In memoriam: Pentti Keränen 11.2.1950-26.12.2004

Työterveyslääkäri Pentti Keränen menehtyi Thaimaan Khao Lakissa hyökyaallon uhrina 26.12.2004 puolisonsa ja perheen kahden nuorimman lapsen kanssa. Pentti valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 17.11.1977. Hän tuli Oulun Työterveyden, silloisen Oulun kaupungin terveyskeskuksen työterveyshuollon palvelukseen 1.9. 1978. Opiskelun loppuvaiheessa hän työskenteli mm. Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa, Kalix lasarett'issa Ruotsissa sekä terveyskeskuslääkärinä Oulun kaupungilla. Lyhyempiä työjaksoja hän teki mm. Merikosken kuntoutus- ja tutkimuskeskuksessa sekä Valtion rautateiden työterveyslääkärinä Oulussa. Varsinaisen elämänuransa hän teki työterveyslääkärinä. Pentti oli käynnistämässä työterveyshuollon toimintaa Oulun kaupungilla heti työterveyshuoltolain tultua voimaan. Hän oli neuvokas ja periksi antamaton työmyyrä. Hän oli joustava asiakaspalvelija, jonka työlistalle mahtui aina muutama ylimääräinen asiakas. Asiakastyössä hän oli perusteellinen ja pidetty. Pentti oli työterveyshuollon kehittäjä. Hän valmistui työterveyshuollon erikoislääkäriksi v. 2002. Pentti oli elämälle utelias. Hän oli aina valmis tutustumaan uusiin asioihin ja ihmisiin. Hänen elämän filosofiaansa oli "elä ja anna toistenkin elää". Työkaverit muistavat häntä reiluna ja auttavaisena työkaverina. Pentti oli työyhteisölleen tärkeä ja työyhteisö Pentille. Hänellä oli ehtymätön vitsi- ja tarinavarasto. Iloisen seuramiehen roolin lisäksi hän oli valmis kuuntelemaan myös työkavereiden ja ystävien murheita. Perhe ja lapset olivat Pentille hyvin tärkeitä. Hän kantoi isänä huolta sekä aikuisiksi ehtineistä lapsistaan, koululaisistaan että pikkupojastaan. Kesken jääneellä kodin rakennuksellaan hän touhusi viime päiviinsä saakka. Musiikki oli lähellä hänen sydäntään. Pentti oli äärettömän sosiaalinen ja todellinen verbaalivirtuoosi. Keskustelut olivat hänen alaansa. Me kollegat, työkaverit ja ystävät jäämme kaipaamaan Penttiä myös suurena ihmisenä. Opimme Pentiltä paljon työstä, työn tekemisestä, työterveyshuollosta ja elämästä. Ystävien ja työtovereiden puolesta Paula Tuominen Tero Raiskila

In memoriam: Ritva Kuha 15.1.1962-26.12.2004

Oululaiset terveyskeskuslääkäri Ritva Kuha ja työterveyslääkäri Pentti Keränen menehtyivät Thaimaan Khao Lakissa 26.12.2004 hyökyaallon uhreina perheen kahden nuorimman lapsen kanssa. Perhe oli lomaillut useampaan otteeseen Thaimaassa ja valinnut huolella Khao Lakin paratiisirannan joulun matkakohteekseen. Ritva kirjoitti ylioppilaaksi Oulun Normaalikoulusta 1981. Lääketieteen lisensiaatiksi hän valmistui Oulun yliopistosta 22.9.1987. Orientoivan vaiheen jälkeen Ritva aloitti työnsä Oulun kaupungin terveyskeskuksessa 1989. Ritva toimi päivystyspisteen vastaavana lääkärinä vuoteen 1997, jolloin hän siirtyi Höyhtyän terveysasemalle omalääkäriksi. Ritvan lääkäritaidot olivat laaja alaiset. Työssään Ritva käytti monipuolisten kliinisten taitojen ohella kykyään myötäelämiseen. Potilastyössään Ritva oli valmis tarkastelemaan eteen tulevia ongelmia avarakatseisesti ja kohtaamaan elämän koko kirjon arvostaen jokaista. Aina löytyi myös jotain positiivista, joka auttoi eteenpäin vaikeissakin tilanteissa. Omalääkärinä asiakastyö ulottui vauvoista vanhuksiin. Ritva eli rikasta elämää. Perhe ja lapset merkitsivät hänelle paljon. Äitinä Ritva tarjosi lapsilleen lämmön ja rakkauden ja turvallisen perustan kokeilla omia kykyjään. Vieraanvaraisuuden ja kodin lämmön saivat kokea niin vanhempien kuin lasten ystävät sekä lukuisa joukko erilaisia kotieläimiä. Ritvan elämään kuuluivat vuosien varrella monet harrastukset, joista läheisimmät olivat puu- ja käsityöt, ruuanlaitto ja puutarhanhoito. Hän tutustui erilaisilla harrastekursseilla mm. akvarelli- ja öljyvärimaalaukseen, lyijylasitöihin ja kiinan ja swahilin kieleen. Kornetti jäi odottamaan soittajaansa. Ritva oli keskeinen henkilö terveyskeskuslääkäreiden ohjelmaryhmässä huolehtien puvustuksesta, lavastuksesta ja mitä erilaisimmista roolisuorituksista. Ritva toi monipuolisilla taidoillaan iloa ympärilleen. Omaisten ohella laaja joukko ystäviä, työtovereita ja potilaita jää kaipaamaan Ritvaa ja hänen elämänmyönteisyyttään. Suuren surun keskellä olemme kiitollisia Ritvalle hänen ystävyydestään ja esimerkistään elää rohkeasti täyttä elämää. Ritvan viherhuoneessa versovat kevään ensimmäiset taimet muistuttavat meitä elämän jatkumisesta. Ystävien ja työtovereiden puolesta Susanna Boman Riitta Keskitalo Päivi Lindholm

In memoriam: Risto Eerola 25.8.1924-5.3.2005

Anestesiologi, professori Risto Eerola kuoli lauantaina 5.3.2005 lyhyen sairauden jälkeen. Risto Eerola syntyi 25.8.1924 Lopella opettajaperheeseen. Hän tuli ylioppilaaksi Tampereen klassillisesta lyseosta 1945 ja valmistui lääkäriksi Turun yliopistosta 1951. Tohtoriksi hän väitteli Helsingin yliopistossa 1961 ja nimitettiin anestesiologian dosentiksi Helsinkiin 1964 ja Tampereen yliopistoon 1975. Professorin arvon hän sai 1979. Risto Eerola oli jo opiskelun loppuvaiheista lähtien kiinnostunut kirurgiasta ja toimi aluksi apulaislääkärinä sekä Tampereen yleisessä sairaalassa että Hatanpään sairaalassa. Vuonna 1953 hän lähti silloisen kirurgiylilääkärinsä kehotuksesta vuodeksi Helsinkiin SPR:n sairaalaan anestesiaoppiin, ei niinkään anestesiasta kiinnostuneena, vaan innostuneena näkemään kirurgiaa pääkaupungissa! Risto palasikin Tampereelle kirurgiksi ja sai erikoislääkärin oikeudet 1956. Anestesiologia oli kuitenkin alkanut kiinnostaa ja opiskeltuaan alaa lisää kuuluisassa Bostonin Mass. General Hospitalissa 1957-58 Risto Eerola sai anestesiologian erikoislääkärin oikeudet 1958. Tämän jälkeen hän toimi Tampereen yleisen sairaalan anestesialääkärinä, vuodesta 1960 lähtien ylilääkärinä. Tampereen uuden keskussairaalan rakennustyöt olivat alkaneet 1950-luvun lopulla ja Risto pääsi suunnittelemaan tulevaa leikkaus- ja anestesiatoimintaa. Hän näki tulevaisuuteen ja mm. ehdotti uuteen sairaalaan peräti 8:aa anestesialääkärin virkaa. Tästä hän joutui jopa virkamiesten nuhdeltavaksi, mutta sairaalan toimittua vasta 4 vuotta aloittaessani anestesiologiurani meitä oli jo 10! Samoin Riston esittämä heräämö aluksi karsittiin, mutta saatiin kuitenkin jo rakennusvaiheessa mukaan. Tampereen keskussairaala aloitti toimintansa 1962 ja Risto siirtyi sen anestesiaylilääkäriksi 1963 Yleisen sairaalan lopettaessa toimintansa. TKS:n ylilääkärinä Risto teki mittavan työn vuoteen 1987 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle. Hän oli innostava ja alaisistaan hyvää huolta pitävä opettaja, joka koulutti maahamme merkittävän joukon menestyviä anestesiologeja. Hän oli erityisen kiinnostunut nestehoidosta ja sen tekniikasta. Riston innoittamana mm. vena subklavian kanyloinnista tuli TKS:ssa 1960-luvun lopulta lähtien rutiinitoimenpide, joita tehtiin jopa 1 500 vuodessa. Epiduraalipuudutus tehtiin aina ns. Eerolan neulalla, joka oli hiottu oman talon verstaalla 22 G -spinaalineulasta kärjestään hyvin viistoksi ja tylpäksi. Nuorena anestesiologina 1960-luvun alussa Risto tuli tunnetuksi uusien Amerikassa opittujen elvytysoppien innokkaana opettajana. Tampereen kaupunki ja SPR olivat panostaneet paljon vanhojen menetelmien opettamiseen yleisölle ja vastustivat alkuun ankarasti uutta puhallusmenetelmää, mutta pian sinnikkyys palkittiin ja Risto kutsuttiin SPR:n ensiapuvaliokunnan puheenjohtajaksi. Sittemmin hän toimikin lukuisissa luottamustehtävissä erilaisissa ensiapu- ja pelastuspalveluorganisaatioissa, viimeksi SPR:n varapuheenjohtajana 1984-86. Lukuisilta ulkomaisilta opintomatkoilta Risto Eerola toi ideoita ja innovaatioita käytännön työn kehittämiseksi ja tehostamiseksi. Eräs tällaisista oli menestyksellinen lääkintävahtimestarien koulutus, joka hänen aloitteestaan alkoi Tampereen keskussairaalassa 1965, ensimmäisenä Suomessa. Suomen Anestesiologiyhdistykseen Risto liittyi jo 1953 ja toimi johtokunnassa vuodesta 1958, puheenjohtajana 1963-64. Kunniajäseneksi hänet kutsuttiin 1990. Pohjoismaisen Anestesiologiyhdistyksen presidenttinä hän oli 1981-83 toimien NAF:n kongressin isäntänä Tampereella 1983. Risto Eerola teki paljon työtä anestesiologian arvon ja arvostuksen kohottamiseksi, ja lääkärikoulutuksen alettua Tampereella 1972 hän esitti alan professuuria tännekin. Tämä kuitenkin ehti toteutua vasta hänen virkakautensa jälkeen. Ammattiin läheisesti liittyvän yhdistystoiminnan lisäksi Risto oli aktiivisesti mukana myös monissa muissa harrastuksissa. Rotary-toiminta oli lähellä hänen sydäntään, ja tämän huipentumana oli nousu järjestön maailman hallitukseen vuosina 1987-89. Toinen ja ehkä rakkain harrastus oli ruoka. Risto liittyi Chaines des Rotisseurs -järjestöön jo 1968 ja toimi Tampereen voutina liki 30 vuotta. Monet seniorit muistavat Riston ja vaimonsa Mirjan järjestämät gourmet-illalliset heidän kauniissa Kangasalan kodissa tai kesäiset herkuttelut Neulaniemessä Längelmäveden rannalla. Risto oli loistava seuramies, ja lukuisat olivat hänen järjestämänsä ilta-meetingit, joissa hän jakoi gastronomiaoppia myös meille maallikoille. Muistamme hyvin, mikä on kastikelusikka ja mihin se pöydän kattauksessa sijoitetaan! Sodan aikana Risto Eerola toimi Helsingin ilmapuolustuksessa ja myöhemmin pitkään Tampereen itäisen sotilaspiirin lääkärinä. Hän oli sotilasarvoltaan lääkintämajuri. Ristoa jäivät kaipaamaan lääkärityttäret Katriina, Anna-Elina ja Anna-Kaisa perheineen sekä suuri ystäväjoukko. Mikko Scharlin Riston oppilas ja pitkäaikainen työtoveri.

Nimityksiä

Keski-Suomen sairaanhoitopiirin keskussairaalan lasten ja nuorisopsykiatrian vastuualueen ylilääkärin virkaan (lastenpsykiatria) LL Kauko Julma 1.8.2005 lähtien.

In memoriam Jarmo Kalervo Starck 8.4.1955-13.1.2005

Jarmo Kalervo Starck kuoli 13.1.2005 nopeasti edenneeseen vaikeaan sairauteen. Hän oli syntynyt 8.4.1955 Tampereella. Samassa kaupungissa hän pääsi ylioppilaaksi ja opiskeli lääkäriksi. Imatralle hän tuli 1984 ensin terveyskeskuslääkäriksi ja sittemmin apulaisylilääkäriksi ja lopulta johtavaksi lääkäriksi. Johtavasta asemastaan huolimatta hän työskenteli käytännön tason suorittavana lääkärinä koko ajan aina sairauslomansa alkuun saakka. Kelan asiantuntijalääkärinä hän toimi vuodesta 1988 alkaen aina sairauslomansa alkuun asti. Hengitysliitto Helin liittohallituksessa hän toimi toista kolmivuotiskauttaan sairauden puhjetessa. Itse tutustuin Jarmoon ensimmäisen kerran jo opiskeluaikana Tampereella toimiessani mikrobiologian assistenttina. Opetimme alemmalle kurssille käytännön mikrobiologiaa ja Jarmo sattui olemaan yksi opetettavistani. Muuttaessani Imatralle 1987 hän oli siellä jo asemansa vakiinnuttaneena terveyskeskuslääkärinä. Meidän tamperelaisten oli helppo tulla keskenämme toimeen heti alusta alkaen. Päivämme venyivät usein pitkiksi, ja tapasimme keitellä klo 17 kahvit ja puide päivän kulumista. Sitten palasimme loppujen töiden pariin, ja yleensä työpäivät kestivät klo 19-20:een. Minä paranin työhulluudesta osittain, jouduttuamme molemmat Aslak-kuntoutukseen 1995, Jarmo ei täysin parantunut koskaan. Johtotehtävien ja oheistoimintojen välissä hän yritti ehtiä vielä ottamaan kokonaisvastuuta potilaistaan. Potilastyössään hän pyrki pitkiin hoitosuhteisiin ja vietti aikaansa potilaiden kanssa hoitajien työajan jo päättyessä. Työ muodosti hänelle varsin tärkeän osan elämää. Potilastyön ohessa hän otti osaa Etelä-Karjalan lääkäriseurojen toimintaan kerhomestarina. Tässä toimessaan hän käytti sosiaalista verkkoaan järjesteltäessä luentotilaisuuksia tai vapaamuotoisia lääkäreiden kokoontumisia. Ammatillista edunvalvontaa hän oli mukana toteuttamassa Lääkäriliiton Etelä-Karjalan paikallisosaston hallituksessa. Potilaiden kuuli usein kehuvan Jarmon lääkärintaitoja ja miellyttävää persoonaa. Työmäärä, jonka hän päivittäin teki, oli mittava. Jarmon jättämää aukkoa paikkaamaan tarvitaan todennäköisesti enemmän kuin yksi lääkäri. Hän oli ihminen,, joka tuli hämmästyttävän hyvin toimeen sekä esimiesten että alaisten kanssa korottamatta koskaan ääntään liikaa. Perheen lisäksi häntä jäivät kaipaamaan lukuisat työtoverit. Etelä-Karjalan kollegojen puolesta Marja Estola-Partanen Honkaharjun sairaala

In memoriam Tauno Ekfors 14.2.1941-11.3.2005

Turun yliopistollisen keskussairaalan patologian osaston hallinnollinen osastonylilääkäri Tauno Ekfors kuoli sairauskohtaukseen 11.3.2005, oltuaan sitä ennen joitakin vuosia sairauseläkkeellä tapaturmaisen vammautumisen vuoksi. Taunon syntymäkoti Maariassa oli maaseudulla Turun laitamilla. Koti oli vaatimaton pienviljelytila, ja jo lapsena hän tottui rankkaan ruumiilliseen työhön. Koulussa Tauno menestyi hyvin. Oppikouluun meno ei ollut mikään selvyys itsessään: vasta kansakoulunopettajan kehotuksesta Taunon vanhemmat lähettivät pojan Turun Reaalilyseoon, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi erinomaisin kuuden laudaturin arvosanoin. Tapahtumaa silloisessa Turussa pidettiin lehtiartikkelin arvoisena - sinä vuonna maassa vain muutama kokelas ylsi samaan. Varusmiespalveluksen aikana päihtymyksen ja epätäydellisesti napitetun asepuvun takia saatu putkarangaistus mahdollisti häiriöttömän keskittymisen lääketieteellisen tiedekunnan pääsykoemateriaaliin. Tauno aloitti lääketieteen opinnot Turussa, valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1969 ja väitteli samana vuonna sylkirauhasen entsymologiasta professori Havun ohjauksessa anatomian laitokselta. Tauno jatkoi päätoimisena tutkijana New Yorkissa Mount Sinai School of Medicinessä professori Tibor Barkan tutkimusryhmässä 1969-1971. Hakeuduttuaan Turun yliopiston silloiselle patologisen anatomian laitokselle Tauno suoritti erikoislääkärin tutkinnon 1974 ja otettiin dosentiksi yliopistoon 1977. Erikoistumisvirassa, yliopiston opettajana ja Tyksin erikoislääkärinä hän toimi yhteensä 18 vuoden ajan. Tämän jälkeen 1989 hänet nimitettiin hallinnollisen osastonylilääkärin virkaan, josta hän jäi eläkkeelle 1.12.2000. Tauno oli patologian alan huippuammattilainen, muttei tuntenut erityistä intohimoa hallintotyöhön, vaan, sanojensa mukaan, "vihasi hallintoa". Alaisille tämä asenne oli onnen aihe: turhaa byrokratiaa ei Ekforsin hallinnossa esiintynyt. Tauno oli aidosti kiinnostunut erikoisalastaan. Tieteellisen kirjallisuuden ahkera seuraaminen ja uuden omaksuminen mahdollistivat korkean diagnostisen tason. Ajantasainen tieto helpotti uusien patologien kouluttamista, ja vaikeidenkin tapausten intohimoinen selvittäminen johti laajaan kliinisen patologian julkaisutoimintaan. Erityisesti Tauno oli kiinnostunut luu- ja pehmytkudoskasvaimista. Tällä alalla hän oli vähintään kansallinen auktoriteetti. Tauno toimi aktiivisesti Pohjoismaisessa sarkoomatyöryhmässä ja International Academy of Pathologyn Suomen osastossa, jonka kunniajäsen hän oli. Esitelmöitsijänä Tauno oli kysytty: esitykset olivat asiantuntevia ja huumorin höystämiä. Myös yksityissektorilla kliinikoiden luottamus Tanen ammattitaitoon oli luja. Tauno oli yksi Lounais-Suomen Patologian Laboratorio Oy:n perustajajäsenistä. Älyllinen kilvoittelu jatkui pitkien työpäivien loputtua: bridge, palindromit, yatzy, risti- ja salasanat, älypelit ja runojen laatiminen sosiaalisiin tilaisuuksiin sekä hiukkasfysiikan uusimpien löytöjen seuraaminen tyydyttivät Tanen älyllistä intohimoa. Ongelmat ratkaistiin useimmiten ravintola Hämeenportin pubissa - olohuoneen jatkeessa. Myös poliittiseen historiaan syventyminen ja kaunokirjallisuuden seuraaminen olivat Taunon harrastuksia. Ensimmäisestä avioliitosta Pirjo Sunnarin kanssa syntyivät 1972 kaksoistytöt Katja ja Tanja. Vuonna 1999 Tane avioitui Anna-Maija Korhosen kanssa. Heitä yhdisti myös työ patologian alalla, ja ammatillinen keskustelu jatkui kotonakin. Suurikokoisena hahmona Tauno hallitsi sosiaalisia tilanteita vaikuttavalla olemuksellaan. Keskusteluissa hän oli älykäs ja huumorintajuinen, mutta halutessaan myös hyvinkin terävasanainen. Taunon kuolema on suuri menetys omaisille, lukuisille ystäville ja kaikille Suomen patologeille. Kalle Alanen Markku Kallajoki Harry Kujari Kirjoittajat ovat Taunon oppilaita ja työtovereita.

In memoriam HENRIK RAGNAR APPELBERG 4.12.1925-26.2.2005

Henrik Appelberg kuoli 26.2.2005 80 vuoden iän saavuttaneena Kotkansaaren sairaalassa, jossa hänen kirurgi-isänsä Ragnar Appelberg oli poikansa syntymävuonna ensimmäisenä aloittanut nykyaikaisen kirurgisen toiminnan Kotkassa. Samassa sairaalassa, silloin vielä Kotkan kaupunginsairaalan nimisessä, tutustuin nyt joukostamme poistuneeseen mainioon kollegaan ja hienoon persoonaan jo yli 40 vuotta sitten. Kotkassa toimii edelleenkin Kotka svenska samskola, josta Henrik Appelberg tuli ylioppilaaksi 1943, tosin ilman ylioppilaskirjoituksiin osallistumista, koska hän joutui lähtemään sotaan radistina. Kovin paljon hän ei sotajuttuja kertonut. Kiperin tilanne lienee ollut mottiin joutuminen ja radioaseman purkaminen ennätysajassa yhteyden omiin avauduttua. Pihdit jäivät maahan ja tapsi piti korkealla katkaista hampailla, jolloin hammas lohkesi - sotavamma sekin. Sodasta selvittyään Henrik Appelberg aloitti opiskelun lääkäriksi ja valmistui 1954. Edellisenä vuonna hän oli avioitunut suomenkielisen Wellamo Vanteen kanssa, joka oli eronnut aikaisemmasta avioliitostaan ja oli kahden lapsen äiti. Asia, jota nykyisin pidettäisiin varsin tavallisena, herätti suvun parissa hämmennystä, vaikkei tuore aviomies äidinkieltään vaihtanut, vaan avioitui itselleen sopivan naisen kanssa. Ensimmäinen työpaikka oli Kotkan yleisen sairaalan kirurgian osasto 1954, sitten Kivelän sairaalan korva-nenä-kurkkutautien osasto 1955. Tämä vuosi, jolloin syntyi poika Jan, viitoitti urakehityksen. Erikoistuminen korvalääkäriksi tapahtui Hyksin korva-nenä-kurkkutautien klinikalla 1956-60. Vuonna 1961 Henrik Appelberg tuli takaisin kotikaupunkiinsa Kotkaan ja aloitti yksityisvastaanoton. Hän toimi myös kaupunginsairaalassa knk-konsulttina, nostaen tältä osin tasoa hoitolaitoksessa, joka vastasi potilaiden hoidosta laajalti kaupungin alueen ulkopuolellakin. Näihin aikoihin sain seurata hänen taitavia, kärppämäisen nopeita kita- ja nielurisojen poistojaan toimiessani aloittelevana kirurgina sairaalassa. Sekä praktikuksena että sairaalatoimissaan hän oli erikoisalansa tienavaaja Kotkassa, jossa ura sitten jatkuikin luontevasti Kotkan keskussairaalan, nykyisen Kymenlaakson keskussairaalan korvaosaston osastonlääkärinä ja apulaisylilääkärinä 1968-88. Henrik Appelberg ehti olla eläkkeellä vuoden verran, kun hänen vaimonsa Wellamo kuoli 1989. Joviaali ja seurallinen, tyylikkään harmaan parran kasvattanut korvalääkäri pysytteli elämässä hyvin kiinni. Iloa antoivat paikkakunnalle asettunut poika, jonka perheeseen kuuluu kaksi lasta, Maria ja Erik, sekä ystävät, työ ja harrastukset. Yksityisvastaanotto Kotkan Lääkärikeskuksessa jatkui vuoteen 1998 asti, ts. kymmenen vuotta eläkkeelle jäämisen jälkeen. Gynekologi-poikansa Janin ja terveydenhoitaja-miniänsä kanssa Henrik Appelberg ehti olla perustamassa 1997 toimintansa aloittanutta Appelmedi Oy:tä, jonka toimialueita ovat lapsettomuushoidot ja andrologia, alussa siis vähän aikaa myös korva-nenä-kurkkutaudit. Sairauksien vähitellen tapahtunut lisääntyminen ei estänyt lääkärintyöstä vetäytynyttä Henrik Appelbergia osallistumasta pitkään yhteisiin asioihin, mm. Kotkan Seudun Lääkäriyhdistyksen toimintaan, jonka sihteerinä hän oli ollut kuusi vuotta 1960-luvulla. Viimeisen elinvuoden aikana elämän juoksu alaspäin jyrkkeni. Pari viime kuukautta meni sairaalassa, jossa 80-vuotispäivä oli pieni iloinen suvanto. Kolme viikkoa myöhemmin, viime päivinäänkin täysin tietoisena pian edessä olevasta lähdöstään, Henrik Appelberg siirtyi suureen tuntemattomaan. Omat muistoni Henrikistä ovat selkeitä, kirkkaita ja monelta vuodelta. Ennen hautajaisia keskustelin hänen vaiheistaan ja henkilöstään hänen poikansa sekä parin pitkään samassa leikkaussalissa työskennelleen sairaanhoitajan kanssa. Muistotilaisuudessa kuuntelin tarkasti hänestä kerrottuja, ystävyyden ja lämpimän huumorin värittämiä tapauksia ja piirteitä. Työssä ja yhdistystoiminnassa saamani käsitys Henrikistä monipuolistui ja täydentyi. Samalla korostui entisestään hänen poismenonsa aiheuttama menetys omaisille, ystäville, työtovereille ja potilaille. Henrik oli operatiivisessa työssä ilmiömäisen nopea. Muistosanoissaan hänen kollegansa ja esimiehensä, kenties annos nostalgista liioittelua mukana, sanoi Henrikin leikanneen kolmet nielurisat samassa ajassa kuin hän itse yhdet. Työ oli silti hätäilemätöntä ja siistiä, "sujui kuin pässin äkseeraus", ja toteamus jälkeenpäin oli yleensä "eihän se vuodakaan". Sama kertoja ei tiennyt hänen koskaan suuttuneen. Eniten Henrikin kanssa yhdessä työtä tehnyt leikkaussalinhoitaja muisti sentään yhden kerran, jolloin korvan radikaalileikkauksessa luupora syttyi tuleen muuntajan puuttumisen vuoksi. Suuttumusta seurasi kuitenkin nopeasti toteamus: "Onhan näitä tehty ilman poriakin." Henrik inhosi byrokratiaa. ATK-tilastointia varten tallennettavat numerot tuntuivat alussa monenkin mielestä kovin tarpeettomilta, ja jotkut potilaat Henrik merkitsi taustatiedoiltaan "ydinsodan uhreiksi", joka ei koskaan herättänyt minkäänlaista hämminkiä. Alussa kirjaaminen lienee todellakin ollut varsin muodollista laatua. Huumoria, usein brittityyppistä, joskus sarkastistakin, mutta kuitenkin hyväntahtoista, Henrik viljeli. Pitkään yhdessä työskennellyt sairaanhoitaja kertoo olleensa itse potilaana paikallispuudutuksessa tehdyssä nielurisaleikkauksessa, jolloin Henrik tokaisi: "Rutisee kuin tyttö, kun piikuutta viedään." Kertojan ilme todisti, ettei asiassa ollut mitään loukkaavaa hänelle. Huumorin käyttö potilastyössä on taitolaji, ensimmäinen sääntö tässäkin on, ettei saa vahingoittaa - eikä loukata. Poikansa kanssa Henrik teki Lappiin ja Norjaan kalastusmatkoja kahdestaan sen jälkeen, kun vaimo ei enää halunnut nukkua teltassa. Keskenään he puhuivat aina ruotsia, äiti ja poika taas suomea. Norjassa miehet kuitenkin saivat ruotsalaisiksi luultuina niin huonoa kohtelua, että isän oli sanottava: "Kuule Janne, nyt meidän on kyllä puhuttava suomea!" Ystäväpiirikin oli kaksikielistä. Metsästysmaja rakennettiin kolmen miehen porukalla. Harrastuksestaan huolimatta metsästävä korvalääkäri saattoikin iloita jänöjen puolesta, kun saalista ei tullut. Suvun vanhasta ja tilavasta kesähuvilasta tuli yhä tärkeämpi yhdessäolon paikka. Ulkoiluharrastusten vastapainona Henrikillä oli lukeminen. Yhtenä esimerkkinä voi kertoa, että hän omisti ja oli lukenut kaikki Winston Churchillin teokset ruotsiksi, saksa kun oli ikäryhmän mukaisesti englantia paremmin hallinnassa. Seurassa hän oli joviaalinen ja hauska keskustelukumppani, kuten edellä esitetystäkin voi päätellä. Henrik oli kolmannen polven Appelberg-sukuinen lääkäri Kotkassa. Hänen isoisänsä Otto Immanuel Appelberg tuli Kotkan ensimmäiseksi kaupunginlääkäriksi 1881 pian kaupungin perustamisen jälkeen. Henrikin siunaustilaisuus pidettiin kirkossa, jonka rakennustoimikunnassa yhteiskunnallisesti monella tavalla aktiivinen isoisä oli ollut tärkeänä tekijänä. Muistotilaisuudessa Kotkan Klubilla saatettiin huomata seinällä valokuva Henrikin isästä Ragnar Isak Appelbergista, klubin puheenjohtajasta 1928-49, jonka pojanpoika Jan Henrik neljäntenä suoraan alenevassa polvessa toimii lääkärinä paikkakunnalla ensi vuonna täyttyvällä 125 vuoden aikajaksolla. Harvinainen lääkärisukuhistoria kuului osana Henrik Appelbergin persoonaan. Ainakin kollegan ja ystävän näkökulmasta se sopii muistettavaksi ja mainittavaksi tällaisessa yhteydessä. Se ei mitenkään vähennä hänen ainutlaatuisuuttaan eikä arvoaan yksilönä, oman alansa kehittäjänä ja lääkärinä, jota kaipauksella muistelemme. Kaikki me olemme osia sukupolvien ketjussa, hyvin harvat kuitenkin näin erityisellä tavalla.

Nimityksiä

Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin kuntayhtymän TYSKLABin asiakaspalvelusta vastaavan erikoislääkärin (kliininen kemia) LT Paula Grönroos 1.3.2005 lähtien (hakijoita 3).

In memoriam Kaarlo Parkkulainen 22.6.1921-4.12.2004

Suomen lastenurologian grand old man Kaarlo (Kalle) Valdemar Parkkulainen kuoli Helsingissä 83-vuotiaana 4.12.2004. Hän oli syntynyt Viipurissa 22.6.1921, tuli ylioppilaaksi Viipurin klassillisesta lyseosta 1940 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopistosta 1949. Kirurgian peruskoulutuksen Kalle sai Tampereen yleisessä sairaalassa, josta siirtyi Hyksin lastenklinikalle Matti Sulamaan oppilaaksi 1954. Hän sai kirurgian erikoislääkärin oikeudet 1955 ja lastenkirurgian 1957. Lastenklinikan kauden jälkeen Kalle toimi 1959 vähän aikaa Kuopion lastenkirurgina, sitten Helsingin Auroran sairaalassa osastonlääkärinä 1960-63, kunnes palasi 15 vuodeksi Lastenklinikkaan erikoislääkäriksi 1963. 1979 Kalle valittiin Tukholman Karoliinisen sairaalan St Görans Hospitalin apulaisylilääkäriksi, 1983 ylilääkäriksi, josta virasta hän jäi eläkkeelle 1987. Tämän jälkeen aktiivinen Kalle toimi vielä lastenkirurgina Saudi- Arabiassa vuoteen 1991 asti. Virkanimitysten oheen mahtui paljon aktiviteettia. Kalle oli sodassa puhelinjoukkueen johtaja, sai VM 2:n 1940 ja VR 4:n 1943 ja ylennettiin luutnantiksi 1944. Viipurilaisessa osakunnassa hän oli osakuntaneuvoston jäsen, fuksimajuri ja HYY:n edustajiston jäsen. Osakunnan ansiomerkki myönnettiin Kallelle 1948. Myös osakunnan seniorien toimintaan hän osallistui aktiivisesti ja oli Knut Possen kunniaksi perustetun ritarikunnan jäsen. Tieteellisen uransa Kalle aloitti jo Lastenklinikan apulaislääkärikautena. Toimittuaan aluksi yleiskirurgina sydänleikkauksia myöten Kalle kiinnostui erityisesti lasten virtsateiden kirurgiasta, ja hänestä tuli alan kiistaton pioneeri maassamme. Yhdessä röntgenologi Heikelin kanssa hän jo 1966 julkaisi virtsajohtimen takaisinvirtauksen luokittelun, joka on käytössä tänäkin päivänä. Hän kunnostautui myös virtsateiden endoskooppisen valokuvauksen alalla. Väitöskirja 1962 kosketteli kokeellista ohutsuolitukosta. Kallesta tuli Oulun yliopiston kirurgian dosentti vuonna 1966, Helsingin yliopiston lastenkirurgian dosentti 1968 ja Karolinisen instituutin dosentti Ruotsissa 1980. Lastenklinikan aikanaan Kalle toimi vuoden apulaislääkärinä aikuisten urologian osastolla ja sai siten myös aikuisurologian erikoislääkärin oikeudet ja tieteellisistä ansioistaan aikuisurologian apulaisprofessorin pätevyyden 1973. Hän oli vuosia Kansainvälisen lastenurologian klubin Suomen edustaja. Ihmisenä Kallessa yhtyivät karjalaisuus ja peettisen kirurgin tarkkuus. Hän oli pöytäseurana aina piristävä, leikkaussalissa taitava. Kuten elämänkaari osoittaa, Kalle oli hyvin uuttera. Aikaa riitti aina myös potilaasta huolehtimiseen. Vielä Tukholman kaudellaan hän saattoi jäädä yöksi kansliansa sohvalle, jos leikatun potilaan valvonta vaati ylimääräistä takapäivystystä. Kallen hoito-ohjeet olivat systemaattiset ja niistä pidettiin kiinni. On ihailtavaa, että hän vielä vanhoilla päivillään menestyksellisesti sopeutui Saudi-Arabian täysin totutusta poikkeaviin olosuhteisiin. Parkkulaisesta tuli Nordisk Barnkirurgisk Föreningenin kunniajäsen 1988, Suomen lastenkirurgiyhdistyksen kunniajäsen 1994 ja Duodecim-seuran Viipurin seudun paikallisosaston kunniajäsen 1997. Vaikka Kalle oli kansainvälinen matkaaja, parhaiten hän viihtyi Kesälahdella Suitsan saaressa, jossa hoiti metsää ja kalasteli. Rakas oli myös Haukivuoren metsäpalsta. Parkkulaisen elämäntyö ansaitsee kaiken kunnioituksemme.

In memoriam Tor-Björn Hägglund 10.3.1928-7.11.2004

Professori, psykoanalyytikko, kirjailija Tor-Björn Hägglund kuoli vakavaan sairauteen 7. marraskuuta 2004 kotonaan Oulussa, missä hän oli työskennellyt vuodesta 1976 alkaen. Kuollessaan hän oli 76-vuotias. Tor-Björn Hägglund oli syntynyt 10. maaliskuuta 1928 Pietarsaaressa. Hän valmistui vuonna 1954 hammaslääketieteen lisensiaatiksi ja 1960 lääketieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopistosta. Psykoanalyytikoksi hän valmistui vuonna 1967 ja toimi vuodesta 1973 alkaen Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen koulutusanalyytikkona. Vuonna 1976 hän väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi. Tor-Björn Hägglundin väitöskirja Dying - A Psychoanalytic Study on syvällinen ja kansainvälisesti arvostettu psykoanalyyttinen tutkimus luovuudesta sekä kuolevan ihmisen ja surun kohtaamisesta. Tor-Björn Hägglund toimi vuosina 1976-1989 Oulun yliopiston psykoterapian ja lääketieteellisen psykologian professorina ja Helsingin yliopiston nuorisopsykiatrian dosenttina. Hänelle myönnettiin vuonna 1970 Duodecim-palkinto ja valtion tiedonjulkistamispalkinto vuonna 1983. Hänet promovoitiin Oulun yliopiston kasvatustieteen kunniatohtoriksi vuonna 1994. Tor-Björn Hägglund opetti lääketieteen opiskelijoille potilas-lääkärisuhteen merkitystä, erityisesti vaikeasti sairaan ja kuolevan potilaan hoidossa. Hän antoi opiskelijoille mahdollisuuden tutustua luennoillaan ja ryhmäopetuksissaan sekä psykoanalyyttiseen kehitysteoriaan että psykoanalyysin ja psykoterapian peruskäsitteisiin. Tämä mahdollisuus synnytti monessa hänen oppilaassaan kiinnostuksen oppia psykoanalyysista enemmän. Tor-Björn opetti vuosien ajan työnohjausseminaarissaan myös nuoria psykiatriaan erikoistuvia lääkäreitä heidän ensimmäisissä psykoterapeuttisissa hoitosuhteissaan. Psykoanalyytikkona Tor-Björn Hägglund toi yhdessä vaimonsa psykoanalyytikko Vilja Hägglundin kanssa Pohjois-Suomeen myös mahdollisuuden tutustua syvemmin henkilökohtaisesti psykoanalyysiin. Tor-Björn korosti oman psykoanalyysin merkitystä sekä psykoanalyyttisessä että psykoterapeuttisessa koulutuksessa. Tor-Björn Hägglund on ollut perustamassa Suomen Nuorisopsykiatrista yhdistystä, Nuorisopsykoterapiasäätiötä sekä Psykoterapiasäätiö Monasteria. Hän on ollut monen oululaisen psykoanalyytikon ja psykoterapeutin tärkeimpiä opettajia ja hänen merkityksensä sille, että Pohjois-Suomessa elää nyt vahva psykoanalyyttinen koulutus ja perinne, on ainutlaatuisen suuri. Seminaariopetuksissaan Tor-Björn tutustutti oppilaitaan erityisesti psykoanalyytikko Donald W. Winnicottin kirjoituksiin ja nuoruusiän kehitykseen. Opettajana Tor-Björn oli innostava ja luova. Hän arvosti aitoutta ja omaperäisyyttä ja hänen oma suoruutensa saattoi välillä tuntua hämmentävän tinkimättömältä. Tor-Björn Hägglundin vaikutus ihmismielen ymmärtäjänä ei rajoittunut ainoastaan Pohjois-Suomeen. Hänet muistetaan inspiroivana seminaariopettajana, ajatuksia herättävänä luennoitsijana ja tapauskonsultaatioiden syvällisenä selkeyttäjänä kaikkialla Suomessa ja myös muissa Pohjoismaissa. Koko Suomen lääkärikunnalle hän tuli tutuksi myös kirjoituksistaan Duodecim-lehteen ja Suomen Lääkärilehteen aina 1960-luvulta alkaen. Hänen viimeisin artikkelinsa Suomen Lääkärilehdessä vuonna 2000 käsitteli taiteen ja tieteen luovuutta. Tor-Björn Hägglundin omia tutkimusalueita olivat mm. nuoruusiän kehitys ja nuoruusikäisten psykoanalyysi. Yhdessä vaimonsa kanssa hän tutki ihmisen koko elämänkaarta, satuja, luovuutta ja naisen sisätilamaailmaa. Yhdessä he myös huolehtivat suuresta perheestään. Tor-Björn viihtyi luonnossa, missä kaikki alkuperäinen oli hänen loputtoman kiinnostuksensa kohteena. Hän rakasti koiria ja tutki susien käyttäytymistä. Hän julkaisi lukuisia artikkeleita, esseekokoelmia, romaaneja ja runoja, viimeisimpänä kauniin ja ehjän kuvauksen koirasudestaan Sutosta ja sen kuolemasta. Viimeisiin elinviikkoihinsa asti hän jatkoi kirjoittamista ja tutkimustyötä oppilaidensa kanssa. Vaikka olemme menettäneet rakkaan ja innostavan opettajan, Tor-Björnin uraauurtava työ ihmisten, erityisesti nuoruusikäisten auttamiseksi psykoterapian ja psykoanalyysin avulla jatkuu hedelmällisenä. Hänen kirjoituksensa ovat jättäneet meille rikkaan ja monipuolisen, sekä tieteellisen että kaunokirjallisen, psykoanalyysia luovasti lähestyvän perinnön. Merja Kaleva Riitta Kellosalo Elina Räsänen Kirjoittajat ovat Tor-Björn Hägglundin oppilaita ja työtovereita.

Nimityksiä

Pohjois-Karjalan shp:n ky., Pohjois-Karjalan keskussairaalan erikoislääkärin virkaan (kliininen neurofysiologia) LL Tuula Ojala 1.1.2006 alkaen.

Nimityksiä

Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin kuntayhtymän (TYKSLAB) laboratoriohematologiasta vastaavan osastonylilääkärin virkaan dosentti Tarja-Terttu Pelliniemi 1.1.2005 lähtien (hakijoita 3).

In memoriam Timo Rostila 9.5.1944-23.11.2004

Helsingin kaupungin epidemiologi, iho- ja sukupuolitautien erikoislääkäri Timo Pekka Rostila kuoli 23. päivänä marraskuuta 2004 taisteltuaan toista vuotta hivuttavaa syöpäsairautta vastaan.

Timo Reunala, Eija Hiltunen-Back

In memoriam Petra Johanna Launis 2.9.1983Ð19.3.2004

Perjantain vastaisena yönä 19.3.2004 tapahtui Konginkankaalla Suomen historian suurin tieliikenneonnettomuus. Hiihtomatkalaisia kuljettaneen linja-auton ja paperirullalastissa olleen rekan yhteentörmäyksessä kuoli 23 nuorta. Loukkaantuneita oli 15. Suureksi suruksemme onnettomuutta seuranneen päivän aikana selvisi, että opiskelutoverimme ja ystävämme Petra oli kuolleiden joukossa.

Ammi, Hanna, Leena, Päivi

In memoriam Lars-Eric Stenfors 3.10.1941Ð10.12.2004

Tromssan yliopiston korva-nenä- ja kurkkutautien professori Lars-Eric Stenfors kuoli 10. joulukuuta 2004. Hän oli syntynyt 3. lokakuuta 1941 Närpiössä.

Einar Laukli, Svein Ivar Mellgren, Ari Rinne

In memoriam Erik Alfred Spring 21.7.1928Ð12.12.2004

Professori emeritus Erik Alfred Spring nukkui pois 12.12.2004 kotonaan 76-vuotiaana. Spring oli lääketieteellisen fysiikan dosentti, Hyksin sädehoitoklinikan aiempi ylifyysikko ja vuodesta 1973 Helsingin yliopiston sovelletun fysiikan professori. Hän oli syntynyt Helsingissä 21.7.1928, tuli ylioppilaaksi 1947, suoritti maisterin tutkinnon 1959 ja väitteli 1963. Opiskeluaikanaan hän toimi Wärtsilä Oy:n Arabian porsliinitehtaalla työntutkijana, tuotannon suunnittelijana ja fyysikkona. Tämän jälkeen hän toimi mm. atomienergiatoimikunnan tutkimusassistenttina ja HY:n fysiikan laitoksen assistenttina. Alusta pitäen Erik Spring suuntautui tutkimustyöhön.

Lars R Holsti, Matti Salmo

In memoriam Pekka Leinonen 1.8.1956-12.12.2004

Pekka Leinonen on poissa. Hän kuoli 12. joulukuuta 2004. Pekka syntyi esikoisena oululaiseen viisilapsiseen akateemiseen perheeseen. Isä oli matematiikan opettaja ja äiti yliopiston kirjastonhoitaja. Poika oli varhaiskypsä ja lahjakas: tuleva subspesialiteetti endokrinologia kiinnosti jo 14-vuotiaana. Se hurmasi nuoren Pekan ja edusti jo silloin logiikkaan, matematiikkaan ja teoreettiseen fysiikkaan vihkiytyneelle koululaiselle mallia siitä miten elämän transistorit toimivat. Pekalle oppiminen oli helppoa - valinta vaikeaa. Mutta lääketiede voitti. Oulun koulussa endokrinologian aiheinen väitöskirja syntyi opiskelun ohella. Väitöskirjan jälkeinen syventävä opiskelu ja tutkimustyö Kalifornian yliopistossa San Franciscossa kypsytti ja avarsi: tiedemaailman portit olivat auki. Paluu suuntautui Helsinkiin, jossa kliininen tutkijanura pääsi hyvin käyntiin. Pekasta tuli endokrinologian erikoislääkäri ja molekulaarisen endokrinologian dosentti. Pekalle tutkimus oli rakasta ja se jatkui hyvin fokusoituna obstetrisen ja gynekologisen endokrinologian kysymyksenasetteluissa. Erityisesti diabeteksen ja raskauden väliset molekulaariset yhteydet olivat hänen kiinnostuksen kohteitaan. Pekan aloittama työ jatkuu hänen poismentyäänkin: tänä vuonna on hänen oppilaansa vuoro väitellä. Minulla oli Annals of Medicinen päätoimittajana ilo ja onni tutustua Pekkaan lähes koko 90-luvun ajan. Saatoin tallentaa hänestä kestävän mielikuvan aina ymmärtävän hyväntuulisena, hienotunteisena ja vilpittömänä ihmisenä. Hänen seurassaan viihdyin aina. Hienovarainen ja herkkä kollega löysi heti oikean aallonpituuden. Aika loppui usein ajatusten ja ideoiden ristiaallokossa. Älylliset pohdiskelut suuren tietomäärän hallinneelle toimitussihteerille olivat rakkaita ja haastavia. Pekka tuki ja auttoi luotsaamaan lehteä molekyylilääketieteen piiriin. Pekka oli loistava kirjoittaja. Hän halusi käyttää tätä taitoaan ja toimia lääketieteen uutisten sanansaattajana. Tuo unelma toteutui ja koko suomalainen lääkärikunta hyötyi siitä, kun hän ryhtyi Suomen Lääkärilehden lääketieteelliseksi päätoimittajaksi. Lyhyeksi jäänyt kausi tuotti sarjan helmiä - pääkirjoituksia, joiden esteettisyys herätti mielikuvia vankasti biologiaan perustuvista faktoista. Kirjoitukset heijastivat Pekan kokonaisvaltaista otetta lääkärin toimintaan, hänen persoonallisuuttaan ja syvintä olemustaan. Hänen mukaansatempaava otteensa ja elävä proosan kirjoittamistyylinsä pääsivät oikeuksiinsa tavalla, joka on ainutlaatuista lääketieteen tiedottamisessa. Kiinnostavat otsikot heijastavat Pekan ajatusmaailman rikkautta: Kuolevan solun elvyttäminen, Kasvoton suru ja suloinen muisto, Musiikin kosketus, Henki ja elämä, Nuoruuden lähde. Mutta Pekka oli paljon enemmän kuin tekstiä tuottava molekulaarisen endokrinologian huippuosaaja ja toimittaja. Hän oli turvallinen ja ystävällinen Lääkäri. Nyt pohditaan, kuinka koulutetaan hyviä lääkäreitä. Yksipuolisuus uhkaa. Molekyylien kiehtova maailma tempaisee lahjakkaimmatkin opiskelijat mukanaan ja sairauden kokonaisuus jää hahmottumatta. Pekka oli poikkeus ja hyvä esimerkki muillekin: hän eteni yhä syvemmälle ja samalla yhä laajemmalle. Pekka halusi kuunnella potilasta. Pekka eteni inhimillisen arvomaailman äärilaidoille - terveyden, sairauden ja kuoleman olemuksen pohdintaan. Pekka oli kuollessaan 48-vuotias. Kuuntelimmeko me häntä tarpeeksi? Hyväkin lääkäri tarvitsee kuuntelijan. Pekka alkoi itse kuunnella omaa sisintään yhä enemmän. Hän kiinnostui ihmismielen mysteereistä ja jatkoi psykoanalyyttisen yksilöterapian erityistasoon ja oli dynaamisen lyhytpsykoterapian koulutuksessa. Hänestä tuli myös psykoterapeutti. Hän ei ollut kuitenkaan lyhytpsykoterapian varaukseton kannattaja. Lyhytpsykoterapia ja ratkaisukeskeinen psykoterapia on ongelmissa siksi, että siinä terapeutti asettuu potilaansa yläpuolelle ja neuvoo ja johdattelee ratkaisuihin. Siten kyse on oireen hoidosta, ei sairauden, Pekka kirjoitti minulle. Psykiatristen sairauksien pysyvämmät hoidot lisäävät potilaan autonomiaa auttamalla tätä oivaltamaan reaktioitaan ja niiden syitä. Tuo mielipide kertoo Pekasta sellaista, mitä hän piti tärkeimpänä myös omassa elämässään: Oppia ymmärtämään. Mutta ylenpalttisen itsekriittisenä hän korosti, miten vähän me kuitenkin lopulta voimme tietää, jos todella ymmärrämme. Viime vuosina Pekka rakensi itselleen näköisekseen räätälöidyn toimenkuvan. Hän halusi jakaa pienten poikiensa lomat heidän kanssaan. Kun tärkein oli hoidettu, oli muulle paljon aikaa. Pekka toimi Diacorin endokrinologikonsulttina ja yleissisätautikonsulttina, ja lisäksi yksityislääkärinä ja psykodynaamisesti orientoituneena psykoterapeuttina sekä osastonlääkärinä Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalassa. Hän oli myös Vakuutusyhtiö Tapiolan ylilääkäri. Vaikka Pekka on poissa, elää hän vahvasti kollegojen ja potilaiden sydämissä. Kirjoitustensa kautta hän säilyy suomalaisen lääkärikunnan mielessä. Hänen tutkijan puumerkkinsä jää maailmanlaajuisen tiedeyhteisön aikakirjoihin - todelliset oivallukset säilyvät hengissä. Perhe oli Pekalle rakkain. Häntä jäivät kaipaamaan vaimo Eeva ja 10- ja 12-vuotiaat pojat. Olohuoneessa isi ei ole enää lukemassa länsimaisen kulttuurin kirjallisia helmiä oopperamusiikin siivittämänä. Pekan kirjoittama tutkielma Kyky surra auttaa nyt niitä, joiden suru ja kaipuu on suurin.

In memoriam Pekka Nummi 13.2.1919-13.12.2004

Pidetty lähimmäinen, arvostettu esimies ja kirurgian alan kehittäjä professori Pekka Nummi on poissa. Hän nukkui ikuiseen lepoon Päijät-Hämeen keskussairaalassa 13.12.2004 vaikean sairauden uuvuttamana. Pekka Nummi syntyi 13.2.1919 Porin Ruosniemessä. Hän osallistui sekä talvi- että jatkosotaan joukkueenjohtajana ja komppanian päällikkönä. Talvisodan jälkeen Nummi lähti seikkailunhalusta Saksan itärintamalle ns. Wiking-divisioonaan, joka oli perustettu aseveljeyden sinetiksi. Talvella 1942 hän palasi Suomeen osallistumaan jatkosotaan, jossa hän kesäkuussa 1942 Karjalan Kannaksella haavoittui vaikeasti kasvoihin ja vartaloon menettäen mm. näön oikeasta silmästään ja vasemman etusormensa. Toivuttuaan vammoistaan hän suoritti nopeasti ylioppilastutkinnon ja ryhtyi opiskelemaan lääkäriksi suorittaen lääketieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1949. Tämän jälkeen hän toimi yhteensä yli 30 vuotta sairaalalääkärinä Porin yleisessä sairaalassa, Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa, Etelä-Saimaan keskussairaalassa ja Päijät-Hämeen keskussairaalassa. Tästä ajasta hän toimi kirurgian osaston ylilääkärinä 15 vuoden ajan, ensin Etelä-Saimaan (Etelä-Karjalan) keskussairaalassa 1967-1976 ja Päijät-Hämeen juuri avatussa keskussairaalassa vuodesta 1976 alkaen vuoteen 1982 eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Lappeenrannassa hän kokosi nopeasti ympärilleen kirurgiaan erikoistuvien lääkäreiden ryhmän, jota leikillisesti kutsuttiin sotamiesneuvostoksi. Näin kirurgian alkuopetuksen saaneista valmistui myöhemmin ympäri maata monissa sairaaloissa edelleen vaikuttavia maineikkaita työtä pelkäämättömiä kirurgeja. Professori Pekka Nummi väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi vuonna 1966. Hän sai kirurgian erikoislääkärin oikeudet vuonna 1953 ja virtsaelinkirurgian suppean erityispätevyyden vuonna 1955. Kirurgian dosentiksi Oulun yliopistoon hänet nimitettiin vuonna 1971 ja Kuopion korkeakouluun vuonna 1974. Tasavallan presidentti myönsi hänelle professorin nimen ja arvon vuonna 1988. Varsinaisen päivätyönsä Pekka Nummi teki käytännön lääkärinä ja suuren erikoisalansa toiminnan kehittäjänä. Hän oli huomattavasti aikaansa edellä, sillä hänen keskeinen toimintaperiaatteensa oli hoidon toteutus ilman hoitojonoissa odotusta, mihin tänä vuonna annettu hoitotakuulakikin vasta pyrkii. Tästä aiheesta hän jakoi mielellään kokemuksiaan muiden sairaaloiden kanssa kirjoittaen 1970-luvun alusta alkaen artikkeleita aiheesta mm. Suomen Lääkärilehteen. Tämä toimintamalli oli myös keskeinen toiminnan järjestämistapa hänen viimeisessä työpaikassaan Päijät-Hämeen keskussairaalassa. Professori Pekka Nummen tieteellinen tutkimustyö oli runsasta ja monipuolista. Erityisinä mielenkiinnon kohteina olivat luunmurtumien hoidon uudet tekniikat ja virtsaelinkirurgian komplikaatioiden hoitomenetelmät. Oman tieteellisen työnsä ohella hän antoi aiheita nuoremmille tutkijoille ja ohjasi heitä tutkimus- ja väitöskirjatyössä. Pekka Nummi osallistui aktiivisesti myös erilaisten lääkäriyhdistysten ja järjestöjen toimintaan sekä oli Porin kaupunginvaltuuston ja urheilulautakunnan jäsen usean vuoden ajan. Sosiaalisena ja huumorintajuisena hän osallistui Porin aikoina Lions -toimintaan ja Lappeenrannasta alkaen Rotary-toimintaan. Lappeenrannassa hän suuresti vaikutti Lappeenrannan Lääkäriasema Oy:n kehitykseen työskennellessään sen toimitusjohtajana kahdeksan vuoden ajan. Erityisen ansiokkaasti hän toimi Sotainvalidien Veljesliiton Lahden piirin alueella, jossa hänen ansiostaan yli 500 sotaveteraanin haravointitarkastukset saatiin joustavasti suoritettua. Vielä eläkkeelle jäätyään hän jatkoi vastaanottoa erityisesti sotainvalidipotilaita varten. Lääkärin tehtävien lisäksi Nummi osallistui aktiivisesti sotainvalidien urheilutoimintaan, minkä vuoksi hänelle myönnettiin Suomen Urheilun hopeinen ansiomitali. Lääkintäkapteeniksi hänet ylennettiin vuonna 1963. Huolimatta sotavamman aiheuttamasta 60 %:n haitta-asteesta Pekka Nummi sisäisti liikunnan merkityksen niin oman kehonsa kunnossapitäjänä kuin sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Nummi oli urheilun kiinnostuksessaan laaja-alainen. Lähinnä hänen sydäntään olivat kuitenkin alppihiihto, vesihiihto, tennis ja pikajuoksu. Hän saavutti viimemainitussa lukuisia veteraanien Suomen mestaruuksia ja ylsi myös maailmanmestaruusmitaleille. Nopeus oli myös nuorempana hänelle tunnusomaista, kun hän harrasti autourheilua menestyen mm. Jyväskylän suurajoissa. Pekka Nummi oli esimerkillinen, kollegiaalinen esimies ja työtoveri, joka jatkuvasti kykeni innostamaan vaikutuspiirissään olevat tiiminsä jäsenet yhä uusiin ja suurempiin saavutuksiin. Myös potilaiden taholta häneen kohdistui syvä kunnioitus. Professori Pekka Nummi jää mieliimme tunnollisena, ahkerana, sitkeänä ja isänmaallisena suomalaisena miehenä.

In memoriam Seija Koivisto 18.12.1947-20.11.2004

Anestesialääkäri Seija Annikki Koivisto kuoli 20. päivänä marraskuuta 2004 kotonaan Tampereella 57-vuotiaana. Hän toimi osastonlääkärinä Tampereen yliopistollisessa sairaalassa vuodesta 1982 lähtien paneutuen erityisesti neurokirurgiseen anestesiaan. Ensimmäisenä Suomessa hän havaitsi erikoisalan koulutustarpeen, kutsui koolle neuroanestesian alajaoksen perustamiskokouksen ja luotsasi Suomen neuroanestesiologit onnistuneesti kansainväliseen toimintaan. Seija Koivisto (ent. Kolehmainen) oli syntynyt Tyrväällä joulukuun 18. päivänä 1947 maanviljelijäperheeseen. Hän valmistui ylioppilaaksi Vammalassa 1966 ja lääketieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopistosta 1973. Hän toimi Etelä-Karjalan keskussairaalan sisätauti- ja anestesiayksiköissä apulaislääkärinä v.1975-1977. Anestesiologiaan hän erikoistui Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa 1977-1978. Sen jälkeen hän toimi kolme vuotta Nokian terveyskeskuksessa. Anestesian erikoislääkärin oikeudet Seija Koivisto sai 1981 ja aloitti 1982 anestesiologian osastonlääkärinä Tampereen yliopistollisessa sairaalassa, jossa hän toimi kuolemaansa asti. Erityispätevyyden neuroanestesiologiassa hän sai vuonna 2000. Erikoislääkärinä hän toimi aluksi erityisesti silmä-, KNK- ja neurokirurgian leikkaussaleissa. Neurokirurgisen leikkaustoiminnan laajennuttua omaksi neurokirurgiseksi leikkausyksiköksi Seija Koivisto oli siitä vastuussa oleva anestesialääkäri. Yhdessä kävimme muutaman kerran vuosittaisissa eurooppalaisissa alan tapahtumissa. Kun vastuu neuroanestesiasta siirtyi kokonaan Seijalle, hän pyrki myös parantamaan erikoistuvien lääkäreiden koulutusta nimenomaan neuroanestesian alueella. Parempien koulutustilaisuuksien järjestämiseksi valtakunnallisesti Seija kutsui 1994 muut erikoisalasta kiinnostuneet Tampereelle. Perustettiin anestesiologiyhdistyksen neuroanestesiologian alajaos, jonka sihteerinä Seija toimi kaksi vuotta ja hallituksen jäsenenä syyskuuhun 2004 asti. Alajaoksen perustettuaan hän tarttui tilaisuuteen seuraavassa Joint Meetingissä (Bochumissa Saksassa) 1995 ja kutsui osallistujat 1997 Helsinkiin. Helsingin kokoukseen osallistui toista sataa lääkäriä 20 maasta. Seija kuului myös kansainväliseen yhdistykseen SNACC (Society of Neurosurgical Anesthesia and Critical Care). Suomen anestesiologiyhdistyksen sihteerinä hän toimi vuosina 1988-90. Hoidin Seijan kanssa korva- ja silmäanestesioita jo vuosina 1977-78, ja myöhemmin korva- ja neuroanestesioita vuodesta 1982 vuoteen 1991. Olimme silloin työpari sanan parhaassa merkityksessä. Työtapa oli miellyttävä, koska kiireisessä työssä ja usein hyvin sitovissa tehtävissä oli aina toinen, joka hoiti samanaikaiset muut anestesiatoimenpiteet yhteisten periaatteiden mukaisesti. Perheestään huolimatta - Seijalla oli neljä poikaa - hän hoiti aloittamansa vaikeat anestesiat mieluummin itse loppuun kuin luovutti potilaan kokemattomalle kollegalle, vaikka työpäivä siten venyikin usein hyvin pitkäksi. Hänellä säilyi syvä myötätunto potilaille, joiden parantamiseksi lääketieteelliset keinot olivat loppuneet. Ikävienkin tosiasioiden hyväksyminen ja aina selkeä uusi toimintasuunnitelma olivat Seijalle ominaisia, samoin huumorintaju, neuvokkuus ja energisyys. Oma perhe, jopa laajempi sukukin, puutarha ja koirat olivat aina Seijan huolenpidon kohteita. Samalla selkeällä tavalla hän suhtautui omaan sairastumiseen, valittelematta tai sitä myöskään piilottelematta. Hänestä oli järkevintä käydä työssä, raskaista hoidoista huolimatta. Työnteosta hän luopui vasta kaksi viikkoa ennen kuolemaansa. Meidän työtovereiden ja ystävien mielestä Seija oli esimerkillinen lääkäri ja jokainen meistä olisi toivonut hänelle vielä monia terveitä vuosia ja auvoista ikääntymistä hänelle rakkaan perheensä piirissä. Gerhard Baer Kirjoittaja on anestesiologian dosentti ja Seija Koiviston pitkä-aikainen työtoveri.

Jäsenistö

Lapin sairaanhoitopiiri, lastentautien tulosyksikön osastonylilääkärin virkaan (lastentaudit) LL, erikoislääkäri Maarit Korteniemi 9.8.2004 lähtien (hakijoita 3).