in memoriam Eero Tala 26.9.1931-20.6.2005

Turun yliopiston keuhkosairauksien emeritusprofessori Eero Otto Juhani Tala kuoli 20.6.2005 Turun yliopistollisessa keskussairaalassa pitkäaikaisen sairauden, uusiutuneen Hodgkinin lymphoman uuvuttamana. Hän oli syntynyt 26.9.1931 Kiikassa, Satakunnan-Varsinais-Suomen rintamaiden vireässä vaikutuspiirissä, runoilija Kaarlo Sarkian kotipitäjässä, ja lähti pitemmälle opintielle maatalon juuriltaan ylioppilaana Tyrvään Yhteiskoulusta 1950. Lääketieteen kandidaattitutkinto sodanjälkeisessä Suomessa oli silloin suoritettava Helsingin yliopistossa, jonka jälkeen 1953 päästiin klinikoille ns. Turun kurssina Turun lääninsairaalaan, mikä jatkoi toimintaansa yliopistollisena keskus- ja opetussairaalana. Kuvaavaa oli silloin, että jotkut kandidaatit kandiasemansa perusteella "joutuivat" Turkuun, mutta Eero, "Epi" Tala kurssinsa kärjessä pääsi Turkuun, jossa kurssien suhteellisen pienen henkilövahvuuden takia oli hyvä maine henkilökohtaisessa kädestä pitäen tapahtuvassa opetuksessa - asia, mikä viime vuosikymmenien sinänsä monipuolisessa koulutusohjelmatulvassa edelleen koetaan puutteena kliinisillä aloilla. Eero valmistui lääkäriksi 1957 Turun yliopistosta. Hänen aktiiviaikaansa kuvaa muutosten ja uudistusten virta sekä yhteiskunnassa että lääketieteessä. Suomen sairaalalaitos ja yliopistoverkko laajeni, ja koulutusohjelmia uusittiin toistuvasti lääketieteellisten tiedekuntien esitellessä uusittuja opetusmallejaan; erikoislääkärikoulutus jakaantui suppeisiin erikoisaloihin, sairaus- ja potilasvakuutukset astuivat voimaan, sairaanhoitopiirit kehitettiin - kaiken mukana tuli lopuksi slogan "löysät pois" -tehokkuusajattelu ja markkinatalousmallit. Entinen potilaskeskeisyys tuotteistettiin lääkärin edustaessa suorittavaa porrasta hallinnon hallitessa. Tätä muutosten sumaa eli myös Eero Tala kaikilla tasoilla kohotessaan 1950-luvun amanuenssuureista tieteelliseen pätevyyteen keuhkosairauksien professorina. Eeron luonteenominaisuudet olivat perusteellisuus, järjestelmällisyys, täsmällisemmän tiedon halu, tinkimätön työhön sitoutuminen, korrekti maltillisuus, kunnianhimoinenkin suoriutumishalu tutkimuksen piirissä jo kandidaattiajoista alkaen. Niinpä Eeron ensimmäinen kosketus tieteelliseen työskentelyyn tapahtui kandidaattina "skriinaten" keuhkojen pienoisröntgenkuvien tubimuutoksia työtoverinaan henkevä, kulturelli Turun kurssimme isäntä Veikko Kallio. Keuhkoaiheestahan saattoi jo silloin syntyä tiedostamaton ideaitu väitöskirjalle 15 vuotta myöhemmin. Eero Talan perehdytyskentäksi tieteelliseen työskentelyyn muodostui Farmakologian laitos 1957-62, jossa eritoten lisämunuainen oli suurennuslasin alla. Professorina toimi Aimo Pekkarinen, jonka kanssa esiintyi myös tiettyjä tieteellisiä näkemyseroja. Kokeellisesta verenpaineesta rotilla siirryttiin kortikosteroidien ja ydinhormonien metaboliaan sekä psykiatrisilla, sisätautisilla että kirurgisilla potilailla; jopa anaboliset steroidit olivat tutkimuksen kohteena. Kirurgisen traumastressin metabolia Selyen yleisen stressiteorian pohjalta avasi silloin näkemyksiä hormonaaliseen neurogeeniseen lisämunuaispohjaiseen elimistön puolustussäätelyreaktioon, mikä patogeneesi nykypäivänä on siirtynyt solutasolla pienempiin osatekijöihin solustressin proteiinikemiassa. Tästä voidaan muistaa Tyksissä 1960 sydän-keuhkokoneessa suoritetun Suomen ensimmäisen avosydänleikkauksen hormonivasteen mittaus. Myöhemminkin on nähtävissä Eeron siteet kirurgiaan, mikä juontaa juurensa ns. pitkään amanuensuuriin (6 kk) kirurgian klinikalla. Aihepiiristä julkaistiin kliiniset laajat yhteistyöt kilpirauhaskirurgiasta, sekä jo keuhkosairauksiin tähyävät astma- ja silloin - 1960 luvun lopulla - modernit isotooppisovellukset keuhkojen perfuusiosta. Keuhkokarsinooman pyörövarjoanalyysia käsitellyt väitöskirja - alitajunnassa ehkä teoreettinen ajatusyhteys edellä mainittuun 1950-luvun keuhkopienoisröntgenteemaan - valmistui 1967 Eero Talan ollessa jo lopullisessa elämäntyönsä pääpaikassa Paimion sairaalassa. Hän oli haluttu assistentti ja tieteellinen yhteistyökumppani myös sisätautien klinikassa, missä hän palveli 1964-67 yhdistäen endokrinologista ja lääkeainetuntemustaan reumapotilailla sekä bronkoskopian ja mediastinoskopian aikaisessa EKG-seurannassa. Eero Talan pätevöitymistä keuhkosairauksien professuuriin Turun yliopistossa 1968-94 edelsivät kliiniset sairaalalääkärin työt Tyksin sisätautiklinikassa ja Paimion parantolassa vuodesta 1962. Kliinisen kokemuksen lisäksi painoi valintavaa´assa monipuolinen, lähes poikkitieteellinen asiantuntemus farmakologiassa, sisätaudeissa, radiologiassa ja kirurgiassa. Kirurgista näkökulmaa tarvittiin myös myöhemmin Paimion parantolassa suoritettavien keuhkoleikkausten yhteydessä ja edelleen sairaalan muuttaessa hoitoprofiiliaan vuosien saatossa. Voittoa tuberkuloosista sai Eero seurata aktiivisesti lääkevalikoiman kehittyessä 1960-luvulta kemoterapian kombinaatiohoidoiksi. Kuitenkin hän muistutti varuillaanolosta tuberkuloosibakteerin suhteen seuraten tarkasti resistenssi- ja rokotuskysymystä kansainvälisesti ja osallistui Pohjoismaiden BCG-ohjelmaan. Lääkintöhallitus/Stakes-asiantuntijavuosia kertyi lähes neljännesvuosisata 1970-94 ja samaan kategoriaan kuuluvat pohjoismaisten keuhkosairauksien professuurien työläät täyttöprosessit ja kansainväliset tehtävät Euroopan tuberkuloosiunionissa ja tiedelehtien toimituksissa. Kunniajäsenyyslistaan Unkarin, Latinalaisen Amerikan ja Suomen keuhkolääkäriyhdistyksissä kuului vielä kutsujäsenyys Uppsalan Kuninkaallisessa tiedeyhdistyksessä. Lisää yliopistollisia velvoitteita hän täytti Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaanina 1983-85. Väitöskirjaohjauksien aiheina olivat mm. 1970-luvulta tuberkuloosin lohkonpoistokirurgia, bronkologinen diagnostiikka, imusolmuketuberkuloosi ja alan ongelmapotilaat - valmistuipa vielä 90-luvulla rokotusaiheinen oman tyttären Mariannan väitöskirja. Eero Tala palkittiin jo asevelvollisuusaikana Porin Prikaatin kunniaplaketilla, myöhemmin SVR I Ritarimerkillä ja TY:n ja Kunnallisliiton muistomitalilla. Hänen pitkä, jo 1958 alkanut lääketieteen opettajauransa kruunattiin opiskelijoiden valintana Vuoden Luennoitsijaksi 1994. Sotilasarvoltaan hän oli lääkintäluutnantti. Kuva EeroTalasta jäisi vajaaksi ilman kuvausta hänen osuudestaan Paimion parantolan, Alvar Aallon sairaala-arkkitehtonisen helmen, Varsinais-Suomen Tuberkuloosiparantolan kehittämisessä ja muuttamisessa yhteiskunnan nykytarpeita vastaavaksi Paimion sairaalaksi. Tuberkuloosi jäi vain osaksi hoitoarsenaalia. Rinnalle nousivat yksiköt sisä- ja reumatauteja sekä keuhko-allergia-hengityshäiriösairauksia varten ja leikkausyksiköt reuma- ja tekonivelkirurgialle kuntoutus-, fysiatria- ja kuvantamispalveluineen - kysymyksessä oli entisten tb-parantoloiden uusiutumismalli. Sairaala toimii osana Tyksin kantasairaalaa. Tämä totaalinen muutosprosessi suoritettiin useina rakennusteknisinä ratkaisuina kunnioittaen Alvar Aallon 1933 valmistunutta arkkitehtuuria sekä henkilökohtaisin kontaktein Alvar ja Elisa Aallon sekä toimistoa johtaneen Heikki Tarkan kanssa. Näistä kokemuksista oli Eerolla suunnitteilla laajalti toivottu kirjallinen tuote, sillä pieteetillä säilytettyyn parantolakokonaisuuteen käy jatkuvasti tutustumassa arkkitehteja ympäri maailmaa. Tätä vierailijavirtaa kävi Eero eläkkeelle jäätyään useasti opastamassa. Ennen sairautensa uusiutumista ehti hän vielä olla mukana esittelyartikkelien laatimisessa Tyksin Lasarettilehteen 2003. Laajempi oma esitys jäi sairauden nujertamaksi. Valokuvausharrastus jo opiskeluaikana - kamera ei ollut joka pojan kamaa 1950-luvun alussa - oli aktiivisessa työelämässä vaihtunut kuva- ja maalaustaiteen arvostamiseksi ja täydentyi vielä onnistuneeksi yhdistelmäksi Aallon valoisan funktionalismin siirtämisessä nykypolville rakennustaiteessakin. Ilahduttavana ilmiönä on vielä todettava eräs miellyttävä sosiaalisen kanssakäymisen muoto kurssimme neljän turkulaisen - Eerokin jo mielsi itsensä sellaiseksi - välillä yli 30 vuoden ajan. Sattuman oikku - suuri tuntematon johdatus - nimittäin salli pienestä, vajaan 20 hengen kurssistamme neljän - Eero, edellä mainittu Veikko Kallio ja allekirjoittaneet - valmistua samana päivänä lääketieteen lisensiaateiksi lokakuussa 1957 ja edelleen tutkimuksen tiellä onnistua toimimaan professoreina Turun yliopistossa. Tämä ryhmä puki muutamin vuosien väliajoin frakit päälleen ja kokoontui vuorotellen vaimoinemme kodeissamme verrattoman veljellisessä ilmapiirissä Veikon huolehtiessa säestyksestä pianolla ja Eeron tyttärien toimiessa korkeasti koulutettuina tarjoilijoina Paimion sattuessa pitopaikaksi. Tässä lähipiirissä Eeron tietorikasta asiaolemusta väritti ymmärtäväinen, vilkaskin ja seurallinen huumori. Eero Talan poismenon jälkeen huomaamme jälleen biologisen tiimalasin muistuttavan eletyn elämän kiireisestä sisällöstä ja ulkonaisen muutoksista, mutta myös niistä miellyttävistä tunnelmista ja analysoivista menevän-tulevan-pohdinnoista, joita saimme tapaamisissamme kokea, mutta mitkä nyt ovat kokeneet peruuttamattoman muutoksen.

Kurssitoverit Allan Aho Ja Matti Grönroos

in memoriam Jorma Kokkonen 12.8.1950-18.12.2005

Lastenlääkäri, dosentti Jorma Olavi Kokkonen menehtyi vaikeaan sairauteen 18.12.2005, 55-vuotiaana kotonaan Haukiputaalla. Hän oli syntynyt Iisalmessa, missä hän kävi myös koulunsa. Jorma Kokkonen valmistui Oulun yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta lääketieteen lisensiaatiksi 1975 ja lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1980. Varsin pian lisensiaatiksi valmistumisensa jälkeen hän hakeutui Oulun yliopistolliseen sairaalaan erikoistumaan lastentautien alalle ja valmistui lastenlääkäriksi 1981. Erikoislääkäriksi valmistuttuaan hän toimi apulaisopettajana ja nimitettiin Oulun yliopiston lastentautiopin dosentiksi vuonna 1983. 1980-luvun puolivälissä Jorma Kokkonen toimi noin neljä vuotta lastenlääkärinä Tansaniassa Haydomin luterilaisessa sairaalassa. Suomeen palattuaan hän jatkoi työtään Oulun yliopiston lastentautiopin apulaisopettajana ja erikoistui 1990-luvun alussa lastengastroenterologian suppealle erikoisalalle. Lääketieteen opiskelijat muistavat hänet osaavana ja pidettynä opettajana. Vuodesta 2000 lähtien hän toimi Oulun yliopistollisen sairaalan lasten ja nuorten klinikan erikoislääkärin virassa. Samaan aikaan hän jatkoi tarmokkaasti tieteellistä työtään ja perusti merkittävän tutkimusryhmän. Jorma Kokkosen tieteellinen tuotanto ylitti 100 alkuperäisjulkaisua arvostetuissa kansainvälisissä tieteellisissä sarjoissa. Erityisesti hän tutki lasten kroonisten sairauksien pitkäaikaisvaikutuksia ja lasten ruoansulatuskanavan tauteja. Lasten viivästyneen lehmänmaitoallergian aiheuttaman suolivaurion löydösten, syntymekanismien ja merkityksen kuvaaminen oli hänen merkittävimpiä tieteellisiä ansioitaan. Useat nuoret tutkijat saivat nauttia hänen innostavasta ja asiantuntevasta ohjauksestaan väitöskirjatöitään tehdessään. Jorma Kokkonen tunnettiin hyvin potilaistaan huolehtivana, empaattisena lääkärinä. Työyhteisössä hän oli kollegojen arvostama, humaani persoona, jota oli helppo lähestyä. Hänellä oli aina positiivinen, kannustava suhtautuminen työtövereihin. Hänelle oli tärkeää kehittää työyhteisön toimintatapoja ja yhteisöllisyyttä. Hänen johtamansa lastengastroenterologinen moniammatillinen tiimi toimi esimerkillisesti. Jorma Kokkoselle perhe oli hyvin tärkeä. Hän harrasti tanssia puolisonsa Eeva-Riitan kanssa. Lisäksi luonnossa liikkuminen sekä Lions-toiminta olivat lähellä hänen sydäntään. Jorma Kokkosta jäivät aviopuolison, neljän lapsen ja kahden lapsenlapsen lisäksi kaipaamaan laaja joukko ystäviä ja työtovereita. Jorma Kokkosen muistoa voi kunnioittaa tukemalla tansanialaisen orpokodin toimintaa Jorma Kokkosen muistorahaston kautta, Nordea 110735-381383.

Marjatta Lanning, Kirjoittaja On Jorma Kokkosen Pitkäaikainen Työkaveri.

In memoriam Aili Anna-Liisa Wallenius-Pietiläinen 2.7.1912-1.10.2005

Yleislääketieteen erikoislääkäri Anna-Liisa Wallenius-Pietiläinen kuoli 1.10.2005 Porvoossa 93 vuoden iän saavuttaneena. Anna-Liisa Wallenius-Pietiläinen syntyi Helsingissä Suuriruhtinaskunnan aikana. Hän näki Suomen itsenäistymisen ja koki sodat. Hän tuli ylioppilaaksi Tyttönormaalilyseosta vuonna 1932, jonka jälkeen hän aloitti opiskelun lääkäriksi. Vanhempi veli oli hänen esikuvansa ja esimerkkinsä ja ammatinvalinta ei näin tuottanut hänelle vaikeutta. Jatkosodan syttyessä kesäkuussa 1941 lääketieteellisten kurssien naisopiskelijat määrättiin kunnanlääkäreiksi, kun miehet komennettiin sotatehtäviin rintamalle. Anna-Liisa Wallenius-Pietiläinen oli tuolloin viimeisellä klinikkakurssilla, vailla lopputenttejä ja työkokemusta. Kunnanlääkärin työ oli moninaista ja vaativaa, kaikesta oli selvittävä omin avuin. Sairaskäyntimatkat saattoivat olla pitkiä ja kotikäyntejä tehtiin jalkaisin, polkupyörällä, moottoriveneellä, hevosella ja autollakin. Kyyditsijöitä oli monenlaisia. Anna-Liisa Wallenius-Pietiläinen kertoi usein pelottavasta, mutta hyvin sujuneesta venäläisen sotavangin rekikyydistä metsässä pakkasyönä. Sairastalon isäntä oli varmuuden vuoksi laittanut vällyjen alle turvaksi kiväärin. Sitä ei matkalla tarvittu ja perille päästiin. Kenttäsairaalan sisätautiosastolla hän palveli 1944 Äänislinnassa. Hänen vastuullaan oli 60-paikkainen sisätautiosasto, joka saattoi olla täynnä hepatiittipotilaita. Sodan aikana hän suoritti kaksi lopputenttiä ja valmistui 1945. Seitsemän kuukauden ajan vuonna 1948 Anna-Liisa Wallenius-Pietiläinen oli WHO:n tehtävissä Etelä-Saksassa rokottamassa koululaisia tuberkuloosia vastaan. Työ tehtiin amerikkalaisessa univormussa, jota saksalaiset eivät tuolloin kovin suopeasti katsoneet. Anna-Liisa Wallenius-Pietiläinen toimi vt. kunnanlääkärinä vuosina 1946-58 sekä vakituisena Myrskylän-Artjärven kuntaliittymässä 1958-75. Yleislääketieteen erikoislääkärinoikeudet sekä hallinnollisen pätevyyden hän sai 1975. Ennen vuoden 1972 kansanterveyslakia kunnanlääkärin tehtäviin kuului päivittäinen vastaanotto ilman ajanvarausta. Työpäivät venyivät yömyöhään. Lauantai oli usein viikon työteliäin päivä, jolloin tehtiin neuvolat, koulutarkastukset, rokotukset ja vanhainkodit. Lääkärinlaukku oli hyvä olla mukana sunnuntaisilla kirkonmenoillakin, joskus joutui lähtemään kesken saarnankin. Kunnanlääkäri oli aina käytettävissä. Anna-Liisa Wallenius-Pietiläinen piti potilaistaan, halusi auttaa ja potilaille riitti aina aikaa. Hän painotti usein hyvän fyysisen kunnon ja henkisen tasapainon merkitystä työssä jaksamiseksi. Pitää olla innostunut ja rohkea, työ täytyy tehdä mielekkääksi, hän mielellään muistutti. Itse hän hoiti kuntoaan hiihtäen ja uiden. Kun Anna-Liisa Wallenius-Pietiläinen avioitui 1950-luvulla, työn oheen tuli opettelu maatilan emännäksi. Kyntötyöt ja traktori tulivat tutuiksi. Perheen kolme lasta syntyivät peräjälkeen. Kotikäynniltä hän kertoi lähteneensä synnyttämään ja kotiin palattuaan jatkaneensa työtään kuten ennen. Perhe-elämä oli vauhdikasta ja värikästä kunnanlääkärin virka-asunnon ja Porvoon maalaiskunnassa sijainneen maatilan välillä. Maatalon emännyys innoitti kiinnostuksen talonpoikaisantiikkiin, jota hän myös keräsi mielenkiintoisen kokoelman. Eläkkeelle jäätyään Anna-Liisa Wallenius-Pietiläinen piti yksityisvastaanottoa Porvoossa aina vuoteen 1991, samoin kuten vanhoina kunnanlääkärin aikoina eli ilman ajanvarausta. Hän koki, että kansanterveyslaki etäännytti potilaat ja kiire lisääntyi. Tämän päivän lääkärikunta on naisistunut. Anna-Liisa Wallenius-Pietiläisen aikaan naislääkäriys oli monesti ihmeellistä ja kunnanlääkäriä tultiin katsomaan kauempaakin. Anna-Liisa Wallenius-Pietiläinen osallistui Suomen Naislääkäriyhdistyksen toimintaan aktiivisesti ja oli yhdistyksen johtokunnan jäsen 1959-65 sekä osallistui Kansainvälisen Naislääkäriyhdistyksen kokouksiin. Hän kutsui naislääkäreitä kotiinsa ja muistan eräänkin syyskokouksen maatilan maitotarjoiluineen. Sodat kokeneet kollegat vähenevät. Sotaveteraanien jäähyväistervehdyksessä kostui usea silmänurkka. Marja Wallenius Hämeenlinna

In memoriam Ulla Maija Vuonnala 1.1.1957-16.12.2005

Ulla syntyi 1.1.1957 Sallassa. Vanhempien ja sisarustensa mukana hän muutti Sallan kunnan Kursun kylästä Nastolaan 1962. Kansakoulun hän kävi Nastolassa ja keskikoulun Lahdessa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Kannaksen yhteislyseosta 1976 laudatur-arvosanoin. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen hän oli töissä toimien mm. opettajana ja hoitoapulaisena. Hän opiskeli vuoden kemiaa ja aloitti tämän jälkeen lääketieteelliset opinnot Helsingin yliopistossa. Hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi erinomaisin arvosanoin vuonna 1984. Ulla toimi pääkaupunkiseudulla terveyskeskuslääkärinä sekä Kätilöopiston sairaalassa lastenlääkärin sijaisena. Jorvin sairaalassa hän toimi lastentautien apulaislääkärinä eri jaksoissa syksyyn 1989. Lääkärinä hän myös kävi luennoimassa Espoon seudun ammattikoulutusyhtymässä lastenhoitajaopiskelijoille. Luennoillaan hän pyrki korostamaan niitä tietoja ja taitoja, joita hoitajat tarvitsevat käytännön työssä toimiessaan työryhmän jäsenenä. Ullan tarkoitus oli erikoistua lastentauteihin, mutta yliopistosairaalaan hakeutuminen jäi hänen valitessa perhe-elämän. Lapista, entisestä kotiseudusta, tuli Ullan uusi koti. Hän tapasi tulevan puolisonsa, Kemijärveltä kotoisin olevan asianajaja Antero Suitialan Pyhätunturilla. Tämän jälkeen Suomen ja Norjan tunturit sekä Kemijärven hiekkarannat tulivat tutuiksi. Esikoinen syntyi syksyllä 1989 ja Ulla muutti Ellan kanssa Kemijärvelle. Pian syntyivät myös Suvi, Silja ja Roosa lyhyin väliajoin. Lasten hoito ja kasvatus kotona 15 vuoden ajan oli kokopäiväistä työtä. Lasten vartuttua Ulla hakeutui Kemijärvellä sairaala Lapponiaan syksyllä 2004 tehtäväkenttänään varsinkin neuvolalääkärinä työskentely. Hän nosti esille varhaisnuorten parissa työskennellessään havaitsemansa arkaluontoiset ja kipeätkin asiat. Työnsä hän suoritti erityisen tarkasti ja tunnollisesti. Siitä hän sai kiitosta. Hän jaksoi kuunnella potilaitaan, vaikka nykyisin terveyskeskustyö on muuttunut pakkotahtiseksi määrärahojen ja henkilökunnan niukkuuden vuoksi. Hän ei väistellyt työtä vaan tarttui edessä olevaan tehtävään päättäväisesti suorittaen sen huolella loppuun asti. Ullan harrastukset olivat monipuoliset. Hän luki paljon. Lääketieteen opintojen alkuvaiheessa hän toimi kurssinsa emäntänä. Opiskeluvuosien aikana Ulla vältti huomion keskipisteenä olemista, mutta osallistui aktiivisesti yhteiseen tekemiseen talkoohengessä. Elokuvat ja teatteri kiinnostivat Ullaa jo opiskeluaikana. Kemijärvellä elokuvakerho Kinoksen puheenjohtajana hän toimi usean vuoden ajan. Sodankylän elokuvajuhlat kuuluivat alkukesän vakiotapahtumiin. Ulla toimi Kemijärven Kaiussa puheenjohtajana ja jäsenenä kannustaen uimareita aloittelijoista kilpauimareihin. Kilpailumatkoilla hän oli suosittu vetäjä. Kaiken kiireen keskellä viime syksynä hän suoritti myös uintivalmentajan perustutkinnon. Pihatöissä ja puutarhanhoidossa hän viihtyi. Puutöitä ja nikkarointia Ulla harrasti myös, jiirisirkkeli ja yläjyrsin eivät olleet vieraita hänelle. Hänen käsistään syntyi niin puutarhakalusteita kuin kodin huonekaluja. Käsityöt olivat myös hänen harrastuksensa, neljän tytön arki- ja juhla-asut, kesä- ja talvivaatteet valmistuivat joka vuosi. Tämän taidon Ulla siirsi myös tyttärilleen. Hän nautti luovasta työstä myös kangaspuiden ääressä, koti sekä tunturimökki saivat mattonsa. Lasten luku-, piirustus- ja musiikki-innostusta hän tuki voimakkaasti hankkimalla välineitä ja luomalla kotiinsa puitteet näille harrastuksille. Taidenäyttelyt ja -museot tulivat myös lapsille tutuiksi. Hän halusi näyttää maailmaa lapsilleen, useat lomat vietettiin Välimeren alueella, koti-Suomea sekä Norjaa ja Ruotsia unohtamatta. Viimeinen matka tehtiin syksyllä 2005 Pariisiin. "Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus" oli Eppu Normaalia mukaillen Ullan lempilauseita. Ulla sairastui rintasyöpään kaksi vuotta sitten. Tämä sairaus sekä paluu pitkän poissaolon jälkeen työelämään todennäköisesti heikensivät hänen voimiaan. Ulla kuoli äkillisesti 16.12.2005. Ullaa jäivät kaipaamaan neljä tytärtä ja puoliso. Haluan lopuksi lainata otteita Leena Impiön kirjoituksesta: "Olen syvässä unessa, äiti on väsynyt. Antakaa äidin nukkua, ei meteli häiritse, ei nauru, ei itku, mutta älkää ruikuttako, että menin kokonaan pois. Muistattehan rakkaamme, meidän Vapahtajamme sanat: 'En minä jätä teitä orvoiksi, minä olen teidän kanssanne joka päivä'. Omani, valvokaa ja rakastakaa toisianne. Minun rakkauteni hymyilee teille kotimme joka nurkasta." Anne Behm kirjoittaja on Ullan ystävä ja kurssitoveri

In memoriam Matti Viranko 14.6.1933-3.11.2005

Lääkintöneuvos Matti Viranko Lohjalta on kuollut 72 vuoden iässä. Hän syntyi kunnanlääkäriperheeseen Hauholla, kirjoitti ylioppilaaksi Haapavedellä ja valmistui lääkäriksi Helsingin yliopistosta v. 1959. Erikoistuttuaan sisätautilääkäriksi "Propella" eli Hyksin II sisätautien klinikassa hän hakeutui sisätautien ylilääkäriksi Lohjan aluesairaalaan v. 1966. Sairaalasta tulikin Matin elämäntyön kenttä peräti kolmen vuosikymmenen ajaksi. Ylilääkärin viran ohella Matti otti vastuulleen sairaalan johtavan lääkärin tehtävät jo vuonna 1967, ja tätä tehtävää hän hoiti eläkkeelle jäämiseensä saakka. Hänen aikanaan sairaalan hallinto-organisaatio ehti muuttua moneen kertaan: Lohjan aluesairaalan kuntainliitosta tuli Lohjan sairaalan ja Paloniemen sairaalan kuntainliitto ja vuodesta 1990 Uudenmaan sairaanhoitopiirin Lohjan sairaanhoitoalue. Matin elämäntyön merkittävin saavutus oli uuden aluesairaalan rakentamisen läpivieminen. Lähes vuosikymmenen päätöksenteko- ja suunnitteluvaiheen jälkeen rakentaminen saatiin päätökseen syksyllä 1979. Tässä tehtävässä nousivat esille Matin yhteistyötaidot sairaalan jäsenkuntien päätöksentekijöitten ja valtion viranomaisten kanssa. Sairaalan kliinisiä erikoisaloja olivat 1960-luvulla vain sisätaudit, kirurgia sekä naistentaudit ja synnytykset. 1980-luvulla uudessa sairaalassa käynnistyivät useiden uusien somaattisten erikoisalojen palvelut (silmätaudit, lastentaudit ja neurologia), ja myös psykiatria liitettiin sairaalan toimintaan. Lisäksi sairaala sai oman patologian yksikön. Matin viimeisiin työvuosiin 1990-luvun alkuun osui Suomen sodanjälkeisen historian pahin talouslama, joka loi uhkia myös sairaalan toimintaan. Näinä vuosina Uudenmaan erikoissairaanhoidon selvitysmiehet esittivät synnytysten ja operatiivisen päivystyksen lakkauttamista Lohjan sairaalasta. Aikeet kuitenkin torjuttiin, ja Matin voimakkaalla myötävaikutuksella sairaalan kehitys kääntyi nousuun. Tehtiin mm. päätökset keuhkosairauksien, korvatautien ja ihotautien erikoisalojen käynnistämisestä. Lukuisista ansioistaan Matti Virangolle myönnettiin v. 1990 lääkintöneuvoksen arvonimi, ja v. 1996 hän jäi eläkkeelle täysin palvelleena sairaanhoitoalueen johtajan virasta. Vaikka hallinto vei vuosien mittaan kasvavan osan Matin työpanoksesta, hän pysyi loppuun saakka potilaidensa omana lääkärinä niin sairaalassa kuin yksityisvastaanotollaan. Matin kansanomaisen suora ja huumoria viljelevä käytös sai monen pitkäaikaisen hoitosuhteen kehittymään lämpimäksi ystävyydeksi, joka salli yhteydenpidon virka- ja vastaanottoajoista piittaamatta. Matti Viranko oli vapaa-aikanaankin kiinnostunut terveydenhuollosta. Hän edusti Lohjan kaupunkia perustettaessa Lohjan seudun kansanterveystyön kuntainliittoa ja toimi sen valtuuston varapuheenjohtajana useita vuosia. Hän pyrki kehittämään sairaalan ja avoterveydenhuollon yhteistyötä ja onnistuikin erinomaisesti laajan tietämyksensä ja vaikutusvaltansa ansiosta. Kiinnostus kunnallispolitiikkaan veti Matin kaupunginvaltuustoon ja -hallitukseen sekä lukuisiin lautakuntiin ja työryhmiin, myös Uudenmaan sairaanhoitopiirin valtuustoon. Tehtävissään hänet tunnustettiin taitavaksi ja tasapuoliseksi mieheksi, johon saattoi luottaa. Hänen sarkastinen huumorinsa oli nasevaa ketään loukkaamatta. Metsästys ja kalastus olivat Matin keinoja rentoutua. Erityisesti sorsa- ja jänisjahti vetivät miehen syksyisille rannoille ja metsiin. Keväisistä rysillä pyydetyistä haukisaaliista riitti särvintä tuttavillekin. Kotipihan kukoistus oli Matille myös sydämen asia, eikä taistelussa alppiruusujen puolesta ja voikukkia vastaan työtä ja vaivaa säästetty! Lukuisa kollegojen joukko jää muistamaan Mattia rehtinä esimiehenä ja lämminhenkisenä ystävänä.

In memoriam Hilkka Brusiin 22.12.1911-31.10.2005

Hilkka Kyllikki Brusiin (ent. Korpela, os. Peuhkurinen) syntyi 22.12.1911 Valkealassa vanhempiensa kamreeri Antti ja Aino Peuhkurisen nuorimpana tyttärenä. Hän kuoli 31.10.2005 Helsingissä lyhyen sairauden jälkeen. Hilkka Brusiin kirjoitti ylioppilaaksi Kallion yhteiskoulusta 1929. Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa hän suoritti ensin medikofiilitutkinnon ja sitten lääketieteen kandidaatin tutkinnon 1933. Opiskelutoverinsa, jonka kanssa hän myöhemmin avioitui, ehdotuksesta Hilkka siirtyi opiskelemaan hammaslääketieteelliseen tiedekuntaan. Hilkka valmistui hammaslääketieteen lisensiaatiksi 1937. Samana vuonna hän solmi avioliiton lääketieteen lisensiaatti Viljo Korpelan kanssa. Vuosina 1938-43 Hilkka toimi litin ja Artjärven kuntien kouluhammaslääkärinä. Viljo Korpela sairastui sodassa kurkkumätään ja kuoli 1944. Sodan loputtua Hilkka ryhtyi jatkamaan opintojaan lääketieteellisessä tiedekunnassa ns. Juuselan kurssin kanssa. Meitä vanhempana hän sopeutui hyvin joukkoomme ja hänestä tuli erittäin pidetty toveri. Syntyi ystävyys, joka on jatkunut vuosittaisissa kurssitapaamisissa. Lääketieteen lisensiaatiksi hän valmistui 1946. Hän jatkoi opintojaan Helsingin yliopiston hammaslääketieteen laitoksella suorittaen hammastautien erikoislääkäritutkinnon 1947. Hammaslääketieteen laitoksella hän oli aluksi kirurgisen osaston assistenttina, sen jälkeen apulaisopettajana ja hammaslääkärinä. Hän sai hammaskirurgin pätevyyden 1957 sekä erikoishammas- ja suukirurgin pätevyyden 1957. Kliinisen hammashoidon tutkinnon hän suoritti 1978. Solmittuaan avioliiton lakit.tri professori Otto Brusiinin kanssa perhe muutti Turkuun. Turun yliopiston hammaslääketieteen klinikalla Hilkka toimi opettajana sekä Turun hammashoitokurssin johtajana 1966-70. Miehensä kuoleman jälkeen 1973 Hilkka palasi Helsinkiin ja jäi eläkkeelle. Yksityispraktiikkaa hän hoiti 1947-62. Invalidisäätiön sairaalan hammaslääkärinä hän oli 1947-50. Hän oli useissa luottamustehtävissä: Suomen Hammaslääkäriseuran hallituksessa 1951-53, Parodontologisen jaoston hallituksessa 1963-68 ja puheenjohtajana 1968-74. Suomen Hammaslääkäriliitto antoi hänelle kultaisen ansiomerkin 1970 ja Juuso Kivimäen mitalin 1990. Suomen Leijonan Ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki hänelle myönnettiin 1990. 13.12.1994 Hilkka haki perustamislupaa Otto ja Hilkka Brusiinin säätiölle ja oli peruspääoman lahjoittaja. Säätiön tarkoituksena on ylläpitää ja kehittää oikeusfilosofista, sosiologista ja aatehistoriallista tutkimusta ja harrastusta Suomessa. 1980 Hilkka perusti stipendirahaston Hilkka Brusiinin nimellä. Rahaston tarkoitus on jakaa tutkimus- ja apurahaa parodontologiseen tieteelliseen ja ammatilliseen jatkokoulutukseen. Hilkassa oli luontaista arvokkuutta, huumorintajua ja ystävällisyyttä. Hän luki paljon ja seurasi nuorten kirjailijoiden tuotantoa. Musiikki oli hänelle läheistä. Nuorena hän oli soittanut pianoa. Vanhempana hän kävi säännöllisesti sinfoniakonserteissa ja useana kesänä Kuhmon musiikkijuhlilla. Hän oli tietoviisas ja avarakatseinen henkilö, ja hänen kanssaan oli mielenkiintoista keskustella kulttuurista ja maailmanmenosta yleensä. Hän säilytti henkisen vireytensä loppuun asti korkeasta iästään huolimatta. Sydämellistä ja luotettavaa Hilkka-ystävää kaivaten, Kirsti Uotila lääk. kir. tri, kurssitoveri

In memoriam Mauri J. Mattila 16.12.1930-8.11.2005

Maamme kliinisen farmakologian, erityisesti kliinisen psykofarmakologian ja liikennelääketieteen tutkimuksen perustaja, Helsingin yliopiston farmakologian emeritusprofessori Mauri Jalmari Mattila kuoli Helsingissä marraskuun 8. päivänä 2005. Mauri Mattila oli syntynyt Mynämäellä joulukuun 16. päivänä 1930. Hän suoritti ylioppilastutkinnon v. 1950 Turun suomalaisessa yhteiskoulussa. Suoritettuaan ensin farmaseutin tutkinnon v. 1954 hän ryhtyi opiskelemaan lääketiedettä ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopistosta 1961. Mauri toimi jo opiskeluaikanaan Helsingin yliopiston farmakologian laitoksella assistenttina. Siten olikin luonnollista, että hän teki elämäntyönsä nimenomaan lääketutkimuksen alueella. Hän väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi nikotiinin ja sen johdosten farmakologiasta 1963, eli varsin pian valmistumisensa jälkeen. Työssään hän käytti taitavasti klassisen farmakologian keinoja ja kuvasi mm. nikotiinin kipua lievittävän vaikutuksen. Väitöstyönsä ansiosta hän sai kutsun esitelmöimään Nobel-palkitun Ulf von Eulerin järjestämään symposiumiin Tukholmaan ja jatkamaan tutkimustaan Virginian yliopistoon Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltoihin hän ei kuitenkaan lähtenyt, mutta opintomatkat Lontooseen King's Collegeen, University Collegeen ja Hammersmithin sairaalaan avasivat Mauri Mattilalle ovet kliiniseen farmakologiaan, josta tuli jatkossa hänen ominta tutkimusaluettaan. Hän toimi aluksi Helsingin yliopistossa farmakologian assistenttina ja apulaisopettajana. Vuonna 1968 hänet nimitettiin farmakologian apulaisprofessoriksi ja v. 1974 henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi farmakologian professoriksi Helsingin yliopiston farmakologian ja toksikologian laitokselle. Tästä virasta hän jäi eläkkeelle vuonna 1995. Hän hoiti useaan otteeseen myös kliinisen farmakologian professuuria. Mauri Mattila julkaisi yli 300 alkuperäistyötä ja katsausta, joista suurin osa käsitteli kliinistä farmakologiaa. Hän ohjasi 20 väitöskirjaa, jotka ilmestyivät 25 vuoden aikana. Yksi Maurille erityisen läheiseksi tullut opiskelija oli Markku Linnoila, joka väiteltyään teki yhden suurimmista suomalaisista tutkijaurista Yhdysvalloissa edeten liittovaltion alkoholitutkimuslaitoksen kliiniseksi johtajaksi ja jatkaen myös psykofarmakologista tutkimusta aina ennenaikaiseen kuolemaansa v. 1998 saakka. Linnoilan väitöskirja vuodelta 1974 oli ensimmäinen kliinisen psykofarmakologian alalta Mattilan laboratoriosta. Väittelijöiden joukossa on useita muitakin tunnettuja farmakologeja, klinikkoja ja tutkijoita, jotka saivat koulutuksensa aikana kokea usein vaativan ja tinkimättömän ohjaajan rohkaisevia neuvoja siitä, miten kaikki vaikeudet ovat voitettavissa. Tämä on auttanut oppilaita menestymään ja jatkamaan erilaisissa tehtävissä, joissa analyyttinen ajattelu ja päättely on ollut välttämätöntä. Maurilla oli aina aikaa nuorten tutkijoiden, muidenkin kuin omien oppilaidensa, kädestä pitäen ohjaamiseen. Hän oli kävelevä, uskomattoman muistin omaava "farmakologian sanakirja", mikä ominaisuus perustui laajaan kiinnostukseen, asioiden ajattelemiseen ja luetun omaksumiseen. Länsisuomalaisuutta Maurissa edusti niukahko, mutta ystävällinen ja asiallisen täsmällinen puhetapa. Tiukasti asiallisten tieteellisten tekstien kirjoittamisen lisäksi hänellä oli harvinaislaatuinen taito laatia hauskoja riimitettyjä runoja tiedeyhteisön epävirallisempiin tilaisuuksiin. Mauri Mattilan tieteelliselle ajattelulle oli ominaista psyykenlääkkeiden vaikutusten jakaminen eri osiin, mihin vaikutuskohtien eli reseptorien monimuotoisuus, niiden alatyypitys, alkoi antaa enenevästi mahdollisuuksia molekyylibiologisen reseptoritutkimuksen edistyessä 1980- ja 1990-luvuilla. Omia, ihmisillä tehtyjä psykomotorisia lääkeainetutkimuksiaan Mattila itse vaatimattomasti kuvasi seuraavasti: "vaikka tämänkaltaiset tutkimukset eivät yllä eleganttien invasiivisten eläintöiden tasolle, ne ovat ihmiskokeina käytäntöön relevantteja kunhan metodit ovat osuvia ja tulosten tulkinta rehellistä". Edelleenkin tarvitsemme tutkimusta kaikilla tasoilla, unohtamatta ihmisillä tehtävää kokeellista tutkimusta, oli Mattilan viesti oppilailleen. Mattilan psykomotorinen laboratorio, joka tutki lääkeaineiden ja alkoholin vaikutuksia ja yhteisvaikutuksia ihmisen ajokykyyn ja psykomotoriseen suoritukseen, saavutti kansainvälistä mainetta ja johti Mattilan pitkäaikaiseksi jäseneksi (1975-1997) kansainväliseen komiteaan alkoholin, lääkkeiden ja liikenteen turvallisuudesta (ICADTS). Liikennelääketieteellinen tutkimus käynnistyi 1970-luvun alussa Teknillisen korkeakoulun professorin Sauli Häkkisen kanssa ja v. 1985 käyttöön saatiin tietokoneistettu autollaajon simulaattori. Koejärjestely salli ainutlaatuisen tarkan tiedon keräämisen toimintaan vaikuttavista lääkkeistä objektiivisin testein, ja tutkimustuloksilla oli miltei suoraa merkitystä käytännön elämään ja liikennekäyttäytymiseen. Mauri Mattila johti v. 1983 Helsingin yleisurheilun maailmanmestaruuskisojen antidoping-valvontaa, ja oli siten ensimmäisiä antidoping-lääkäreitä maassamme. Mauri opetti Helsingin yliopistossa yli kolmen vuosikymmenen ajan lääketieteen opiskelijoille farmakologiaa. Tämän ohella hän aloitti v. 1976 lääke-esittelijöiden farmakologian peruskoulutuksen yhteistyössä lääketuojien ja lääketietokeskuksen kanssa. Kaikessa hänen opetuksessaan leimaa-antavana oli selkeä tieteellinen lähtökohta. Tämä loi arvostusta sekä hänen edustamalleen tutkimussuunnalle että lääkealalle kokonaisuudessaan. Mattila toimi pitkään lääketeollisuuden asiantuntijatehtävissä ja oli erinomainen esitelmöitsijä lukuisissa koulutustilaisuuksissa. Hän toimi myös monissa lääketieteellisen tiedekunnan ja yliopistosairaalan luottamus- ja asiantuntijatehtävissä. Hän oli Suomen farmakologiyhdistyksen ja Suomen kivuntutkimusyhdistyksen kunniajäsen ja hän sai vuonna 1993 Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 1. luokan ritarin kunniamerkin. Mauri Mattila on keskeisesti vaikuttanut myös viralliseen lääkevalvontaan Suomessa. Kun Suomessa vuonna 1964 ryhdyttiin rekisteröimään lääkkeitä, kukapa muu toimi lääkintöhallituksen lääkeainetoimikunnan ainoana farmakologi-asiantuntijana kuin dosentti Mauri Mattila. Nimenomaan hän loi silloiselle lääkkeiden rekisteröinnille perusteet, jotka lääkeainetoimikunnan muiden jäsenten ja myös Maurin varamiehen ja seuraajan oli helppo hyväksyä. Hänen o.t.o. suorittamansa työn, josta korvaus oli vaatimatonta, valtavuutta kuvaa se, että vuosina 1964-1967 myyntiluvan sai noin 4 500 lääkevalmistetta. Vuonna 1967 perustettiin sivutoiminen farmakologiylilääkärin virka, jota hän hoiti parin vuoden ajan. Nykyisin Suomessa on käytössä noin 3 500 lääkevalmistetta ja myyntilupahakemuksia käsittelemässä useita farmakologiylilääkäreitä. Mauri Mattilan ajattelussa ja kirjoituksissa tuli esiin laaja-alaisuus ja tinkimättömyys totuuden suhteen. Hänen ahkeruutensa oli esimerkkinä sekä työtovereille että oppilaille. Itse asiassa hän teki useita elämäntöitä. Niistä tärkeimpiä olivat yliopistollinen opetus ja tutkimus, lääkealan viranomaistoimenpiteiden luominen, sekä lääketeollisuuden asiantuntijatehtävät ja henkilökunnan farmakologian koulutus. Työn vastapainona olivat perhe, maalaustaide ja liikunta, sekä juokseminen että hiihtäminen. Me Maurin ystävät, oppilaat ja työtoverit jäämme lämmöllä kaipaamaan suurta ja monitaitoista suomalaista farmakologia.

In memoriam Lasse Teerenhovi 27.12.1945-26.10.2005

Lasse Teerenhovi kuoli lyhyen aikaa sairastettuaan ohitusleikkauksen komplikaatioihin 26.10.05. Lasse kävi koulunsa Tampereella ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopistosta 1971. Lasse hoiti koko elämänsä vakavasti sairaita potilaita. HYKS:ssä hänen uransa alkoi III sisätautiklinikalla, missä hän erikoistui ja valmistui sisätautien erikoislääkäriksi vuonna 1977 ja kliinisen hematologian erikoislääkäriksi 1982. Sisätautiklinikasta hän siirtyi syöpätautien klinikalle, missä hänestä tuli syöpätautien ja sädehoidon erikoislääkäri vuonna 1984 ja missä hän työskenteli kuolemaansa saakka. Hoitosuhteet olivat Lasselle tärkeä osa lääkärin työtä ja herkkätuntoisena ihmisenä hän ymmärsi potilaiden tarpeita. Viime vuosina hän sanoi usein, että syöpälääkärin keskeinen tehtävä on toivon luominen potilaalle ja hänellä olikin poikkeuksellinen kyky löytää oikeita sanoja vaikeissa tilanteissa. Lasse välitti potilaistaan ja oli monelle luottolääkäri, jonka työpöytä notkui joulun alla punaviinipulloista. Luottokollega hän oli myös monille työtovereille, sillä hänen laajaan kokemukseensa turvautuivat usein sekä oman klinikan että muiden sairaaloiden lääkärit - ei vähiten siitä syystä, että Lasse neuvoi aina kysyjää arvostaen. Hän toimi myös syöpätautien klinikan lääkärien luottamusmiehenä kuolemaansa saakka. Lasse oli ennen kaikkea etevä ja opinhaluinen kliinikko, mutta myös lymfoomahoidon kehittäjä ja tutkija. Hän oli perustamassa Suomeen lymfoomaryhmää ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1994-98. Vielä tänä syksynä Lassella oli keskeinen rooli lymfoomaryhmän valtakunnallisten hoitosuositusten laatimisessa. Lasse oli myös vuonna 1990 perustetun Pohjoismaisen lymfoomaryhmän perustajajäseniä ja toimi useita vuosia aktiivisesti sen koordinaatioryhmässä. Vuonna 1986 hän sai yhdessä tutkijatovereidensa kanssa Syöpäsäätiön suurapurahan. Lassen työuran aikana lymfoomien hoito kehittyi nopeasti ja hän oli aina ensimmäisten joukossa soveltamassa uusia hoitoja Suomessa. Onkin todennäköistä, että hän on parantanut enemmän syöpäpotilaita kuin moni muu syöpälääkäri elämäntyönsä aikana. Hän jakoi tietojaan auliisti myös muille ja hänen käytännönläheisiä, selkeitä esitelmiään arvostettiin maamme syöpäklinikoissa ja monissa muissa koulutustilaisuuksissa. Lasse kirjoitti myös kaikkiin suomenkielisiin alan oppikirjoihin lymfoomien hoidosta. Lasse oli avarasydäminen, syvästi inhimillinen ihminen, joka suhtautui ihmisiin tasa-arvoisesti. Hänellä oli vivahteiden tajua - hän huomasi pieniä yksityiskohtia, osasi nauttia esteettisistä elämyksistä, kirjoista ja matkoista, joilla hän ennakkoluulottomasti tutustui monenlaisiin ihmisiin. Taiteilija- ja kirjailijapotilaat tunnistivat tämän ja turvautuvat Lasseen, joka päätyikin sitten usean romaanin sivuille. Ennakkoluulottomuudesta kertoo sekin, että kun muut suuntasivat hakemaan oppia lännestä, Lasse hoiti yhden kesän myös Pietarin syöpäpotilaita. Kesäsijaisuuksia tehdessään hän tutustui syöpäpotilaiden hoitoon myös Lundissa, Ahvenanmaalla ja Rovaniemellä. Lasse rakasti elämää ja etsi kokemuksia, mutta viimeisinä vuosina elämän ristiriidat ja ympäröivän maailman kovenevat arvot myös uuvuttivat häntä. Työyhteisöön Lasse jätti osaavan ja ohjaavan kliinikon perinteen. Kaikkia ammattiryhmiä arvostavalla asenteellaan hän loi välittämisen ilmapiiriä suojaksi kyynistymistä ja tylyyttä vastaan. Lassen elävä jälki lohduttaa ja kannustaa jatkamaan usein antoisaa, mutta myös vaativaa työtä ihmisten hyväksi. Läheiset ihmiset olivat Lasselle tärkeitä. Perheensä lisäksi häntä jäävät kaipaamaan monet ystävät ja kollegat. Suurta iloa hänelle tuotti viimeisten vuosien aikana pojantytär Ella, jonka kanssa vietetyistä hetkistä hän aina kertoi suurella rakkaudella.

In memoriam Terhi Annikki Tanner 19.4.1956-26.12.2004

Terhi syntyi, kasvoi ja kävi koulunsa Porissa. Yhdessä lähdimme kohti Turkua opiskelemaan lääkäriksi suurin toivein ja odotuksin. Terhi, täyden kympin ylioppilaana, älykkäänä, hyvänä keskittyjänä ja hyvämuistisena ihmisenä istui kaikki luennot ja kutoi ahkerasti useita villapuseroita. Hän menestyi opinnoissaan hyvin ilman muistiinpanojen tekemistäkin. Ikimuistoisia yhteisiä kokemuksia kertyi niin opiskelijan arjesta kuin juhlistakin. Valmistumisen jälkeen Terhi työskenteli useammassakin eri terveydenhuollon työpisteessä aina Ruotsin Pajalaa myöten. Talvet hän teki pitkiä päiviä ja kesät vietti merellä tai mökillä. Vasta lasten syntymä sai Terhin kiinnittymään Raumalle, puolison kotikaupunkiin. Terhi valmistui yleislääketieteen erikoislääkäriksi ja toimi tasapuolisena ja oikeudenmukaisena työterveyslääkärinä viimeiset 13 vuottaan. Terhi arvosti elämässä perinteitä, kotia ja perhe-elämää, hyvää arkea. Hän pyrki elämään lähellä luontoa, ja perheen harrastuksena tai oikeastaan elämäntapana oli kalastus, sienestys ja marjastus. Harrastuksista ylivertaisin oli kuitenkin intohimo kirjallisuuteen. Terhi oli lukenut elämänsä aikana niin klassikot kuin uudemmatkin romaanit. Kun hän uppoutui kirjaan, muu ympäröivä elämä jäi sivuun. Silti hänellä riitti aikaa myös laajalle tuttavapiirille ja ystäväjoukolle. Terhin valoisa ja tyyni olemus ja erittäin osuva hirtehishuumori loivat hänen lähelleen tunnelman, jossa oli helppo elää ja viihtyä. Hänessä vaatimattomuus ja luontevuus yhdistyivät erittäin suureen ja sydämelliseen persoonaan. Terhin älykkyys ulottui myös käytännön toimiin. Hän pystyi näennäisen vaivattomasti ruokkimaan suurenkin vierasjoukon milloin pienessä mökkikeittiössä, milloin purjeveneen kajuutassa. Hyvyys ja empaattisuus muita ihmisiä kohtaan oli Terhissä sisäänrakennettu ominaisuus. Auttaminen sujui häneltä luontevasti ja vähäeleisesti. Myös työssään hän oli äärettömän pidetty lääkäri. Hän pystyi yhdistämään työterveyslääkärin kohtaamat keskenään ristiriitaiset intressit siten, että molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä. Purjehtiminen oli koko perheen yhteinen asia. Lapset olivat mukana syntymästään asti, ja kesäiset purjehdusretket olivat joskus pitkiäkin. Lasten vartuttua perhe teki talvisin ulkomaanmatkoja. Milloin teemana oli laskettelu, milloin uiminen ja sukeltelu. Tällainen koko perheen lämminhenkinen joulunvietto Thaimaan Khao Lakissa oli meneillään, kun hyökyaalto hajotti perheen ja vei mennessään äidin ja molemmat lapset. Samalla onnettomuus jätti perheen isän, muut läheiset ja ystävät miettimään elämän tarkoitusta ja epäoikeudenmukaisuutta, kysymyksiä, joihin ei koskaan saada vastauksia. Terhi ja hänen molemmat lapsensa olivat iloisia, elämänmyönteisiä ihmisiä, joille kaikille ihmissuhteiden rakentaminen ja ylläpito oli myötäsyntyistä. Oli etuoikeus kuulua heidän ystäväpiiriinsä.

In memoriam Markku Kiviluoto 25.4.1946-21.8.2005

Elokuun 21. päivänä 2005 päättyi Markku Tapio Kiviluodon matka. Monien sairauksien uuvuttama sydän uupui. Ikää hänellä oli 59 vuotta, mutta kun elämän mitta oli täysi, ei ollut enää mitään tehtävissä. Markku Kiviluoto oli syntynyt Kuusamossa, tuli ylioppilaaksi Kajaanin Lyseosta ja aloitti lääketieteen opinnot Oulussa 1964. Välillä oli kahden vuoden opintokausi Turussa ja jatko taas Oulussa. Lääketieteen lisensiaattia seurasi monen vuoden työrupeama, pisin Rautaruukin kaivoslääkärinä, jona aikana hän teki väitöskirjan työsuojelun alalta liittyen vanadiinialtistukseen Mustavaaran kaivoksessa. Tämän jälkeen hän työskenteli Ruotsissa Bodenissa ja erikoistui radiologiaan. Erikoisaloina hänellä oli lisäksi yleislääketiede ja työterveyshuolto. Myöhemmin hän työskenteli Oulaisissa ja Mäntässä aluesairaaloiden radiologiylilääkärinä. Viime vuosina hän työskenteli yksityissektorilla Sonoröntgen Oy:n radiologina ja toimi sen toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana. Sydämen ohitusleikkauksen jälkeen hän jäi eläkkeelle. Markku Kiviluoto oli todellinen spesialisti ultraäänidiagnostiikan alalla. Ja siellä on kultainen metsä, ja metsässä kultainen puu. Ja unien sinilintu ja linnulla kultainen suu. Suuresti kaivaten Leena Kiviluoto

In memoriam Seppo Santavirta 5.12.1945-22.6.2005

Ortopedian ja traumatologian professori Seppo Sakari Santavirta menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen 59-vuotiaana 22.6.2005. Hän syntyi lääkäriperheeseen, mutta menetti molemmat vanhempansa jo kouluiässä. Siksi Seppo lähtikin suorittamaan asevelvollisuuttaan jo 17-vuotiaana ja nimitettiin aikoinaan Suomen nuorimmaksi vänrikiksi 18-vuotiaana. Tämä tinkimättömyys ja tavoitteellisuus leimasi jatkossakin hänen ammatillisia, urheilullisia ja kultturelleja pyrkimyksiään. Asevelvollisuutensa suoritettuaan hän seurasi isänsä jalanjälkiä ja lähti Zürichin yliopistoon, josta hän valmistui 1972 lääkäriksi ja jossa hän suoritti ensimmäisen tohtorin tutkintonsa 1973. Palattuaan Suomeen hän teki Hyksissä kirurgiaan erikoistumisen ohella toisen väitöskirjansa väitellen 1979 Helsingin yliopistosta ja valmistuen samana vuonna kirurgian ja seuraavana vuonna ortopedian ja traumatologian erikoislääkäriksi. Hän oli pitkään Hyksin palveluksessa, mutta sai arvokasta koulutusta toimiessaan 1986-1996 Invalidisäätiön sairaala ORTONissa, jonka itsenäisyydestä noussutta laatutyötä hän aina arvosti ja jonka säilyttämisen hän näki tärkeänä. Seppo Santavirta nimitettiin Helsingin yliopiston ortopedian ja traumatologian professoriksi 1996 kaikkien asiantuntijoiden asetettua hänet avoimessa kilvassa ensimmäiselle sijalle. Seppo perusti allekirjoittaneen kollegansa kanssa kansainvälisen monitieteellisen TULES-tutkimusryhmän, joka saavutti myös Suomen Akatemian huippuyksikön ja opetusministerin tohtorikoulun aseman. Monitieteellisen yhteistyön polttopisteessä ovat biomateriaalit ja niiden käyttö tekonivelkirurgiassa, ihmisen varaosina ja kudosteknologisissa sovelluksissa. Merkittäviin tutkimussaavutuksiin kuuluvat timanttipinnoitteiden kehittäminen ja biomateriaalien kudosyhteensopivuuden selvittäminen. In nuce, todettiin että ihan oikeasti, "Diamonds are girl's best friend". Tästä tutkimusalueesta Seppo Santavirta teki kolmannen väitöskirjansa väitellen filosofian tohtoriksi biomateriaaliteknologian ja fysiikan professorin Reijo Lappalaisen ohjauksessa Kuopion yliopistosta vuonna 2003. Tämä oli Sepolle oikea nuorennuskuuri, kun hän intoa puhkuen palasi nuoruuden voimien lähteelle sinne, mistä se hänelle parhaiten pulppusi: luovasta ja kovasta tieteellisestä työstä ja rehellisestä kilvoittelusta. TULES-ryhmän avoimet ovet ja hyvä henki houkutteli yli 50 tutkijaa 21 eri maasta ryhmään tieteen viljelyyn, Sepon auran vaikutuspiiriin. Monet ryhmästä väitelleet ovat edenneet professoreiksi, dosenteiksi tai toimineet post-doceina ulkomailla. Kaiken kaikkiaan laajat kansainväliset yhteydet olivat ominaisia Seppo Santavirran työlle. Hän kuului useisiin toimituskuntiin kansainvälisissä ortopedisissa kliinisissä ja tieteellisissä sarjoissa. Seppo Santavirran ystävät, kirjaimellisesti ympäri maailmaa, ovat julkaisseet hänestä yksityiskohtaisemman nekrologin Acta Orthopaedica -lehdessä. Seppo Santavirta piti luovan tutkimustyön lisäksi myös kliinisestä potilastyöstä. Huolimatta kirurgisesta spesialiteetistaan Seppo Santavirta muisti ja korosti aina potilaan integriteettiä ja oikeuksia, muistuttaen toimenpidevaltaisen spesialiteetin tunnustettuna mestarina toimenpiteisiin fiksoituneita lääketieteen kandidaattikisällejä siitä, että potilas on ihminen ja myös sellaisena kohdattava ja kohdeltava, kaiken tutkimuksen ja hoidon keskushahmona. Valtaenemistö opiskelijoista arvostikin suuresti riviopettajasta poikkeavaa elämäntaiteilijaa ja professoria, jonka opetuksessa innostuksen ja kiinnostuksen herättäminen aina ohitti passiivisen tiedon syötön. Seppo Santavirta tekikin syvälle luotaavaa tutkimustyötä copingista ja potilaiden elämänlaadusta vaimonsa, vs. professori Nina Santavirran ja matemaatikko, FT Svetlana A. Solovievan kanssa. Henkilönä Seppo oli lahjakas ja monipuolinen. Tämä heijastui hänen vapaa-ajan harrastuksissaan. Hän oli innokas urheilija. Yleensä suomalaismies harjoittelee jopa yltiöpäisesti nuoruudessaan urheilun sitten jäädessä varhaisessa keski-iässä. Seppo jatkoi urheiluharrastustaan koko ikänsä, treenaten elämänsä aikana lähes joka päivä. Oman pikaluistelijan aktiiviuransa jälkeen hän toimi Suomen Luisteluliitto ry:n puheenjohtajana 1978-1979 ja vuodesta 2001 alkaen Suomen Pyöräilyunioni ry:n ratapyöräilyjaoksen puheenjohtajana. Erinomaisen kuntonsa ansioista Seppo voitti suomenmestaruuskisoissa pyöräilymitaleita Masters-sarjassa, jollaiseksi sarjan nimi oli Sepon aloitteesta ja positiivisesti asioita tarkastelevan luonteen mukaan muutettu aiemman ikämiessarjan sijaan. Urheilijana Seppoa voidaan kuvata parhaiten sanoilla "vahva ja nopea". Toisaalta hän oli kiinnostunut taiteen harrastaja ja hankki merkittävää asiantuntemusta suomalaisesta taiteesta. Hän oli särmikäs oman tiensä kulkija, joka poikkesi tavanomaisesta parempaan. Parhaiten hän rentoutui kesäpaikallaan Högsårassa perheensä parissa. Sepon ennenaikainen menehtyminen on iso menetys suomalaiselle ortopediyhteisölle. Seppoa jäävät kaipaamaan ystävät ja varsinkin hänen rinnallaan uskollisesti koko elämän ajan taivaltanut vaimo Nina ja heidän rakkaat poikansa Torsten ja Robin. Omnia conando docilis sollertia vincit (tutkimusryhmämme motto).

In memoriam Seppo Tuominen 14.7.1943-20.7.2005

Kunnallislääkäri Seppo Tuominen Kuusankoskelta on kuollut 62 vuoden iässä. Hän toimi lähes koko työuransa Kuusankoskella, jonne hän saapui opinnot päätettyään toiseksi kaupunginlääkäriksi vuonna 1971. Sepon työuran alku osui yhteen suuren kansallisen muutoksen kanssa. Kansanterveyslain voimaan tulon myötä hänestä tuli ensin johtava lääkäri vuonna 1973 ja sittemmin johtava ylilääkäri vuonna 1983. Työuran päätöspiste osui myös suuren kansallisen murroksen aikaan. Nyt itsenäisyyden ja ihmisen kokoisen hallinnon puolestapuhuja joutui todistamaan pohjoisen Kymenlaakson terveydenhuollon yhtymisen ylikunnalliseksi organisaatioksi. Tutustuin Seppoon vuonna 1993, jolloin tulin Jaalaan, naapuripitäjään, ainoaksi terveyskeskuslääkäriksi ja samalla myös vastaavaksi lääkäriksi. Seppo oli korvaamaton apu nuoremmalle kollegalleen ennen kaikkea kunnallisen terveydenhuollon, kunnallisen terveyspolitiikan ja kunnallisen terveyspolitikoinnin sekä jaalalaisten ymmärtämisessä, olihan hän itsekin työskennellyt kyseisen kunnan terveyskeskuslääkärinä. Tämän jälkeen yhteistyö jatkui paikallisessa lääkäriseurassa ja kansanterveystyön hallintolääkärit ry:ssä. Seppo Tuominen oli lääkäri, joka otti tosissaan ne asiat, joista muut tyytyivät kirjoittamaan julkaisuja, julkilausumia sekä pitämään juhlapuheita. Yllätyksekseen hän joutui usein toteamaan, kuinka kaikkea ei ilmeisesti oltukaan tarkoitettu otettavaksi todesta. Työpaikasta ei välttämättä voinutkaan tehdä savutonta ottamalla terveet elämäntavat meriittinä huomioon rekrytointivaiheessa. Myös Kuusankoskella toteutettu sydäninfarktin riskitekijöihin kohdistettu työ herätti huomiota, vaikka sen olisi pitänyt olla itsestäänselvyys ja rutiinimenettely kaikkialla maassamme. Seppo oli, vaikkakin luonteeltaan lempeä mies, ankara tyhmyydelle ja ikimuistoisille nautintaoikeuksille, ja tällä ei aina ollut helppo saada ystäviä. Ennakkoluulottomasti hän organisoi uudelleen kuntansa koululaisten näöntarkastukset ja muutoinkin pyrki järkevään työnjakoon, joka vasta kansallisen terveysprojektin myötä on tullut luvalliseksi ja jopa toivottavaksi. Hänellä oli hämmästyttävä taito pukea sanottavansa värikkäisiin ja samalla piinallisen selkeisiin kielikuviin, joista mm. Kunnallislääkäri-lehden lukijat ovat saaneet nauttia vuosikymmenien ajan. Tämä Sepon ennakkoluulottomuus ja värikkyys oli myös kantavana voimana lukuisissa Lääkäripäivien poikkitieteellisissä ja -taiteellisissa seminaareissa, joihin sisältyi riski joutua ajattelemaan itsestäänselvyyksiäkin uudelleen. Tätä muistokirjoitusta varten olen palannut käymäämme kirjeenvaihtoon. Monissa kirjeissä, jotka olivat syntyneet ilmeisesti hyvin nopeasti ja vahvasta inspiraatiosta, Seppo latasi yhteen viestiin enemmän sisältöä, kielikuvia, ajatuksia ja vertauksia, kuin moni viranhaltija saa kasaan koko työuransa aikana. Viimeisin saamani viesti on vuodelta 2003, jolloin olimme muokkaamassa Sepolle tärkeää kansanterveystyön hallintolääkärit ry:tä Lääkäriliiton alaosastoksi. Tämä kirvoitti Sepolta kommentin, joka osoittautui myös hänen kohdallaan profeetalliseksi: "Hyvä kollega, ällistyneenä luin jäsenkirjeestä suunnitelmista lopettaa yhdistyksemme. Taitaa taustalla olla stalinistinen suuruususko, joka ainakin Kymenlaaksossa on muotia." Seppo oli totuudenpuhuja, joka ei tilaisuuden tullen sanojaan säästellyt. Viimeisillä tapaamiskerroillamme Kunnallislääkäri-lehden kirjoittajatapaamisissa se tulevaisuudenkuva, jonka hän näki edessään, ei ollut enää niin valoisa. Hän koki maailman muuttuneen tosikkomaisempaan ja vähemmän sallivaan ja keskustelevaan suuntaan. Tulevissa muutoksissa toisenlaisen totuuden puhujalla ei enää ollut yösijaa. Sepossa lääkärikunta ja suomalainen terveyspolitiikka menetti kunnioitetun sekä kuunnellun keskustelijan ja sparraajan, joka pakotti keskustelukumppaninsa selkiyttämään sitä, mitä he olivat "päissään ajatelleet", kuten Seppo tapasi sanoa. Siteeraan tähän muistelujeni loppuun Sepon ajatuksen tuosta edellä mainitsemastani sähköpostiviestistä. Olkoon se Sepon seppomainen tervehdys kaikille terveyspolitiikan, terveyspolitikoinnin ja terveyspiirien tekijöille sieltä jostain haudan takaa: "Kyllä tää terveydenhuolto seilaa edes takaisin kuin preputium. Kestäviä linjoja ei ole eikä näköjään tule." Työuransa lisäksi Seppo jakoi aikaansa myös lukuisiin kansalaisaktiviteetteihin, kuten SPR, Mannerheim-liitto, Reumasäätiö, rotaryliike, Allergialiitto, maanpuolustus ja päihdehuolto, kantaen näin myös konkreettisesti sitä vastuuta, jota hän toivoi myös muiden kantavan yhteisistä asioistamme. Sepon kaltaiset kollegat ovat rakentaneet maatamme ja sen terveydenhuoltoa monet vuosikymmenet itseään säästämättä niin työssä kuin vapaa-aikanaan. Myös näille järjestöille Sepon poismeno on menetys. Nyt meidän muiden on aika ryhtyä kantamaan vastuutamme yhteisistä asioista ja opetella löytämään sitä tasapainoa, jolla työ, kansalaisvaikuttaminen ja perhe saadaan sovitettua yhteen elämäntavaksi, kunnallislääkärin elämäntavaksi. Mikko Nenonen Muistamme Seppoa myös Lääkärilehden toimituksessa Mikko Nenonen edellä ja Risto Ihalainen aiemmin Kunnallislääkäri-lehdessä ovat muistelleet edesmennyttä Seppo Tuomista kirjoituksissaan. Heidän piirtämänsä henkilökuva Seposta on yhtäläinen ja vastaa myös niitä muistoja, joita Seppo jätti Lääkärilehden toimitukselle. Seppo Tuominen toimi Kunnallislääkärien edustajana Suomen Lääkärilehden toimitusneuvostossa kahteen eri otteeseen, eli vuosina 1986-1990 ja 1996-2004, edustaen siellä perusterveydenhuollon arvoja ja toimintaa. Hän jätti tuskin ainoatakaan toimitusneuvoston kokousta väliin. Seppo ei piinannut muita toimitusneuvoston jäseniä turhalla puhumisella, mutta silloin, kun hän jotain persoonallisella tyylillään sanoi, sitä kuunneltiin ja varmasti myös otettiin lehden tulevassa toiminnassa huomioon. Sepon sairastelu alkoi näkyä jo hänen viimeisinä toimitusneuvostovuosinaan, mutta siitä huolimatta hänen äkillinen poismenonsa tuli toimituksellemme yllätyksenä. Jäimme kaipaamaan suorapuheista "Kuusankosken äänitorvea", joka uskoaksemme oli parhaimmillaan juuri lehtityössä, jossa on varaa kohdata vahvoja ja erilaisiakin mielipiteitä, ja imeä niistä käyttövoimaa arjen työhön. Päällimmäinen tuntomme on, että Sepon mukana manan majoille meni yksi niistä vahvoista persoonallisuuksista, jotka ovat välttämätöntä suolaa yhteisissä askareissamme.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030