siirtyy muiden siivottavaksi.
En sano, etteikö meidän kansana ja ihmiskunnan osana tulisi olla erittäin huolissamme. Olemme todellisen kriisin kynnyksellä ja meidän on tehtävä kaikkemme suurimmassa vaarassa olevien suojelemiseksi ja epidemian hidastamiseksi. Moni on valmis äärimmäisiin toimenpiteisiin taudin leviämisen rajoittamiseksi. Meidän tulee kiihkottomasti arvioida jokaisen toimenpiteen oletettavissa oleva hyöty ja suhteuttaa se potentiaaliseen haittaan yhteiskunnan perustoiminnalle ja etenkin niille ei-koronaa sairastaville potilaille, joiden hoito jää saamatta tai viivästyy. Kaikkien päätöksentekijöiden ohjenuoraksi sopii lääketieteen keskeinen sääntö primum non nocere – hoidon haitta ei saa olla hyötyä suurempi.
Koulujen ja päiväkotien sulkeminen kahdeksi viikoksi voi tuntua järkeenkäyvältä ja pienehköltä toimenpiteeltä, mutta onko se riittävä? Entä jos sulkemista joudutaan jatkamaan kuukausien ajan epidemian jatkuessa? Mitä nuoret puuhaavat illat ja viikonloput, kun kevät vielä on puhkeamassa kukkaan? Teinitkin sisällä pitävää valmiuslakiin perustuvaa ulkonaliikkumiskieltoa haikailevien altruismi saattaa alkaa haihtumaan, jos kiellot pitkittyvät viikkojen mittaisiksi ja yhteiskunnan perustoiminnot uhkaavat järkkyä. Missä vaiheessa koulut uskalletaan avata ja kansa päästää kaduille? Kerran aloitettua kieltoa on helppo jatkaa turvallisuuteen vedoten, mutta päätös sen lopettamisesta voi olla vaikeampi.
Nyt jos koskaan tarvitaan vahvaa ja jämäkkää johtajuutta. Suomessa joudutaan tekemään vaikeita päätöksiä niin maan ylimmässä johdossa kuin sairaaloissakin. Toivon todella, että perustamme päätökset tieteeseen ja parhaaseen kokemusperäiseen tietoon. Päätöksiä ei pidä tehdä huutoäänestyksellä. Jälkiviisaat tulevat joka tapauksessa tuomitsemaan kaikki toimet joko liioiteltuina, kuten sikainfluenssaepidemian jälkeen, tai liian vähäisinä.
Terveydenhuollon henkilökunnan on syytä säilyttää malttinsa ja rauhallisuutensa. Lääkärikuntana meidän on osoitettava luottamusta tieteeseen ja sen pohjalta päätöksiä tekeviin kollegoihimme. Me luotamme heidän ammattitaitoonsa normaalioloissa, ja meidän tulee luottaa heihin nytkin. Sillä normaaliolot palaavat vielä tämän kaiken jälkeen.
Voimia ja viisaita päätöksiä tulevissa koitoksissa!
Kirjoittaja on Keravan kaupungin johtava ylilääkäri
