In memoriam ROLF UOLEVI MELA 21.7.1945-11.9.2004

Rolf Mela oli mieleltään tamperelainen lääkäri. Hän syntyi Tampereella 21.7.1945 ja kävi myös koulunsa siellä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Tampereella Kalevan yhteiskoulusta v. 1964. Jo kouluaikana hän osoitti poikkeuksellisia taipumuksia urheiluun ja erinomaisen pelisilmänsä ansiosta kuului lähes kaikkiin koulunsa edustusjoukkueisiin eri palloilulajeissa. Lääketieteen opintoja ei ollut 1960-luvulla mahdollista suorittaa Tampereella, ja niinpä hän opiskeli Helsingissä ja suoritti lääketieteen lisensiaatin tutkinnon Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa v. 1971. Tämän jälkeen Rolf Mela palasi kuitenkin kotikaupunkiinsa Tampereelle, silloiseen Tampereen keskussairaalaan, nykyiseen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan ja sai kirurgian erikoislääkärin oikeudet v. 1979. Tampereen seudulla hän sitten työskenteli ja toimi Valkeakosken aluesairaalan pitkäaikaisena kirurgian osastonlääkärinä kuolemaansa asti huolehtien paljolti sairaalan ortopedisesta osaamisesta. Ortopedia oli hänen ominta aluettaan, jolle hän lähti erikoistumaan vielä lähes viisikymppisenä saaden ortopedian suppean spesialiteetin 1995. Päivätyönsä ohella Rolf Mela toimi yksityislääkärinä sekä Valkeakoskella että Tampereella. Sotainvalidien asia oli lähellä hänen sydäntään, ja hän oli yksi sotainvalidien veljesliiton ansiokkaista luottamuslääkäreistä laatien lähes 30 vuoden ajan invaliditeettilausuntoja sodissamme vammautuneille. Rolle oli lähipiirissään tunnettu lämminhenkisenä ja seurallisena pelimiehenä, joka oli aina valmis veijarimaisiin tempauksiin tilaisuuden tullen erityisesti hyvän ruoan, juoman ja laulun merkeissä. Hän oli urheilun kävelevä tietosanakirja, minkä moni urheiluasioista vetoa lyönyt sai katkerasti todeta. Pelimies hän oli viimeisen päälle. Vielä proteesit molemmissa lonkissa oli hän valmis tenniksessäkin antamaan aina muutaman pallon eteen vastustajalleen. Leikkisästi hän totesikin voittostrategianaan olevan lyödä palloa kerran enemmän kuin vastustaja. Rolle oli aina optimistinen ja peräänantamaton, ja hänelle elämä oli suurta seikkailua. Vielä 10 päivää ennen kuolemaansa hän oli opiskelemassa olkapääkirurgiaa Kuopiossa, ja silloin sovittiin, että kahden vuoden päästä toteutetaan pitkäaikainen haave osallistua Atlantin yli purjehdukseen, ennen kuin ikä ja fyysinen kunto sen estää. Suruviesti kertoi kuitenkin Rollen lähteneen ennen aikojaan autuaammille purjehdusvesille. Koska Rollen elämä oli niin värikästä ja aktiivista, voimme kuitenkin olla varmoja siitä, ettei ole kovin monta asiaa, jotka olisivat jääneet häneltä toteuttamatta.

In memoriam Olli Ihalainen 13.8.1939-5.6.2004

Olli syntyi pohjoiskarjalaisen opettajaperheen esikoisena. Hänen lapsuudenmaisemiaan olivat Joensuu, Polvijärvi ja Rääkkylä. Ylioppilaaksi Olli kirjoitti Joensuusta 1957. Sen jälkeen hän suoritti asevelvollisuutensa ja oli sotilasarvoltaan alikersantti. Biologia ja luonnonilmiöt kiinnostivat Ollia lapsuudesta lähtien. Hänellä oli tapana samoilla luonnossa sisarustensa kanssa. Olli oli helposti innostuva ja kokeili mielellään rajojaan. Harrastuksiin liittyneet kolhutkaan eivät olleet hänelle vieraita. Ollia kiinnosti myös tekniikka ja hän oli kahtena kesänä armeijan jälkeen työssä Posti- ja lennätinlaitoksella puhelinasentajan opissa. Häntä lienee kuitenkin kiehtonut enemmän se, että puhelinlinjoja vedettiin Kolin kansallismaisemissa. Biologisen kiinnostuneisuutensa myötä Olli valitsi elämänurakseen lääketieteen. Hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Turun yliopistosta 25.8.1964. Ollissa on aina ollut hitunen seikkailijaa. Hän hakeutuikin valmistumisensa jälkeen kunnanlääkärin virkoihin Pohjois-Suomeen ja toimi useiden kuntien kunnanlääkärinä samaan aikaankin. Olli erikoistui psykiatriaan Oulun yliopistossa ja hän sai erikoislääkärin oikeudet psykiatrian alalla 23.7.1969. Erikoistumisaikanaan Olli työskenteli Oulun lääninsairaalan neurologian ja psykiatrian osastolla, Heikinharjun sairaalassa sekä Oulun yliopiston hermo- ja mielitautien klinikassa. Hänen virkanimikkeensä vaihtelivat apulaislääkäristä apulaisylilääkäriin. Ehtipä hän ennen valmistumistaan toimia puolisen vuotta apulaisopettajanakin. Erikoislääkärin oikeudet saatuaan Ollin työpaikat olivat Oulun keskusmielisairaalassa ja Oulun mielenterveystoimistossa. Jo opiskeluaikoinaan hän oli saanut kimmokkeen tutkimustyöhön ja oli sosiaaliministeriön tutkimusosastossa tutkimuslääkärinä muutaman kuukauden ajan. Innostus tutkimustyöhön ei sammunut erikoistumisen jälkeenkään, vaan Olli ryhtyi valmistelemaan väitöskirjaansa ollen lähes päätoimisena tutkijana erilaisten stipendien ja apurahojen turvin vuosina 1970-1973. Hän väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 3.6.1975 aiheenaan amenorrean psykosomaattiset näkökohdat. Väitöksen jälkeen Olli siirtyi Kuopion korkeakoulun palvelukseen psykiatrian apulaisopettajaksi, jota virkaa hän hoiti vuosina 1976-1981. Tutkijana hän oli laaja-alainen ja utelias. Julkaisut käsittivät elämän eri näkökohtia alkaen amenorreasta ja päätyen tupakoimiseen. Olli oli erityisen kiinnostunut hypnoosista ja kirjoitti myös paljon saunaan ja saunomiseen liittyvistä psykiatrisista näkökohdista. Hän ei keskittynyt vain yhteen asiaan vaan ryhtyi ennakkoluulottomasti tutkimaan itseään kiinnostavia ilmiöitä psykiatriselta kannalta. Hänet nimitettiin Kuopion korkeakoulun psykiatrian dosentiksi 10.6.1976. Opettajana Olli oli innostava, unohtamatta kuitenkaan potilaan näkökulmaa ja tämän esille tuomia ongelmia. Apulaisopettajakautenaan hän hoiti myös apulaisprofessorin virkaa. Olli haki usein uusia haasteita ja niinpä hänet valittiin vankeinhoitolaitoksen ylilääkäriksi vuonna 1983 sijoituspaikkanaan Kuopion lääninvankila, jota virkaa hän hoiti elokuun 1988 loppuun saakka erikoistuen samana aikana oikeuspsykiatrian erikoislääkäriksi Niuvanniemen sairaalassa. Erikoislääkärin oikeudet psykiatrian suppealla oikeuspsykiatrian erikoisalalla hän sai 12.9.1986. Työskentely Kuopion lääninvankilan oikeuspsykiatrisessa yksikössä käsitti vankien mielenterveystyötä ja psykiatrista hoitoa sekä mielentilatutkimusten tekoa. Yhteistyö yksikön sisällä oli saumatonta ja työilmapiiri loistava. Tutkimustyöllekin jäi aikaa. Ollin urakierto ei kuitenkaan loppunut tähän, vaan hän tuli valituksi Niuvanniemen sairaalan ylilääkärin virkaan, jonka hän otti vastaan 1.3.1990. Kliinikkona Olli oli tarkkasilmäinen ja utelias. Hän solmi potilaisiin helposti kontaktin ja oli hyvin terapeuttinen. Olli ei tuominnut ketään, ei moittinut eikä soimannut. Potilaan paras oli hänen ohjenuoransa. Potilaat pitivät Ollista ja hänen ylilääkärin kierroilleen tahtoi aina olla jonoa. Mielentilatutkijana Olli oli tarkka, mutta toisaalta luova. Hän onnistui tavoittamaan tutkittavien syvimpiä ajatuksia ja pyrki ymmärtämään tekojen motiiveja. Lausuntojen sanakäänteet olivat oivaltavia ja johtopäätökset hyvinkin paikkansa pitäviä. Ollilla oli tapana myös ennustaa jonkin verran tulevaa. Yhteiskunnan kannalta oli surullista, että useimmat ennustukset toteutuivat. Niuvanniemen sairaalan palveluksen aikana somaattinen sairastelu alkoi lisääntyä. Olli päätti hakeutua eläkkeelle vaivojen siihen oikeuttaessa. Hän jäi työkyvyttömyyseläkkeelle 1.11.1994. Asiaan lienee vaikuttanut myös se, että hänen kaksi hyvää työtoveriaan ja tutkijakollegaansa kuolivat 1990-luvun alussa lyhyellä aikavälillä. Niuvanniemen sairaalassa tapahtui muutoinkin paljon muutoksia oikeuspsykiatrian professuurin tullessa auki pitkäaikaisen viranhaltijan jäädessä eläkkeelle. Eläköityminen ei suinkaan katkaissut Ollin ammatinharjoittamista, jonka hän oli aloittanut jo vuonna 1967. Tosin vastaanoton laajuus pieneni, käsittäen lopulta aivan muutamia pitkäaikaisia potilaita, jotka eivät Ollin hoidosta suostuneet luopumaan. Eläkkeelle jäännin myötä Olli saattoi palata harrastustensa pariin. Rakkaimmat harrastukset olivat metsästys, sauna ja laskettelu, joita hän harrasti uutterasti. Sauna oli Ollille elämäntapa. Hänellä oli parhaimmillaan neljä saunaa; savusaunasta sähkösaunaan. Saunassa käynti oli olennainen osa hänen elämäänsä; rauhoittumisen, rentoutumisen sekä mietiskelyn paikka. Aktiivisina vuosinaan Olli kuului saunaseuraan ja tutki saunomista mielenterveyden näkökulmasta. Hän ryhtyi elämään vuodenaikojen mukaisesti. Keväät ja syksyt Olli vietti Lapissa hiihdellen ja metsästellen. Keskikesällä hän oli Rääkkylän tai Tuusniemen mökillään ja vietti vain talvikuukaudet kaupunkiasunnollaan. Olli aloitti metsästysharrastuksensa vasta kypsemmällä iällä. Omien sanojensa mukaan lähtökohta oli kulinaristinen. Olli olikin riistan käsittelyssä lyömätön ja riistaruokien kokkaajana herkkusuu. Hän kävi läpi suomalaisen metsämiehen uran aloittaen vesilintumetsästyksestä ja metsälintumetsältä jänismetsästyksen kautta hirvenmetsästykseen. Jahdissa Olli oli tinkimätön ja joskus jopa fanaattinen. Huonot ilmat tai kehnot saaliit eivät hillinneet hänen innostustaan. Työvuosinaan Olli piti usein metsästyslomia kouluttaen sekä ajokoiraansa että saksanseisojaansa. Molemmat koirat olivat useimmiten mukana metsällä, samoin haulikko ja luodikko. Metsästys oli täysipäiväistä, päivämatkojen ollessa kymmeniä kilometrejä. Metsästyskausi alkoi usein kyyhkyjahdilla ja päättyi vasta helmikuun lopussa jäniksenmetsästyksen päättyessä. Koirien hyvinvointi oli Ollille tärkeää ja hän seurasi niiden edesottamuksia tarkoin. Olli menehtyi tapaturmaisesti saunareissulla Tuusniemen mökillään. Hän oli hyvä ystävä ja lojaali kollega, joka osasi arvostaa muutakin kuin rankkaa työntekoa. Ollia jäivät kaipaamaan hänen neljä tytärtään läheisineen, ystävä- ja tuttavapiiri, kollegakunta sekä tyytyväinen potilasjoukko. Hänen iäkäs ajokoiransa seurasi isäntänsä jälkiä vain muutamia viikkoja tämän kuoleman jälkeen.

In memoriam Martti Sakari Vorne 30.12.1937-7.9.2004

Suuresti arvostamamme Päijät-Hämeen keskussairaalan pitkäaikainen kliinisen kemian ylilääkäri Martti Vorne poistui keskuudestamme aurinkoisena syyskuun tiistaina, pitkällisen sairauden uuvuttamana 66 vuoden iässä. Martti Vorne syntyi ennen sotia, luovutetun Karjalan puolella Ruskealassa. Lapsuus evakossa oli opettanut hänelle, että puolensa täytyy pitää. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Kristiinankaupungissa 1958, ja opiskeltuaan Oulun yliopistossa myös luonnontieteitä (LuK 1962) hän valmistui Oulussa lääketieteen lisensiaatiksi 1968 ja väitöskirjatyönsä hän teki farmakologiasta v. 1972. Martti toimi Tampereen yliopiston toksikologian dosenttina vuodesta 1976 ja Oulun yliopiston kliinisen isotooppitutkimuksen dosenttina vuodesta 1986. Opiskelun ohella Martti toimi myös opettajana ja tutkijana Oulun yliopistossa. Perehdyttyään Kajaanissa Kainuun KS:ssa va. laboratorioylilääkärinä isotooppitutkimuksen hienouksiin hän palasi Ouluun erikoistumaan elämäntyökseen muodostuvaan kliinisen kemiaan ja isotooppilääketieteeseen. Aloittaessaan uudessa Lahden keskussairaalassa 1.12.1975 Martti osoitti hyvää organisointikykyä laboratoriotoiminnan käynnistämisessä sekä henkilökunnan koulutuksessa. Martti oli isotooppilääkäri, joka yhdisti keskussairaalassa erinomaisen kliinisen työn ja menestyksen myös tutkijana. Martti oli käytännön isotooppilääkäri, joka pystyi aktiivisella yhteydenpidolla vakuuttamaan potilaita hoitavat kliinikot isotooppitutkimusten hyödyllisyydestä. Tällä tavoin Martti kehitti aikoinaan Päijät-Hämeen keskussairaalan isotooppilaboratorion toiminnan laajuudeltaan yliopistosairaaloiden tasolle. Kollegana ja työtoverina hän oli luotettava. Hän toimi sairaalan johtavan lääkärin varamiehenä usean vuoden ajan. Martti Vorne julkaisi arvostetuissa kansainvälisissä lehdissä lukuisia kirjoituksia sekä toksikologiasta että isotooppilääketieteestä. Hänen työnsä merkitys huomattiin myös tieteellisissä ja ammatillisissa yhdistyksissä, joissa hän sai erilaisia luottamustehtäviä. Hän toimi mm. Lääketieteellisen Radioisotooppiyhdistyksen hallituksen jäsenenä (1975-76 ja 1982-87) ja puheenjohtajana (1985-87) ja SLL:n Laboratoriolääkärien alaosaston hallituksessa (1979-82). Hänet valittiin isotooppiyhdistyksen kunniajäseneksi 1996. Martin johdolla järjestettiin Lahdessa kahdesti valtakunnalliset isotooppipäivät, vuosina 1982 ja 1992. Hänen infektioiden isotooppidiagnostiikkaa koskevat tutkimuksensa olivat aikanaan maailman kärkeä ja maassamme uraauurtavia. Martin julkaisuja on referoitu runsaasti, ja niihin viitataan edelleenkin julkaisuissa ja oppikirjakappaleissa. Muita tutkimuskohteita olivat isotooppiangiografia ja trombosyyttikuvaukset. Martti ohjasi ja myötävaikutti 3:n isotooppitutkimuksiin liittyvän väitöskirjatyön syntyyn. Hänen rohkeutensa toimia yksityisellä sektorilla isotooppilääkärinä oli myös merkittävää. Martin käytössä oli ensimmäinen ja pääkaupunkiseudun ulkopuolella ainoa gammakamera yksityisellä lääkäriasemalla. Hän toimi useita vuosia Lääkärikeskus Hemon hallituksessa ja sen puheenjohtajana. Vapaa-ajan harrastuksista mainittakoon korvasienten viljely: hän upotti hiekan sisään sanomalehtiä ja sai tällä menetelmällä erityisen hyvän korvasienisadon! Myös harrastajateatteri ja Rotary-toiminta olivat lähellä hänen sydäntään. Martti osallistui aina viimeisiin työvuosiinsa saakka vuosittaisiin kansainvälisiin isotooppilääketieteen kongresseihin esitellen niissä töitään. Hän osallistui aktiivisesti iltatilaisuuksien yhteydessä käytyihin pohdiskeleviin keskusteluihin tuoden mukaan myös huumorin. Marttia jäivät kaipaamaan puoliso, lapset perheineen ja lastenlapset, sekä lisäksi suuri joukko ystäviä ja työtovereita. Päijät-Hämeen isotooppiyksikön henkilökunta sekä ystävät ja työtoverit

In memoriam Katri Helena Hakala 7.5.1953-7.6.2004

Lääketieteen tohtori, keuhkosairauksien erikoislääkäri Katri Hakala menehtyi 7.6.2004 sairastuttuaan runsas vuosi aiemmin syöpään. Katri Hakala syntyi ja kasvoi maalaistalon tyttärenä kuusilapsisessa sisarusparvessa. Hän tuli ylioppilaaksi Valkeakoskella v. 1971 ja aloitti seuraavana vuonna lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Opiskeluaikana Katrin tunteneille hänen valoisa ja iloinen luonteensa on jäänyt mieleen jo kurssin alkuvaiheista. Valmistuttuaan lääkäriksi Katri Hakala toimi eri tehtävissä avohoidossa ja sairaalassa, mutta valitsi pian erikoistumisalakseen keuhkosairaudet, jonka alan erikoislääkäri hänestä tuli v. 1991. Erikoistuttuaan hän toimi Kanta-Hämeen keskussairaalassa, kunnes lähti jälleen Helsinkiin Iho- ja allergiasairaalaan hankkimaan allergologian suppean spesialiteetin, jonka hän sai v. 2000. Katri Hakala suoritti lisäksi hallinnon pätevyyden v. 2002. Katrin v. 2000 valmistunut väitöskirja käsitteli keuhkomekaniikkaa ja kaasujenvaihtoa obesiteetissa sekä painonpudotuksen vaikutusta näihin: tulosten mukaan astmapotilaan lihavuus saattaa laukaista latentin astman. Väitöskirjatyön tulokset myös viittasivat siihen, että obesiteetti pahentaa obstruktiota pienissä ja suurissa ilmateissä. Tutkimustyötä Katri jatkoi väitöskirjan jälkeenkin. Katrin viimeiseksi työpaikaksi jäi keuhkosairauksien kliinisenä opettajana toimiminen Helsingin yliopistossa. Hän hankki pedagogista koulutusta ja oli mukana lääketieteellisen tiedekunnan opintouudistuksen käytännön toteuttamisessa. Katrin menestymistä opettajana kuvaa parhaiten suora lainaus opiskelijapalautteesta viimeiseksi jääneeltä syyslukukaudelta: Mentor-opetuksissa keuhkopuoli sujui todella hyvin ja mentorimme Katri Hakala oli erittäin asiantunteva sekä alansa että opetustaitojensa suhteen, ja käsiteltyä tuli kaikki tärkeä ja oleellinen. Paitsi innostava ja pidetty opettaja, Katri oli myös taitava ja kokenut kliinikko. Hän oli tottunut hoitamaan vaikeastikin sairaita potilaita, joiden oikea ja paras hoito ei merkitse paranemista, vaan mahdollisimman hyvää loppuelämää. Aviomiehen työ vei perheen pariksi vuodeksi Englantiin lasten ollessa vielä pieniä. Myöhemmin lasten jo hiukan vartuttua matkustamisesta tuli perheen yhteinen harrastus ja lomanviettotapa. Katri kertoi usein, kuinka suuresti hän nautti tästä mahdollisuudesta irrottautua arjesta. Vanajaveden saaren kesämökki lähellä kotitaloa tuli vuosien mittaan yhä tärkeämmäksi vapaa-ajanviettopaikaksi, jonne myös ystävät olivat tervetulleita. Lämmin vieraanvaraisuus on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Tutuilla vesillä veneily ja golf kuuluivat myös Katrin ja perheen harrastuksiin. Katri oli hienolla tavalla toista ihmistä huomioiva, mitään pelkäämätön ja tarvittaessa myös oikealla tavalla puolensa pitävä. Katri luki paljon ja hämmästytti toistuvasti keskustelukumppaninsa tiedoillaan ja vahvoilla mielipiteillään. Hän oli erinomainen kuuntelija, ja jokaisen tapaamisen jälkeen tunsi aina saaneensa jotakin. Katri oli valoisa ja elämänmyönteinen henkilö, joka oli aidosti kiinnostunut lähimmäisistään, olivatpa he sitten omaisia, ystäviä tai potilaita. Tämän elämänasenteen hän säilytti upealla tavalla viimeisen vaikean sairausvuotensa aikana. Katri oli esimerkillisen omistautunut perheelleen ja perheen yhteisille arvoille. Perhe pysyikin aina Katrin arvojärjestyksessä kärkisijalla, vaikka kliininen työ ja tutkimustyö veivätkin ajoittain paljon aikaa Turengin kodin ulkopuolella. Katri iloitsi myös suuresti voidessaan nähdä lastensa varttumisen aikuisuuteen. Luonteenomaista Katrille oli, että hän vielä voimiensa ollessa ehtymässä huolehti kotona monista asioista, joiden arveli olevan tärkeitä perheelle vielä hänen poismentyäänkin.

In memoriam Toivo Henrik Heikki Ilmari Mehto 7.3.1930-25.6.2004

Lastentautien erikoislääkäri Heikki Mehto kuoli Meilahden sairaalassa juhannusaattona 25.6.2004 sairastettuaan pitkään eturauhassyöpää. Hän oli 74-vuotias, syntynyt 7. maaliskuuta 1930 Helsingissä. Hän tuli ylioppilaaksi Helsingin normaalilyseosta 1949 ja oli aina luokkansa primus. Heikki Mehto valmistui lääketieteen lisensiaatiksi HY:stä 1957, toimi apulaislääkärinä Helsingin Lastenklinikalla 1960-1965 ja Auroran sairaalassa 1966-1971. Lastentautien ja lasten infektiotautien erikoislääkäriksi hän valmistui vuonna 1970. Hän teki mittavan elämäntyön praktisoivana lastenlääkärinä. Hän oli eräs parhaimmista ja tunnetuimmista helsinkiläisistä lastenlääkäreistä. Lastenlääkärin ura oli Heikille luonnollinen valinta. Hän ymmärsi lapsia ja heidän vanhempiaan. Leikkisä suhtautuminen lapsiin ja heidän vanhempiinsa oli itsestään selvyys, häntä pidettiin turvallisena lääkärinä, koska hän oli empaattinen ja johdonmukainen, ei ollut koskaan vastaanotoltaan myöhässä, oli aina tavattavissa, myös viikonloppuisin, jopa kesäasunnollaan. Heikki Mehdon maailmankatsomus oli humaani. Hän ymmärsi hyvin vähäosaisia, tutki ja hoiti potilaitaan usein ilman korvausta. Hän oli työssään nöyrä, muttei koskaan nöyristelevä. Hän teki työtään sydämellään. Heikki oli hyvin huumorintajuinen, hänen seurassaan oli aina rattoisaa. Lähes aina hänellä oli jotain hauskaa kerrottavaa, usein poliittista ironiaa, mutta ei koskaan ilkeämielistä. Musiikki, saaristoelämä rakkaassa Kalvössä ja urheilu olivat Heikin lempiharrastuksia. Hän oli pikaluistelun nuorten Suomen mestari vuodelta 1950, harrasti menestyksellisesti uintia, koripalloa ja jalkapalloa vielä HJK:n ikämiesten joukkueessa. Hyvän kielitaidon ansiosta matkustaminen oli hänelle helppoa ja mieluisaa. Viime vuosina hän viihtyi vaimonsa kanssa hyvin Karibian ranskalaisilla saarilla. Espanjan kielen taitoa taas tarvittiin, kun hän 1960-luvulla Barcelonassa puolusti pediatriystäväänsä Francon komentoa vastaan. Heikki on tehnyt hyvän vaelluksen. Me hänen työtoverinsa olemme kiitollisia siitä, että olemme voineet tehdä osan matkaa Heikin seurassa. Nyt Heikki on lepäämässä viheriäisillä niityillä ja virvoittavien vetten tykönä.

In memoriam PERTTI MYLLYNEN 17.3.1947-7.5.2004

Pertti syntyi Pielisjärvellä Pohjois-Karjalassa maanviljelijäperheen esikoisena. Ainoana luokaltaan hän siirtyi oppikouluun Lieksan yhteislyseoon, josta kirjoitti ylioppilaaksi 1966. Samana vuonna, vain 19-vuotiaana hän avioitui ja siirtyi Helsinkiin opiskelemaan. Kirurgin ura alkoi Kainuun keskussairaalassa vuonna 1974. Ortopedia vei pian mukanaan. Helsingissä oli Suomen ainut varsinainen ortopedian ja traumatologian klinikka, joten Töölön sairaalasta tuli Pertin työpaikka vuodesta 1978 alkaen, lyhytaikaista Jorvin sairaalassa toimimista lukuun ottamatta, aina kuolemaan asti. Väitöskirja valmistui kolmessa vuodessa kliinisen työn ohella, vaikka 80-luvun alussa päivystettiin viisi kertaa kuukaudessa, eikä päivystyksen jälkeisiä vapaita tunnettu EVO:ista puhumattakaan. Väitöskirjan aihe oli kirurgille epätavallinen: liikkumattomuuden vaikutus metaboliaan, endokrinologiaan ja veren hyytymiseen. Kustoksena oli edesmennyt sisätautiopin professori Esko Nikkilä ja vastaväittäjänä nykyinen arkkiatri Risto Pelkonen. Eteneminen uralla oli nopeaa. 80-luvulla Pertti oli perustamassa HYKS:iin selkäkirurgista yksikköä. Tuolloin ortopedia ja traumatologia ei vielä ollut oma pääspesialiteettinsa ja erikoisalan sisällä suppea erikoistuminen vasta haki muotojaan. Vuonna 1990 hänet valittiin I kirurgian klinikan hallinnollisen apulaisylilääkärin tehtävään, jota hän hoiti loppuun asti, myöhemmin osastonylilääkärin nimikkeellä. Pertti toimi 1990-luvulla ennen HUS:n perustamista myös ortopedian ja traumatologian tulosyksikön johtajana 1994 ja toimialajohtajana 1995-6. Energisenä miehenä Pertti aloitti toiminnan vakuutuslääkärinä Pohjola-yhtiöissä vuonna 1981 jatkaen tässä tehtävässään aina kuolemaansa asti. Lisäksi hän toimi asiantuntijalääkärinä Kelassa 1987 alkaen loppusyksyyn 2003. Muitakin luottamustehtäviä oli runsaasti, mm. Suomen Ortopediyhdistyksen puheenjohtajuus 1991-94. Yksityisvastaanotolle ei enää jäänyt aikaa 80-luvun puolivälin jälkeen. Töölön sairaalan ortopedian ja traumatologian klinikassa 1980-luvulla palvelleet silloiset apulaislääkärit, nykyiset senioriortopedit, muistavat Pertti Myllysen hyvin. Käytännön töissä hän oli primus inter pares, voittamaton osteosynteesien ja traumahoidon taituri. Ydinnaulaukset, levytykset, spinaalitraumojen operatiivinen hoito, traumojen tehohoidon kokonaisuus - häntä pidettiin nämä kaikki suvereenisti hallitsevana kollegana. Häneltä oli myös helppo kysyä ja hänet saattoi saada tarvittaessa apuun. Lukematon oli noiden päivystysten määrä. Jaksettiin, kun ei ollut vaihtoehtoa ja traumakirurgia ja siinä menestyminen oli elämässä olennainen asia. Pertin neuvokkaat ratkaisut ja hieno työtoveruus, jota ryyditti älykäs huumori, ovat kaikkien muistissa. Hallintomiehelle 1990-luvun loppu oli työntäyteistä aikaa. Kuntien säästötoimenpiteet kohdistuivat erikoissairaanhoitoon ja suurena erikoisalana ortopedia ja traumatologia joutui kantamaan näissä talkoissa raskaan vastuun. HYKS:in ortopedian ja traumatologian toimiala piti kuitenkin loppuun saakka budjettinsa, teki voittoa muunkin erikoissairaanhoidon kuluja kattamaan ja piti jononsa kohtuullisina. Tässä prosessissa Pertin viisaat neuvot ja kokemus olivat hyvään tarpeeseen. HUS-organisaatio, joka aloitti vuonna 2000, myllersi myös alueellisen ortopedian ja traumatologian. Toiminnat, sekä henkilöstö- että kulurakenne muuttuivat. Tätä prosessia Pertti joutui seuraamaan enemmän sivusta kuin hän olisi itse toivonut. Hyvä pukeutuminen ja kohtelias käytös olivat Pertin tavaramerkkejä. Pertti oli lääkärinä ja kirurgina taitava ja kollegoidensa arvostama. Lukemattomat kollegat perheenjäsenineen muistavat kiitollisina Perttiä saamastaan avusta. Esimiestehtävissä Pertti oli rehellinen ja oikeudenmukainen. Monet maamme johtavista selkäkirurgeista ovat Pertin kouluttamia. Pertti oli pidetty luennoitsija erityisesti kaularankavammoihin, trombiprofylaksiaan ja vakuutuslääketieteeseen liittyneissä aiheissa. Hän oli useissa väitöskirjatöissä asiantuntijana tai vastaväittäjänä. Pertti oli lahjakas urheilija. Kouluaikoina kilpailuissa hän juoksi, hyppäsi pituutta, kolmiloikkaa ja korkeutta. Seiväshypyssä hän oli lukioaikana Pohjois-Karjalan mestari. Puolivoltti sujui vielä nelikymppisenä. Alpeilla koko perhe kävi laskettelemassa lukuisia kertoja, vielä silloinkin, kun kolme lasta olivat jo aikuisia. Viime vuosina Pertti keskittyi pelkästään penkkiurheiluun ja musiikin kuuntelemiseen. Työssä hän halusi olla loppuun asti. Seuraavalla viikolla ostettavaksi tarkoitettu kajakki jäi hänen viimeiseksi haaveekseen...

In memoriam Jukka Tuppurainen 7.4.1942-11.3.2004

Jukka syntyi kuopiolaiseen opettajaperheeseen. Kuopio oli hänen koti- ja koulukaupunkinsa, jossa hän teki myös elämäntyönsä. Hän tuli ylioppilaaksi Kuopion yhteiskoulusta vuonna 1962. Elämänuraansa Jukka haki muutaman vuoden, jona aikana hän suoritti asevelvollisuutensa. Sotilasarvoltaan hän oli vänrikki. Nuoruusiästään lähtien Jukalla oli monia harrastuksia. Hän keräsi levyjä, harrasti valokuvausta ja astrologiaa ollen kuopiolaisen tähtitieteellisen seuran perustajäseniä. Hän oli myös jäsenenä alan ulkomaalaisissa yhdistyksissä. Nuoruuden täytti lisäksi moottoripyöräily, eikä vauhdikkaita harrastuksia katkaissut edes vakava moottoripyöräonnettomuus, joka keskeytti Jukan opiskelut vuoden ajaksi. Jo lukioikäisenä Jukka ryhtyi lentämään. Hän harrasti aluksi purjelentoa, mutta siirtyi myöhemmin moottorilennon pariin. Elämänuransa valinnassa Jukka tasapainoili pitkään lentämisen ja lääketieteen välillä. Omien sanojensa mukaan hän joutui valitsemaan lääketieteen, koska hävittäjälentäjien pääsykokeissa erehtyi kirjoittamaan kiireessä vastauksia vasemmalla kädellä. Muutoin Jukka oli oikeakätinen. Jukka hakeutui lääketieteen opintojen pariin Itävaltaan Grazin yliopistoon. Asiaa edisti se, että Jukka oli aina kiinnostunut vieraista kulttuureista ja hallitsi hyvin saksan kielen. Lentämisharrastus ei suinkaan opintojen aikana laantunut, vaan Jukka suoritti Itävallassa ammattilentäjän lupakirjan, jonka avulla hän rahoitti opintojaan postilentäjänä Alpeilla. Niuvanniemen sairaalaan Jukka tuli sijaiseksi jo opiskeluaikanaan ensimmäisen kerran vuonna 1970. Sairaalassa vallitsi kova lääkäripula. Jukka oli hyvin tervetullut sijaiseksi, varsinkin kun lomat olivat Itävallassa eri aikaan kuin Suomen lääketieteellisissä tiedekunnissa. Jukan aktiivisuus, ahkeruus ja hyvä kontaktikyky herättivät huomiota ja Jukasta tuli hyvin pidetty. Ilmeisesti Jukkakin piti työstään Niuvanniemen sairaalassa, sillä hän palasi tänne yhä uudelleen. Suomessa käydessään hän myös innostui suorittamaan lopputenttejä juuri toimintaansa aloittelevassa Kuopion lääketieteellisessä korkeakoulussa ja kävi yllättäen niin, että Grazin yliopiston kasvatista tuli ensimmäinen Kuopiosta valmistunut lääkäri 14.6.1977. Myöhemmin, 29.11.1978, hänet promovoitiin lääketieteen tohtoriksi Grazin yliopistossa Itävallassa. Ikään kuin luonnostaan Jukka jatkoi erikoistumista psykiatriksi. Hän valmistui 28.6.1982 ja myöhemmin oikeuspsykiatrian erikoislääkäriksi 17.9.1984 ja oli Suomessa ensimmäinen oikeuspsykiatrian tentin suorittanut erikoislääkäri. Oikeuspsykiatria on raskasta psykiatriaa. Epäonnistumisen riskit ovat suuret ja usein tuhoisat. Ilon ja tyytyväisyyden hetket ovat harvalukuisia. Jukka oli luonnostaan kontaktikykyinen ja optimistinen sekä aktiivinen. Hän oli myös hyväntuulinen ja hyväntahtoinen, joten potilaatkin ymmärsivät hänen tarkoittavan heidän parastaan. Jukalla oli oikeuspsykiatriassa vaadittavaa tarkkuutta ja tarkkasilmäisyyttä, joka usein oli sairaalalle onneksi. Jukka oli Niuvanniemen sairaalan palveluksessa lähes 34 vuotta. Työurallaan hän eteni apulais- ja osastonlääkärivaiheiden jälkeen ylilääkäriksi, jota tehtävää hoiti vuodesta 1986 kuolemaansa saakka. Jukka oli erinomainen työtoveri ja lojaali esimiehilleen. Hän otti toiset huomioon, ei etuillut eikä syrjinyt. Kollegiaalisuus oli hänen keskeisimpiä ominaisuuksiaan. Jukka solmi helposti sosiaalisia suhteita ja oli iloinen seuramies. Hänen mielenkiintonsa ulottui myös muun psykiatrian alalle ja Jukka suorittikin psykoterapeutin, hypnoterapeutin, EMDR-terapeutin ja NLP-terapeutin pätevyydet. Kaiken tämän lisäksi Jukka pyrki pitämään yllä myös yleislääkärin taitojaan ja pyrki vapaa-aikoinaan aktiivisesti seuraamaan alan kehitystä. Ammatinharjoittamista Jukka aloitteli jo vuonna 1978. Vuodesta 1982 hän piti psykiatrista yksityisvastaanottoa ja vuosien varrella hänelle kertyi laaja ja kiitollinen potilaskunta. Jukka oli vuosien ajan perinteikkään kuopiolaisen lääketieteellisen tutkimuslaitos Säveri Oy:n suurin yksittäinen osakkeenomistaja ja luopui yhtiön osakkeista vasta Mehiläinen Oy:n ostettua koko osakekannan pari vuotta sitten. Vastaanottoa Jukka kuitenkin jatkoi sekä Säverissä että aikaisemmin perustamallaan omalla lääkäriasemalla. Jukka pystyi myös yhdistämään harrastuksensa ja lääkärin ammattitaidon. Hän oli Terveydenhuollon Oikeusturvakeskuksen pysyvä asiantuntija ilmailulääketieteen alalla kuolemaansa saakka. Lisäksi hän oli yli kymmenen vuoden ajan Ilmailulaitoksen nimeämä tarkastava lääkäri, joka suoritti ammattilentäjille lain vaatimia lääkärintarkastuksia. Tämän ohella Jukka jaksoi olla vielä oman urheilusukellusharrastuksensa ohella urheilusukeltajien tarkastava lääkäri. Jukalla riitti vielä mielenkiintoa moniin muihinkin asioihin ja harrastuksiin. Monipuolisesti lahjakkaana hän harrasti kieliä ja ilmoitti vaatimattomasti hallitsevansa saksaa, englantia, espanjaa, ruotsia, ranskaa, italiaa ja venäjää, mutta pystyi puhumaan ja tulemaan toimeen varsin hyvin kymmenellä eri kielellä. Lentämisen ja sukeltamisen lisäksi Jukka harrasti vielä purjehtimista ja seurasi myös monipuolisesti tekniikan ja elektroniikan kehittymistä. Viimeisen vuoden aikana Jukan voimat alkoivat hiipua, mutta potilaitaan tai sairaalaa hän ei halunnut jättää. Hänen yllättävän äkillinen menehtymisensä oli koskettava järkytys. Menetimme hyvän ystävän ja kollegan, jolle olisimme suoneet rauhallisia ja onnellisia eläkevuosia pitkän, raskaan ja monipuolisen työuran jälkeen. Jukan puolison Sirpan ja hänen Arttu-poikansa lisäksi Jukkaa kaipaavat hänen laaja ystävä- ja tuttavapiirinsä, kollegakuntansa sekä suuri ja tyytyväinen potilasjoukko.

In memoriam Krister Nordström 20.2.1922-10.4.2004

Medicine och kirurgie doktor Krister Mathias Nordström avled den 10 april 2004 i en akut sjukdomsattack i en ålder av 82 år. Med honom har en fin representant för den vårdande läkarkåren gått ur tiden. Krister Nordström var född i Helsingfors den 20 februari 1922 av folkskolläraren Einar Nordström och författaren Lilli Forss-Nordström. Han blev student från Grankulla svenska samskola 1940. Genast efter studentexamen inledde han studier för den s.k. medico-fil.-examen, som då ännu fordrades för inträde i medicinska fakulteten, men dessa blev avbrutna när fortsättningskriget inleddes 1941. Under kriget tjänade han först som sanitetsunderofficer men efter att ha genomgått officersskolans kurs UK/56 1943 blev han plutonchef i IR 13 på Svirfronten - han erhöll Frk4 1944 och avancerade efter kriget till premiärlöjtnant. Medico-fil.-examen hade han fått undan när han vann inträde i medicinska fakulteten i december 1944 och var sålunda en av de 80 som inledde sina studier inom fakulteten i januari 1945, den första medicinarkursen efter kriget. Han blev medicine kandidat 1946 och medicine licentiat 1950. Intresse för lungsjukdomar och den ännu då förhärskande lungtuberkulosen förde honom till engagemang inom denna del av sjukvården och lungsjukdomarna kom sedan att bli hans främsta specialitet. Snart efter licentiat examen blev han läkare vid Högåsens sanatorium och Kristinestads tuberkulosbyrå 1951-1953, därnäst underläkare vid Östanlid sanatorium 1952-1954 och därefter vid Nummela sanatorium 1954-1957 där han gjorde andningsfysiologiska studier på patienter, vilka ledde i en avhandling om blodförändingar i samband med nedsatt syretillförsel, med vilken han erhöll medicine och kirurgiedoktors grad 1957. Året därpå blev han specialist i lungsjukdomar och tuberkulos. På den tiden tillerkändes man av Finlands Läkarförbund specialitet inom vissa medicinska områden efter att ha tjänstgjort på någon specialklinik även utanför universitetsväsendet om denna förestods av någon erfaren läkare som var tillräckligt kompetent att undervisa inom sin egen specialitet. På detta sätt fick Krister, efter att ha tjänstgjort på Diakonissanstalten i Helsingfors som assistentläkare under prof. Lauri Kalaja vid avdelningarna för invärtes sjukdomar från 1957, specialitet även inom området för invärtes sjukdomar 1960, vilket var ett viktigt komplement till hans tidigare specialitet. Sitt livsverk som läkare kom han att göra på Diakonissanstalten, efter assistentskapet som slutade 1962 var han avdelningsläkare till 1975 och efter två år som biträdande överläkare var han från 1977 avdelningsöverläkare ända till sin pensionering 1987. Efter doktorsavhandlingen 1957 publicerade han ännu några studier över bl.a. lungfunktionen hos lung-hjärtpatienter, lupus erythematosus hos tuberkulospatienter och Pickwick-syndromet vid fetma, men den praktiska läkarverksamheten, att sköta och hjälpa sjuka människor, tog överhanden. Vid sidan av sin verksamhet som sjukhusläkare upprätthöll han också en omfattande privatläkarmottagning på Diakonissanstalten allt från 1957 då han kom till sjukhuset ända till 2002, ännu långt efter det han avslutat sitt arbete på avdelningarna - patienterna kom från när och fjärran. Det blev på detta sätt mycket långa arbetsdagar från tidigt på morgonen till sent på kvällen. Han var en mycket kunnig och ansvarskännande praktiker med skarp klinisk blick och med sitt lugna, empatiska ock bestämda väsen, som ingjöt förtroende och trygghet, var han omtyckt av sina patienter. Han följde väl med vad som hände inom facket genom litteraturen och på specialistföreningarnas möten. Han deltog också i Finlands Läkarförbunds Läkardagar och under en lång följd av år var resan till Svenska Läkaresällskapets årliga Riksstämma i Stockholm en givande och stimulerande händelse. Krister var en anspråkslös person, han var en god kamrat, så i krigsförband så även bland kollegorna efter kriget, alltid med en viss glimt i ögat och något skämtsamt uttalande. Musik och främst körsång var ett stort intresse. Under tiden i Österbotten i början av 1950-talet deltog han aktivt i körverksamhet. Föräldrahemmet hade varit fyllt av musik, man sjöng och spelade violin och piano. Mången kanske ännu minns hans bärande tenor som Magistern i Gluntarne, som han ibland framförde tillsammans med ett par studiekamrater på Medicinarklubben Thorax' möten. Ett annat intresse ej att förglömma var ishockeymatcherna där han höll på HIFK. Han läste mycket och särskilt var det aktuell litteratur inom politisk och krigshistoria. På sommarberget växte det upp ett klippväxtparti som han tillsammanns med sin hustru Else-Maj omhuldade. Krister sörjes närmast av barn och barnbarn, samt av släktingar, vänner och många patienter.

In memoriam Martti Lindqvist 20.2.1945-5.4.2004

Terveydenhuollon etiikan dosentti, teologi ja kirjailija Martti Lindqvist kuoli pääsiäisviikon maanantaina työmatkallaan Dar es Salaamissa Tansaniassa. Hän oli kuollessaan 59 vuoden ikäinen. Martti Lindqvist valmistui teologian kandidaatiksi 1966, teologian lisensiaatiksi 1972 ja väitteli teologian tohtoriksi 1976. Jo opiskeluvaiheessa 1970-luvulla Martti Lindqvist kirjoitti terveydenhuoltoon liittyvistä kysymyksistä. Näiden kirjoitusten vaikutuksesta hänet nimitettiin Tampereen yliopistoon terveydenhuollon etiikan dosentiksi v. 1976 ja Suomen Lääkäriliiton eettisten periaatekysymysten valiokunnan pysyväksi asiantuntijaksi v. 1975, jona hän toimi vuoteen 1988 ollen viimeiset kuusi vuotta myös valiokunnan jäsen. Martti oli myös suosittu luennoitsija ja kurssien vetäjä lukuisilla Lääkäripäivillä. Hän toimi myös mm. Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan eettisen toimikunnan puheenjohtajana 1977-1981 ja Lääkintöhallituksen asiantuntijana vuodesta 1985 Lääkintöhallituksen lakkauttamiseen saakka. Vuonna 1986 Martti Lindqvist jätti uran Helsingin yliopistossa ja muutti asumaan sukunsa yli vuosisadan omistamaan taloon Mäntyharjulle, toimien sieltä Helsingin ja Tampereen yliopistojen dosenttina sekä itsenäisenä ammatinharjoittajana, Mäntyharjun kulkurina, kuten paikalliset häntä nimittivät. Vuonna 1998 perustetun valtakunnallisen terveydenhuollon eettisen neuvottelukunnan (ETENE) ensimmäisenä puheenjohtajana Martti Lindqvist toimi kuolemaansa saakka. Martti Lindqvist oli myös monen terveydenhuollon ammattihenkilön työnohjaaja ja sosio- ja psykodraamaterapeutti ja näiden kouluttaja. Hän järjesti jopa kotitalossaan Mäntyharjulla kursseja monille erityisryhmille, mm. HIV-positiivisille, transseksuaaleille ja läheisensä menettäneille. Hän tunsi erityistä huolta potilaista, jotka eivät pitäneet ääntä itsestään ja oikeuksistaan. Martti Lindqvistin työura on mittava ja monipuolinen. Erilaisissa yhteisöissä toimimisen lisäksi hän oli lukuisten lehtien kolumnisti ja suosittu haastateltava. Yli kahdenkymmenen vuoden aikana hän kirjoitti 22 kirjaa. Monissa näistä hän kirjoittaa terveydenhuollon ammattihenkilöistä, terveydenhuollon eettisistä ja moraalisista kysymyksistä, työstä ihmisenä ihmisten parissa ja työssä jaksamisesta. Vuonna 1985 ilmestyi Ammattina ihminen, jossa Martti Lindqvist pohtii terveydenhuollon ammattihenkilöiden työtä, moraalia, arvoja ja velvoitteita, teemoja, jotka ovat edelleen hyvin ajankohtaisia. Kirjassaan Auttajan varjo (1990) hän pohtii hyvän ja pahan olemassaoloa terveydenhuollossa. Viimeiseksi jääneessä kirjassaan Toivosta ja epätoivosta, joka ilmestyi pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa maaliskuussa 2004, hän esittää syvän huolensa terveydenhuollon ammattihenkilöiden uupumisesta työn alle, kyynistymisestä ja toivonsa menettämisestä. Martti keskittyi työssään ja kirjoissaan ennen kaikkea ihmiseen, hänen tunteisiinsa ja olemukseensa. Hän kirjoitti kirjoissaan paljon surusta, vihasta, häpeästä ja syyllisyydestä ja kuinka ne ohjaavat elämäämme. Yksi hänen keskeisiä teemojaan oli myös ihmisen yhteisöllisyys. Hän kirjoitti ihmisen tulevan ihmiseksi ainoastaan toisen ihmisen kautta, että ihminen on ihmiselle peili, että me löydämme itsemme toisistamme. Oman sairautensa kautta hän pohti keskeneräisyyttä, vajaakykyisyyttä ja potilaan asemaa, oikeuksia ja roolia. Hän kirjoitti paljon myös kuolemasta, kuoleman kohtaamisesta, kuolevan hyvästä hoidosta. Pohtiessaan elämää hän samalla eli sitä hyvin intensiivisesti ja lähellä läheisiään. Martilla oli myös poikkeuksellinen taito tulla lähelle ihmistä, kuunnella ja ymmärtää. Ilmiömäinen hän oli myös ryhmädynamiikan hallinnassa, kokousten puheenjohtajana ja vaikeissa terveydenhuollon eettisissä kysymyksissä ytimen ja synteesin löytäjänä. Martti Lindqvistillä olisi varmasti vielä ollut paljon tehtävää ja annettavaa sekä nykypolvelle että tuleville. Hän jätti pysyvän jäljen paitsi yhteiskuntaamme, myös niihin ihmisiin, jotka oppivat hänet tuntemaan. Lukemattomista muistokirjoituksista ja Mäntyharjun kirkon kupeeseen vappuaattona lasketusta kukkamerestä voi havaita, että Martti oli rakastettu ja kunnioitettu ihmisenä, auttajana ja ystävänä. Läheltä viimeisinä vuosina seuranneena havaitsi, että kulkurin vauhti alkoi vääjäämättä hidastua, hyvästä hoidosta huolimatta. Symbolista tai sattumaa, Martin tien pää löytyi ihmisyyden juurilla Afrikassa; saattohoidon pohtijalle yliopistosairaalan teho-osastolla.

In memoriam Pirkko Santavuori 29.4.1933-6.2.2004

Professori Pirkko Santavuori menehtyi tapaturmaisesti 6.2.2004. Häntä jäivät kaipaamaan perheen lisäksi lukuisat ystävät, potilaat perheineen sekä työtoverit.

In memoriam Arto Vuorjoki 26.7.1932-23.3.2004

Hyvä ystävämme Arto Vuorjoki on kuollut. Hän syntyi Helsingissä Wegeliusten sukuun ja kävi koulunsa synnyinkaupungissaan. Hän tuli ylioppilaaksi Helsingin viidennestä yhteiskoulusta ja aloitti heti koulun jälkeen opiskelunsa Helsingin yliopistossa, josta valmistui lääkäriksi vuonna 1960. Arton isoisä, Uno Wegelius, oli viime vuosisadan alussa Oulun diakonissalaitoksen johtaja, ja Arton isä Yrjö Vuorjoki oli aikoinaan pohjoispohjalaisen osakunnan kuraattori. Vaikka Arto oli avojalkainen helsinkiläinen, hän piti itseään pohjalaisena sukunsa perinteiden mukaisesti ja hakeutui jo opiskelunsa alkuvaiheessa kesälomallaan vapaaehtoiseksi harjoittelijaksi eli niinkutsutuksi orjaksi Oulun lääninsairaalaan. Valmistuttuaan lääkäriksi hän aloitti erikoistumisensa naistentautien erikoislääkäriksi Oulun lääninsairaalassa, joka Arton valmistumisen jälkeen muuttui yliopistolliseksi koulutussairaalaksi. Arto olikin Oulun lääninsairaalassa apulaislääkärinä peräti vuoteen 1966 saakka, jolloin hän sai naistentautien ja synnytysopin erikoislääkärin pätevyyden. Näinä vuosina hän kehittyi taitavaksi operatööriksi ja harkitsevaksi lapsenpäästäjäksi. Yliopistollisen koulutussairaalan apulaislääkärin toimenkuvaan katsottiin jo tuolloin kuuluvan tieteellisen tutkimuksen tekeminen. Arto teki kuitenkin esimiehilleen tiettäväksi, että hän arvosti käytännön lääkärintyötä enemmän. Niinpä hän valmistuttuaan erikoislääkäriksi haki ja valittiin Oulun kaupungin synnytyssairaalan osaston ylilääkärin virkaan, jossa hän toimi aina eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Tosin Arton ylilääkärikauden aikana synnytykset siirtyivät OYS:aan ja hänen osastonsa muuttui naistentautien osastoksi. Sairaalatyön ohessa Arto hoiti monen vuoden ajan laajaa yksityisvastaanottoa oululaisessa Laboratorio Tutkossa.

Niilo-Pekka Huttunen Hans-Erik Ja Petra Klintrup

In memoriam Kari Penttinen 17.2.1918-26.2.2004

Helsingin yliopiston virusopin henkilökohtainen emeritusprofessori Kari Juhana Penttinen kuoli Espoossa 26. helmikuuta 2004. Hän oli 86-vuotias, syntynyt Helsingissä 17. helmikuuta 1918. Kari Penttinen tuli ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta 1935 ja valmistui lääketieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1938. Sotien aikana Penttinen toimi pataljoonan, sairaalajunan ja bakteriologisen laboratorion lääkärinä. Hänelle myönnettiin Vapaudenristit 4 ja 3 vuosina 1940 ja 1942. Hänet ylennettiin lääkintäkapteeniksi 1944 ja lääkintämajuriksi 1969. Penttinen valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1945 ja lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi Helsingin yliopistosta 1947. Väitöskirja liittyi immunologiaan, mutta jo seuraavana vuonna Penttinen lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan Suomessa vielä tuntematonta alaa - virologiaa. Samoihin aikoihin opiskeli USA:ssa virologiaa myös toinen suomalainen serobakteriologi Nils Oker-Blom. Nämä Suomen virologian isät loivat perustan virustutkimuksille maassamme. Palattuaan kotimaahan Penttinen jatkoi Yhdysvalloissa aloittamiaan influenssatutkimuksia Valtion seerumilaitoksen virusosaston johtajana. Hän eristi Suomen ensimmäiset influenssavirukset vuoden 1951 epidemian aikana. Hänet nimitettiin bakteeriopin ja serologian dosentiksi 1950. Tiedemiehen uransa ohella hän hankki sisätautien erikoislääkärin koulutuksen vuosina 1950-52. Penttisen virologiset tutkimukset laajenivat 1950-luvulla käsittämään erilaisia viruksia, virustautiepidemioita ja virusrokotteita sekä solujen kasvua sääteleviä tekijöitä. Nuorten tutkijoiden koulutus käynnistyi ja ensimmäiset suomalaiset virologiset väitöskirjat valmistuivat samalla vuosikymmenellä. Penttisen tutkimusten hienoimpia saavutuksia on sikotautirokotteen kehittäminen. Sikotauti oli pitkään huomattava ongelma Suomen puolustusvoimissa. Tuhatkunta varusmiestä sairastui vuosittain tähän tautiin, johon liittyy ikäviä ja vaarallisia komplikaatioita. Penttisen rohkea ja omaperäinen idea oli valmistaa inaktivoitu rokote sikotautia vastaan. Uusi rokote osoittautui puolustusvoimissa suoritetuissa kokeissa niin tehokkaaksi ja turvalliseksi, että 1960-luvun alusta lähtien kaikki varusmiehet rutiinimaisesti rokotettiin Penttisen rokotteella heti palvelun alussa. Rokotteen avulla sikotauti pystyttiin lähes täysin juurimaan puolustusvoimista. Tämä saavutus oli sekä lääketieteellisesti että taloudellisesti hyvin merkittävä. Näistä tutkimuksista Kari Penttiselle myönnettiin Matti Äyräpään palkinto vuonna 1974. Vuonna 1966 Kari Penttinen siirtyi henkilökohtaiseksi professoriksi Helsingin yliopiston virusopin laitokseen. Virustutkimusten ohella hän palasi nuoruutensa alan immunologian pariin. Hän kehitti yhdessä Gunnar Myllylän kanssa uuden menetelmän, jonka avulla verihiutaleita hyväksi käyttäen voitiin herkästi mitata immuunikomplekseja. Laboratoriotöiden ohella Kari Penttinen teki ansiokkaan elämäntyön vakuutuslääkärinä. Tiedemiehen ja sisätautilääkärin koulutus muodostivat oivallisen pohjan tälle toiminnalle. Hän toimi Salaman lääkärinä vuosina 1952-1962, ylilääkärinä 1962-1966 sekä hallituksen ja hallintoneuvoston jäsenenä 1967-1972 Suomi-Salamassa. Tämän jälkeen hän jatkoi saman yhtiön lääkärinä vuoteen 1983, eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Ylilääkärikautenaan hän kuului henkivakuutusyhtiöiden ylilääkärien muodostamaan kollegioon, jonka tehtävänä oli pitää vastuuvalintaohjeet lääketieteen ajan tasalla ja siten mahdollistaa oikeudenmukaisten vakuutusten myöntäminen terveydentilaltaan erilaisille vakuutuksen hakijoille. Maamme henkivakuutusyhtiöt saivat hoidettavakseen koko työssä käyvän väestön ryhmähenkivakuutuksen vuonna 1975. Järjestelmä astui voimaan 1977 ja kaksinkertaisti maan vakuutuskannan. Vakuutusmuotoa luotaessa kuultiin asiantuntijana Kari Penttistä, joka lausunnossaan muistutti vuosisadan alun tuhoisasta influenssaepidemiasta Espanjan taudista ja arvioi, että kerran sukupolvessa korvausmeno voi kaksinkertaistua. Hänen arvionsa huomioitiin vakuutusteknisissä laskelmissa, jotka saavuttivat kansainvälistäkin tunnustusta. Nyt sukupolvi myöhemmin lintuinfluenssan uhka osoittaa Penttisen lausunnon kaukonäköisyyden. Kari Penttinen oli loistava esitelmöijä ja karismaattinen persoona. Hänellä oli kyky innostua - kriittisyytensä säilyttäen -, innostaa toisia ja nähdä uusien havaintojen avaamia jännittäviä mahdollisuuksia. Hän nautti suurta arvostusta työtovereittensa keskuudessa erilaisissa tehtävissään. Hänen vankkaan asiantuntemukseensa ja selkeään suurten linjojen näkemykseensä luotettiin maamme rokotuspolitiikkaa suunniteltaessa. Penttinen toimi monien yhteisöjen asiantuntija- ja luottamustehtävissä, mm. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin johtotehtävissä vuodesta 1952 alkaen ja kunniajäsenenä vuodesta 1984, Suomen Patologiyhdistyksen puheenjohtajana 1962-1965, Lääkintöhallituksen tieteellisen neuvottelukunnan jäsenenä 1962-1983, Medical Biologyn päätoimittajana 1973-1983, Suomen Lääketieteen Säätiön hallintoneuvoston jäsenenä 1986-1991, AIDS-kansalaisvaltuuskunnan asiantuntijana sekä Suomalaisen tiedeakatemian jäsenenä vuodesta1978. Vapaa-aikanaan Kari Penttinen oli innokas kalamies, jonka lohiverkot keräsivät saalista hänen kesäpaikkansa vesiltä Hiittisistä. Hän oli taitava tenniksen pelaaja, jonka mahtava kämmenlyönti on jäänyt vastustajien mieliin. Kirjoittajat ovat Kari Penttisen pitkäaikaisia työtovereita ja vanhoja ystäviä

In memoriam Carl Eric Sonck 10.11.1905-13.2.2004

Turun yliopiston em. professori Carl Eric Sonck kuoli 13.2.2004 lyhyen sairauden jälkeen 98-vuotiaana Helsingissä. Kuulon heikkeneminen ja horjuva tasapaino rajoittivat Ericin seurustelua ja liikkumista viime aikoina, mutta hän säilyi henkisesti virkeänä, seuranhaluisena ja toimeliaana viimeiseen asti. Eric syntyi Viipurissa 10.11.1905. Hän kävi koulua Kurkijoella, kunnes perhe siirtyi Turkuun vuonna 1919. Hän valmistui lääkäriksi 1933 ja väitteli lääket. ja kirurgian tohtoriksi 1941. Helsingin yliopistossa hän toimi dermato-venerologian dosenttina vuodesta 1944 vuoteen 1957. Opintomatkoja hän teki mm. Yhdysvaltoihin, Sveitsiin, Saksaan ja Hollantiin. Yliopiston rehtoriksi ja kansleriksi siirtyneen T.E. Olinin jälkeen hänet nimitettiin Turun yliopiston iho- ja sukupuolitautiopin professoriksi ja ao. klinikan ylilääkäriksi Turun yliopistolliseen keskussairaalaan 1955. Siirryttyään eläkkeelle 1972 hän muutti takaisin Helsinkiin viettämään vanhuudenpäiviänsä. Eric opiskeli ja erikoistui aikana, jolloin maassamme esiintyi runsaasti sukupuolitauteja. Silloin ei vielä tunnettu tehokkaita kemoterapeutteja eikä antibiootteja. Hoidot olivat raskaita ja tulokset vaatimattomia. Niinpä oli luonnollista, että Ericin varhainen tutkimustyö kohdistui pääosin venerisiinin tauteihin, erikoisesti neekerisankkeriin, josta hän kokosi poikkeuksellisen suuren potilasaineiston. Tämä tauti hävisi maastamme lähes kokonaan sulfalääkkeiden tultua käyttöön 1930-luvun lopulla. Myöhemmissä tutkimuksissaan hän käsitteli monia ihotautialan kliinisiä ongelmia. Turun ihotautiklinikalle hän perusti sienilaboratorion, jossa erikoisesti hiivoihin kohdistunut tutkimustyö oli maassamme uranuurtavaa. Kliinisen työn ohessa Sonck julkaisi kaikkiaan viisi tieteelle uutta hiivalajia. Virkakautensa viime vuosina hänen tutkimustyönsä keskittyikin sienitauteihin sekä niiden hoitoon. Tieteellisten ansioittensa johdosta Eric on kutsuttu useiden maiden dermatologiayhdistysten kunniajäseneksi. Tyksin ihotautiklinikalla kuullaan Ericin kunniaksi C.E. Sonck -luento jonkun kutsutun tutkijan pitämänä joka toinen syksy. Sieniin kohdistunut innostus lienee ollut perua Ericin aikaisemmasta, jo kouluaikana syttyneestä kiinnostuksesta luontoon ja kasvitieteeseen. Hän keräsi koulupoikana poikkeuksellisen laajan kasvikokoelman ja paneutui kasvien tunnistamiseen opettajia hämmästyttävällä taidolla. Niinpä koulun päättyessä opettaja halusikin Ericin ryhtyvän kasvitieteilijäksi. Tahtonsa vakuudeksi opettaja oli sanonut: Sinusta tulisi hyvä botanisti, mutta Sinusta tulee huono lääkäri. Eric piti kuitenkin päänsä lääketieteen suhteen, mutta ei koskaan hyljännyt myöskään botaniikkaa. Niinpä hän laati laajan tutkimuksen Pielisjärven seudun kasvistosta ja julkaisi kaikkiaan 100 uutta voikukkalajia omien luontoretkiensä ja tutkimusten tuloksena. Ansioistaan botaniikan alalla hänet kutsuttiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi v. 1969. Vielä viime vuosinakin hänellä oli aina luonnossa liikkuessaan muovipussi mukana kasveja varten. Luonnon kauniit värit innostivat Ericiä jatkamaan myös kouluaikaista piirustus- ja maalausharrastustaan. Vuosikymmeniä jatkuneen harrastuksen aikana hän teki n. 500 maalausta ja piirustusta, joista hän itse sanoi vaatimattomasti, että on siellä joukossa joitakin hyviäkin. Monissa hänen maalauksissaan hehkuvat kirkkaina Lapin ruskan värit niin akvarelleissa kuin öljymaalauksissakin. Syyskuiset retket Lappiin olivatkin tärkeä tapahtuma Ericin elämässä. Suuri yleisö sai ihailla hänen töitänsä kymmenessä taidenäyttelyssä, joita hän järjesti useilla paikkakunnilla, mm. Helsingissä, ja viimeisen Turussa viime vuonna. Hänen töitään myös ostettiin, ja niinpä niitä onkin useiden kollegoiden kodeissa, kuten myös useissa gallerioissa. Viimeiset vuotensa Eric omisti kokonaan taiteelle täydentäen ja korjaillen useita aiemmin keskenjääneitä töitään. Eric oli myös innokas kävijä taidehuutokaupoissa, joista hän usein osti mieleisiään töitä. Erikoisesti hän oli mieltynyt taiteilija Yrjö Saarisen värikylläisiin töihin, joita hän keräsikin huomattavan suuren kokoelman. Pääosan kokoelmastaan hän lahjoitti Hyvinkään taidemuseolle, missä ne ovat nähtävinä erillisenä Sonckin kokoelmana. Saarisen työt innoittivat häntä myös kirjoittamaan taiteilijan elämäkerran sekä kuvakirjan hänen töistään. Taidealan harrastuksiin liittyi myös hänen toimintansa Turun Taideyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1964-1973. Myöhemmin hänet kutsuttiin saman yhdistyksen kunniajäseneksi. Ericiä saattoi usein nähdä konserteissa, taidenäyttelyissä, tieteellisten yhdistysten kokouksissa sekä osallistumassa erilaisiin sosiaalisiin tilaisuuksiin mainiona seuramiehenä ja tarinoiden kertojana. Luennoitsijana ja opettajana hän oli värikäs ja monien oppilaidensa hyvin muistama vuosikymmentenkin kuluttua. Potilaitaan hän hoiti lämmöllä, ja mitä kummallisempi oli taudinkuva, sitä enemmän hän innostui. Hän toisti usein, että lääkäriltä ei koskaan saa konstit loppua! Aina täytyy jotain yrittää, sillä potilasta ei saa jättää ilman toivoa. Vastoin kouluaikaisen opettajansa ennustuksia hänestä tuli hyvä ja pidetty lääkäri. Vapaamielisenä ja avarakatseisena ihmisenä hän arvosti menestyvää puoskaria ainakin yhtä paljon kuin lääkäriä. Eric oli lahjakas ja monipuolinen elämäntaiteilija sekä luonnon ja ihmisten tutkija ja tuntija. Hänen suurin kohtaamansa suru oli rakkaan vaimonsa Karinin yllättävä kuolema muutama vuosi sitten. Suruansa hän purki kirjoittamalla kirjan vaimonsa elämästä. Oman elämäkertansa Ihotautilääkäri muistelee hän kirjoitti 10 vuotta sitten. Ericiä jäivät kaipaamaan lapset perheineen, ystävät ja kollegat sekä monet kiitolliset potilaat. Väinö K. Havu professori em. Turku Carl Eric Sonck on poissa Carl Eric Sonck on poissa. Hänen viisas ja hieman ilkikurinen katseensa on sammunut. Se kuuluu nyt muistojemme aarteisiin elämää ymmärtävästä miehestä, lääkäristä ja taiteilijasta. Hän on saanut pitkän päivätyönsä päätökseen. Se on sisältänyt nuoren miehen intomielistä puurtamista tiedemiehenä ja vanhenemisen mukanaan tuomia raskaita ja synkkiäkin vaiheita. Yksi elämän totuuksista on tiedon vanheneminen, näin myös lääketieteessä. Prof. C.E.Sonckin kestävämpi perintö kollegoille on kuitenkin hänen valoisassa elämänasenteessaan. Hän jätti meille kuvan lääkäristä, joka vilpittömin mielin koetti löytää ratkaisun potilaansa pulmiin. Hän valoi heihin parantumisen uskoa, hän oli oivaltanut taiteilijana intuitiivisen tavan suhtautua potilaisiin positiivisesti. Potilaan psyykkistä puolta ei saanut unohtaa. Moni aloitteleva lääkäri omaksui häneltä potilasta arvostavan asenteen ihotautiopin lisäksi. Hän arvosti kollegoja myös taiteen harrastajina. Monet keskustelut taiteen olemuksesta tauluesittelyjen yhteydessä avasivat uusia ovia taiteen suureen maailmaan. Taide merkitsi hänelle paljon. Hänen työkykynsä ja taideharrastuksensa keskinäinen suhde oli hänelle tärkeä. Kumpikin tuki toistaan ilmeisen ideaalisella tavalla. Hänen kohdallaan juuri taiteen tekeminen ja sen parissa viihtyminen olivat hänelle keskeisin voimanlähde viimeisinä vuosinaan. Kysyessäni muutamia vuosia sitten häntä haastatellessani, mitä taide merkitsee hänelle, hän vastasi: Se on merkinnyt melkein kaikkea, se on ainoa työ nykyisin. Kun kysyn, kumpi on elämäntyösi, taide vai ihotautilääkärin työ, tulee vastaus kuin apteekin hyllyltä: Kyllä taide voittaa tieteen. Asettaisin taiteen jumalattaren tieteen jumalattaren edelle. Arvostetun lääkärin ja taiteilijan muistoa kunnioittaen

In memoriam Erik B. Riska 12.10.1924-14.3.2004

Erik Bernhard Riska kuoli kotonaan Helsingissä 14.3.2004. Peruskuolinsyy oli nopeasti levinnyt pahanlaatuinen keuhkotuumori. Suomen ortopedikunta on menettänyt kansainvälisesti näkyvän ja värikkään ammattiveljen, laaja kollegapiiri määrätietoisen ja lämminhenkisen johtajahahmon ja ne, jotka olivat häntä lähellä, hyvän ja luotettavan ystävän. Laajassa tuttavapiirissä Erik Bernhard Riskan nimi oli Erik B.. Hän syntyi ruotsinkieliseen perheeseen Vaasassa, tuli ylioppilaaksi Töölön yhteiskoulusta Helsingissä 1943, palveli talvisodassa ilmatorjuntatehtävissä ja jatkosodassa rannikkotykistössä. Hän suoritti medikofiilin Helsingin yliopistossa 1945 ja jatkoi lääketieteellisiä opintojaan HY:ssa kustantaen ne sivutöitä tekemällä. Lääketieteen lisensiaatiksi Riska valmistui 1951. Tämän jälkeen hän toimi Kivijärven, Kannonkosken ja Kinnulan kunnanlääkärinä 1953-1958. Kunnanlääkärin toimessa Erik B. oli erittäin pidetty toimialueensa ulkopuolellakin ja sai suuren potilasklienteelin. Tämän jakson aikana vahvistui yhä hänen kiinnostuksensa lääkärintyöhön ja etenkin halunsa auttaa potilaitaan, piirteet jotka tulivat ohjaamaan koko hänen tulevaa toimintaansa. Hän oli aikaisessa vaiheessa kiinnostunut kirurgiasta ja toimi kunnanlääkärikautena kirurgiapulaislääkärin sijaisena Helsingin klinikoissa. Väitöskirjatyön hän suoritti HY:n patologian laitoksella ja väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1956 aiheenaan kokeellinen ihon karsinogeneesi. Riska siirtyi jatkamaan erikoislääkärikoulutustaan Invalidisäätiölle toimien siellä 1958-1964. Hän sai kirurgian ja ortopedian erikoislääkärin pätevyydet 1963. Invalidisäätiön potilasaineisto tarjosi Riskan tutkimustyölle jatkoa. Skolioosikirurgian tuloksia koskeva laaja työ (1964) aloitti selkäkirurgiaa koskevan tutkimuslinjan, jota Riska myöhemmin täydensi tutkimalla anterolateraalisen dekompressiokirurgian asemaa tuberkuloosin (1967) ja selkärankamurtumien (1987) aiheuttaman paraplegian hoidossa. Riska siirtyi 1965 Koskelan sairaalan osastonlääkäriksi ja toimi siellä vuoteen 1969, jolloin siirtyi Hyksin Töölön sairaalan hallinnolliseksi ylilääkäriksi. Hän toimi tämän jälkeen Töölön sairaalan ortopedian ja traumatologian klinikan dosenttina, apulaisprofessorina ja vt. professorina vuoteen 1988, jolloin siirtyi eläkkeelle. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin 1985. Riska keskittyi Töölössä kolmeen tutkimusaiheeseen: lonkkamurtumien hoitoon, monivammaproblematiikkaan ja selkärankamurtumien stabilointiin. Lonkkamurtumien yhteydessä esiintyvät tromboemboliset komplikaatiot (1970) sekä hoidossa käytettyjen naulausmenetelmien ja proteesien antamat tulokset analysoitiin (1971). Kansainvälistä huomiota herätti monivammapotilaita koskeva tutkimus, jonka mukaan monivammapotilaan pitkien luiden aikaisessa vaiheessa suoritettu operatiivinen hoito osoittautui rasvaembolian esiintyvyyttä rajoittavaksi ja toipumista edistäväksi toimenpiteeksi (1976,1977). Huomiota herättivät myöskin selkärankamurtumien stabilointia koskevat tutkimukset. Näiden tutkimusten perusteella Riskasta tuli kansainvälisesti arvostettu ja kysytty luennoitsija. Riska oli jo Koskelan sairaalassa toimiessaan aloittanut tekonivelkirurgisen toiminnan. Hän oli myöhemmin erityisen kiinnostunut keraamisten tekonivelratkaisujen kehittämisestä. Näkyvimpiä osia Riskan elämäntyössä on ollut hänen toimintansa terveydenhuollon ja sairaanhoidon kehittäjänä. Hän perusti 1964 Dextra Munkkivuoren Lääkärikeskus Oy:n Helsinkiin. Kantava ajatus oli luoda laaja-alainen lääkärikeskus, jonka toimintapiiriin kuuluisivat useimmat lääketieteelliset erikoisalat sekä toiminnan tukena laajat laboratorio- ja kuvantamispalvelut. Konsepti oli maassamme ensimmäinen laatuaan ja syntyi aikana, jolloin keskustelu yksityislääkäritoiminnan tehostamisesta ja lisäämisestä ei ollut muodikasta. Lääkärikeskuksen toiminta lähti epäilyistä huolimatta käyntiin, osoittautui tehokkaaksi ja laajeni vuosi vuodelta. Munkkivuoreen vihittiin uusi monikerroksinen lääkärikeskusrakennus käyttöön 1984. Dextralle on myönnetty sairaalaoikeudet ja siellä toimii toistasataa erikoislääkäriä. Erikoislääkärivastaanottojen rinnalle on päivystyspoliklinikan toiminta laajentunut merkittäväksi palvelumuodoksi. Riska toimi Dextra Munkkivuoren Lääkärikeskus Oy:n toimitusjohtajana ja ylilääkärinä 1964-2003. Erik B. Riskan mittava toiminta lääkärinä, tutkijana sekä yliopisto- ja hallintomiehenä antaa kuvan hänen tarmostaan ja työkapasiteetistaan. Käytännön työssä hän muodosti nopeasti itselleen selkeän vision ongelman luonteesta ja ratkaisukeinosta ja toteutti määrätietoisesti omat suunnitelmansa sen mukaan. Erik B. ei ollut kärkäs keskustelemaan pitkään muista ratkaisumalleista ollen päätöksissään joskus väärässäkin, mutta useimmiten oikeassa. Hän oli debateissa hyväntuulinen ja sitkeä, ja innostuksellaan hän pystyikin saamaan vastahakoisimmatkin puolelleen. Riskalla oli lukuisia luottamustoimia järjestöjen toiminnassa: Suomen Ortopediyhdistyksen hallituksen jäsen 1964-1970, International College of Surgeons'in puheenjohtaja 1981-1984 ja kuvernööri 1985-1991, Acta Orthopaedica Scandinavican hallituksen puheenjohtaja 1979-1986 sekä European Hip Societyn presidentti 1995-1997. Hän oli Suomen Lääkäriliiton avohoitotoimikunnan puheenjohtaja 1964-1969, Lääkärikeskusten Yhdistyksen hallituksen jäsen 1970-1986 ja puheenjohtaja 1976-1981 sekä Suomen Yksityisten Sairaaloiden yhdistys ry:n perustajajäsen 1994. Riska kutsuttiin Suomen Ortopediyhdistyksen kunniajäseneksi 1993. Hän oli lukuisten kansainvälisten järjestöjen jäsen ja kirjeenvaihtajajäsen. Riskalle perhe oli hänen voimanlähteensä, hänen turvansa ja hänen ylpeytensä. Erik B. harrasti harvoina mutta iloisina vapaan ajan hetkinä heidän kanssa taiteita ja musiikkia, sekä kesäisin Lindnäsin kesäasunnolla veneilyä, kalastusta ja puutarhanhoitoa. Häntä jäävät suremaan Ritva-vaimo ja kolme tytärtä perheineen.

In memoriam Eero Olavi Turpeinen 7.4.1912-12.3.2004

Suomen ensimmäinen anestesialääkäri, lääket. kir.tri Eero Turpeinen kuoli Helsingissä 12. maaliskuuta. Hän oli lähes 92-vuotias, syntynyt Helsingissä 7. huhtikuuta 1912. Eero Turpeisen kiinnostus farmakologiaan ja anestesia-aineisiin oli peräisin kouluvuosilta, jolloin Eero vietti mielellään aikaansa isänsä omistamassa Kaisaniemen apteekissa, omien sanojensa mukaan paikkoja nuuskimassa ja pulloja haistelemassa. Valmistuttuaan lääkäriksi Helsingin yliopistosta 1937 Eero Turpeinen lähti erikoistumaan kirurgiaan. Anestesiologiaa ei tähän aikaan Suomessa tunnettu. Nukutus annettiin eetterillä, nukuttajina toimivat etupäässä sairaanhoitajat. Kirurgina toimiessaan Eero Turpeinen kiinnostui yhä enemmän anestesiologiasta, mutta levottomat sota-ajat ja epävarmuus toimeentulomahdollisuuksista anestesialääkärinä vaikuttivat Eero Turpeisen erikoistumisvalintaan ja hän erikoistui kirurgiaan. Väitöskirjatyönsä aiheen hän kuitenkin valitsi anestesiologian piiristä. Jatkosota pitkitti erikoistumista, mutta Eero Turpeinen väitteli sodasta huolimatta 1944 ja sai kirurgian erikoislääkärin oikeudet 1946. Anestesiologian vetäessä puoleensa Eero Turpeinen onnistui välirauhan aikana pääsemään viikon kestävälle opintomatkalle Tukholmaan, tutustumaan juuri Yhdysvalloista opintomatkalta palanneeseen anestesialääkäriin Torsten Gordhiin ja hänen vasta käynnistämäänsä anestesiayksikköön Karoliinisessa sairaalassa. Sodan loputtua järjestyi v. 1945 kuuden kuukauden pituinen opintomatka sekä Yhdysvaltoihin että Englantiin. Kotimaahan palattuaan Eero Turpeinen jatkoi kirurgiapulaislääkärin virassaan. Yhtään anestesiologin virkaa ei maassamme ollut, eikä Eero Turpeisen ehdotuksiin sellaisen perustamisesta suhtauduttu suopeasti. Kirurgien näkemys oli, että anestesiat voidaan antaa kirurgin työn ohella. Erikoisoikeudet anestesiologiaan kirurgian suppeana erikoisalana Eero Turpeinen sai 1948. Kun pitkätkään neuvottelut eivät johtaneet anestesiamyönteiseen tulokseen ja kun vielä dosentuuriin tuli hylkäävä päätös, loppui Eero Turpeisen halu jatkaa akateemista uraa. Hän siirtyikin Marian sairaalaan, mihin oli perustettu Helsingin ensimmäinen anestesialääkärin virka tammikuun lopulla 1950. Sodan jälkeisessä Suomessa oli resursseja niukasti, anestesialaitteita ja välineistöä oli vaikea saada. Niinpä Eero Turpeinen kehitti oman anestesiakoneensa yhteistyössä Christian Nissen Oy:n kanssa. Koneen nimeksi tuli Turcos, sitä valmistettiin yhteensä 30 kappaletta kahdessa erässä. Yksi Turcos-anestesiakone on nähtävänä Helsingin yliopiston lääketieteen historian museossa. Kun anestesiatyö Marian sairaalassa oli saatu käyntiin ja lisävirkakin sinne saatu, Eero Turpeinen katsoi hallinnollisten kamppailujen ja kädenväännön omalla kohdallaan riittävän, käytettiinhän häntä asiantuntijana ympäri maata, ja hän siirtyi yksityisanestesiologiksi. Hän työskenteli kiertävänä anestesiologina Tilkassa, Diakonissalaitoksella, Mehiläisessä, Boijessa ja Sanervassa, joskus myös muissa kaupungeissa kuten Lahdessa, Porvoossa, jopa Joensuussakin. Viimeiset työvuotensa hän oli Mehiläisen sairaalassa, antaen viimeiset anestesiansa vuonna 1985. Eero Turpeisen merkittävä panos Suomen kehittyvälle anestesiologialle oli yhdistystoiminta. Heti alusta alkaen hän oli aktiivinen yhteyksien luoja, matkusti kongresseissa ja solmi yhteyksiä ulkomaisiin kollegoihin. Kun pohjoismainen kirurgikongressi pidettiin Helsingissä 1949, hän kutsui mukana olevat muiden Pohjoismaiden anestesiologit kotiinsa kokoukseen, missä lausuttiin syntysanat pohjoismaiselle anestesiologiyhdistykselle. Yhdistys nimeltä NAF (Nordisk Anestesiologisk Förening) perustettiin seuraavana kesänä v. 1950 Oslossa ensimmäisen pohjoismaisen anestesiologikongressin yhteydessä. Eero Turpeinen oli NAFin hallituksen jäsen vuosina 1950-60, puheenjohtaja 1954-56, kunniajäseneksi hänet nimettiin 1972. Eero Turpeisen mielestä Suomi ei saanut jäädä syrjään, yhteydet Pohjoismaisiin ja anglosaksisiin kollegoihin olivat tärkeät. Hän oli valmis järjestämään Suomeen Pohjoismaisen anestesiologikongressin kesällä 1956, vaikka Suomessa tällöin oli alle 20 anestesialääkäriä. Suomen Anestesiologiyhdistyksen SAY: n syntysanat lausuttiin niinikään Eero Turpeisen kotona. Perustamiskokoukseen 22.11.1952 Eero Turpeinen kutsui silloiset kokopäivävirassa toimivat anestesialääkärit, joita oli hänen lisäkseen 3 Tres faciunt collegium, näin sai SAY alkunsa Eero Turpeisen toimiessa puheenjohtajana vuodesta 1952 vuoteen 1956. SAY valitsi hänet kunniajäsenekseen vuonna 1962. Perustamiskokouksen pöytäkirjan viimeisen pykälän mukaan kokous päättyi vapaaseen seurusteluun rouva Turpeisen tarjoaman kahvin ääressä. Merkittävä olikin se tuki, minkä Eeron vaimo Kati Turpeinen antoi uranuurtajapuolisolleen. Koti oli aina avoin kokouksille, lukuisia vieraita kestittiin. Perhe, vaimo ja kolme tytärtä, oli se tärkeä taustatekijä jonka parissa rentouduttiin. Eero ja Kati Turpeisen avioliitto kestikin yli 60 vuotta, timanttihäitä vietettiin kesällä 2003. Musiikki oli Eerolle tärkeä rentoutumiskeino, hän oli itse taitava pianisti, vielä viime vuosinaan hän saattoi soittaa tyttärensä kanssa nelikätisesti tuttuja kappaleita. Toinen rakas harrastus oli matkailu, ensin koko perheen kanssa, tytärten aikuistuttua vaimon kanssa kahdestaan. Kati Turpeinen kertoo, että kiitos Eeron ranskankielen taidon oli ranskanmaa heidän erityisrakkautensa. Niinpä sinne tehtyjen matkojen lukumäärä nousikin kahteenkymmeneenviiteen. Syksyllä 1996 ollessamme haastattelemassa Eero Turpeista kysyimme mitä hän haluaisi viestittää nykyanestesiologeille, Eeron kehoitus kuului: Ihmisten on helppo pitää anestesiologiaa vähämerkityksellisenä, sillä valtaa käyttävät henkilöt, joilta puuttuu asiantuntemusta. Pitäkää siksi puolenne, sillä kukaan muu ei näitä asioita hoida kuin me itse. Kirjoittajat ovat Eero Turpeisen kollegoita ja ystäviä

In memoriam Saara Harviainen 12.1.1919-16.2.2004

Ortopedi Saara Harviainen kuoli 16.2.2004 juuri 85 vuotta täytettyään pitkällisen sairastelun väsyttämänä. Hän oli syntynyt 12.1.1919 Haminassa, tuli ylioppilaaksi Kouvolan Yhteislyseosta ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Helsingissä 1947. Apulaislääkärinä hän oli Hämeenlinnassa ja Oulussa ja erikoistui kirurgiksi 1955. Hän työskenteli Oulussa, Kuopiossa ja Helsingissä Invalidisäätiön sairaalassa ja valmistui ortopediksi 1960 ensimmäisenä naisena Suomessa. Mittavan osan lääkärintyöstään hän teki Mikkelissä 1965-1973. Hän rakensi Mikkelin keskussairaalaan aktiivisen ortopedisen toiminnan lähes tyhjästä, arvatenkin entisen Viipurin lääninsairaalan tasolta. Teki siis uskomattoman työmäärän sairaalan ensimmäisenä ja ainoana ortopedinä. Saara koulutti henkilökunnan, hankki välineistön luukirurgiaan, laati hoitokäytännöt ja toimintaohjeet yksittäisiä vamma- ja murtumatyyppejä varten, valvoi tarkkaan silloiset pitkälliset vetohoidot, opetti pedanttisella huolella kipsaustekniikat ja selvitti kotihoito-ohjeet. Hän seurasi, että annettuja ohjeita myös noudatettiin, joskus pelottavan kiukkuisestikin, jos huomautettavaa oli. Hoitohenkilökunnan puolia hän piti tinkimättä, jos missä työvoimaa tarvittiin. Voi uskoa, että Saaran temperamentin tuntien, uran puskeminen sen ajan kirurgien miehisessä maailmassa ei ollut vallan helppoa. Työssään hän kuitenkin pärjäsi siinä missä muutkin. Lavean ammatillisen tietämyksensä, työkokemuksensa ja terävän älynsä vuoksi hänen ei koskaan tarvinnut jäädä alakynteen äänekkäämpien kollegojensa rinnalla. Hän myös nautti arvostusta enemmän kuin monet, ei vähiten potilaiden taholta. Saaran esimerkistä saivat apulaislääkärit erinomaista oppia suhtautumisessa potilaisiin ja koko kirurgiseen työhönkin, kaikkine siihen kuuluvine sidonnaisuuksineen. Hän näki kosolti vaivaa huolehtiakseen potilailleen näille kuuluvat kuntoutukset, apuvälineet, kellit, lellit, myellit, veteraanien ja muidenkin invalidien prosentit sekä muut etuudet, joita nämä itse eivät olleet hoksanneet anoa. Kaikki tämä ennen sosiaalihoitajien, kuntoutusohjaajien ja muiden potilasasiamiesten aikaa. Vaikeitakin potilaita oli. Saaran osuva määrittely ei kykene vastaanottamaan hoitoa toimii edelleen. Nykytermi lienee psykososiaalisesti ko-operaatiorajoitteinen. Jouduin Saaran oppiin 1960-luvulla vihreänä kandipoikana pää täynnä Sveitsin AO-gurujen uusia oppeja leikkauksellisesta murtumahoidosta. Toimitin tohkeissani, että man muss operieren. Mieliinpainuvalla tavalla Saara palautti isällisesti maan tasalle. Selväksi tuli, että man kann auch konservativ behandeln. Charnleyn oppikirja murtumahoidosta tuli sittemmin tarkkaan luetuksi. Työskentely Saaran alaisuudessa oli selkeää, koska joka tilanteeseen oli käypä hoito, josta ei tietenkään sopinut omin päin poiketa. Saara laati leikkaussalin seinälle listan kymmenestä kirurgisesta toimenpiteestä, jotka apulaislääkärin tuli oppia keskussairaalajaksonsa aikana (suoliresektio, kureutuneen tyrän leikkaus, subduralihematoman trepanatio, jne). Jokainen kruksasi omalta kohdaltaan: nähnyt, tehnyt, seniori assisteerannut. Tämä siis jo parikymmentä vuotta ennen yliopistoklinikoiden lokikirjahankkeita. Vaivojaan laskematta Saara kärsivällisesti opetti kädestä pitäen, ilmeisen mielissään että pyydettiin. Keskustelijana Saara oli eloisa, huumorintajuinen ja kantaa ottava, kuulusteli mielellään nuorten kollegojensa tietoja medisiinasta, usein muustakin. Tietämättömyydestä sai taatusti sapiskaa, mutta paljon sai anteeksi kun ilmoitti, että otan selvää. Saaralla oli terävä kynä ja lääkärin työssä tuotetaan paljon tekstiä. Ortopedian ohella hän opetti apulaislääkäreille myös ytimekästä kielenkäyttöä. Hän inhosi epätarkkoja ilmaisuja, subjektiivisia tulkinnanvaraisuuksia ja löysää kirjoittelua potilasta koskevissa asioissa. Kerrankin hän ylpeänä kutsui kansliaansa katsomaan vasta vaivalla naputtamaansa B-todistusta, johon oli mutkikkaasta mittavasti rönsyilevästä sairauskertomuksesta mestarillisesti tiivistetty olennainen. Tulos oli selkeää kaikille ymmärrettävää Suomen kieltä. Julkisuuteen ilmaantui myös Sakuran pisteliäitä pakinoita, joiden sisältönä useinkin oli katkera suivaantuminen tuoreen kansanterveyslain myötä versoavia byrokratian kukkasia kohtaan. Pakinoissaan ja muissa kriittisissä kirjoituksissaan Saara - itse asiaa korostaakseen - esiintyi mielellään vaatimattomasti ammattinimikkeellä lääkintätyöntekijä. Hän kantoi myös huolta Lapin luonnon säilymisestä ja puolusti lappilaisten elämäntapaa. Lappi olikin Saaralle rakas. Hän joutui Lapin lumoukseen joskus 1950-luvulla, josta alkaen teki pitkälti toistasataa matkaa, useimmiten Inarin, Enontekiön ja Utsjoen alueelle. Hän liikkui usein yksin reppu selässä ja yöpyi autiotuvissa. Myöhemmin tuli hankituksi vaatimaton eräkämppä, Karhunkota, jossa hän vietti kaikki lomansa. Retkillään oli Saaralla tilaisuus nähdä viime rippeet saamelaisten vanhasta luonnon ehtoihin perustuvasta elämäntavasta. Ja nähdä mielipahakseen myös viime vuosikymmenien muutos, seurausta tieverkoston ja etelän ihmisten elämäntyylin levittäytymisestä. Legendaksi on jäänyt tositapaus varhaisilta vuosilta. Saaralla oli mielessään matka tunturiin ja silloiselta esimieheltä oli anottava virkavapautta. Perusteluna oli Suomen Naisortopediyhdistyksen kokous Lapissa. Lupa tuli, mutta Saaran kansliasta poistuessa esimies vielä kysäisi, että onko paljonkin jäseniä siinä yhdistyksessä. Saara virnisti ovenraosta, että yksi. Näiltä retkiltä kertyi lukuisia päiväkirjoja, joiden pohjalta Saara eläkevuosinaan kirjoitti kolme omakustanteista tarinakokoelmaa: Lapintikkuja (1989), Jälkijättöjä (1990) ja Pohjastunturit (1995). Vivahteikkaassa kerronnassa tulee esiin haltioituminen Lapin maiseman avaruuteen, rauhaan, luonnon erikoislaatuisuuteen ja etenkin kasviston rikkauteen. Luonnonkuvaukset ovat keveästi vetäistyjä kuin akvarellit, lukiessa tuntee sateen ropinankin niskassaan. Saara oli myös tietorikas botanisti ja tunsi mm. ällistyttävän määrän Lapin harvinaisuuksia kasvualueineen. Siis täysin toista maata kuin joidenkin luonnonsuojelulla elämöivien tiedot, jotka eivät juuri ulotu metriä etäämmäksi pihan kukkapenkistä, kuten Saara oli saanut aihetta tuhahtaa. Ensivaikutelma Saaraan tutustuessa helposti hämmensi. Ulkoiselta olemukseltaan miehisissä maastotamineissaan ja tupakkoineen hän oli hieman menninkäismäinen hahmo, mutta keskustelussa aina asiassa kiinni. Jos ilmeni nuoremmalle ripityksen tarvetta, seurasi tuimaa opetusta silmät viirussa hyväntahtoinen hihitys, vain Saaralle ominainen. Persoonallista kollegaa lämmöllä muistamme.

In memoriam Jouni Timisjärvi 9.2.1947-15.3.2004

Apulaisopettaja, lääketieteen ja kirurgian tohtori Jouni Timisjärvi kuoli äkillisesti kotonaan Haukiputaalla 15.3.2004. Hän oli syntynyt 9. helmikuuta 1947 Posiolla. Jouni Timisjärvi oli Oulun yliopiston fysiologian laitoksen ensimmäisiä opettajia ja hoiti moneen otteeseen myös laitoksen professorin tehtäviä. Hän pääsi ylioppilaaksi Pudasjärven lukiosta vuonna 1965 ja aloitti lääketieteen opiskelut Oulun yliopistossa. Siihen aikaan osa lääketieteen alkuopetuksesta suoritettiin vielä Turun yliopistossa, jossa Timisjärvi tutustui tulevaan opettajaansa, jo edesmenneeseen professori Leo Hirvoseen. Yhdessä Leo Hirvosen kanssa he käynnistivät sydäntutkimuksen fysiologian laitoksessa. Kotikunnassaan Posiolla oli Timisjärveillä ollut porotaloutta, joten oli luonnollista, että hänen tutkimuksensa kohde oli poro. Timisjärven väitöskirja poron verenkierrosta valmistui vuonna 1978 ja oli lähtökohta monille tuleville poroa koskeville tutkimuksille. Timisjärven muu julkaisutoiminta käsittää 50 julkaisua mm. kylmäfysiologian ja hormonitoiminnan aloilta. Jouni Timisjärvi oli armoitettu opettaja ja samalla tiukka, mutta oikeudenmukainen kuulustelija. Hänen opetusuransa alkoi vuonna 1971, joten hänen käsiensä kautta ovat kulkeneet monet oululaiset lääkärisukupolvet. Useat hänen oppilaistaan ovat myös väitelleet sydäntutkimuksen alalta. Timisjärvi toimi erittäin aktiivisesti lääketieteen opetuksen kehittämistyössä sekä osallistui valtakunnallisten lääketieteen valintakokeiden suunnitteluun ja suoritukseen monina vuosina. Häneltä jäi osittain kesken fysiologian oppikirjan sydämen toimintaa koskeva osa. Jouni Timisjärvi oli myös aktiivinen järjestöelämässä. Toimiessaan Suomen fysiologiyhdistyksen taloudenhoitajana hän osallistui vuosina 1986-1989 kansainvälisen fysiologiunionin 100-vuotisjuhlakongressin järjestelyihin. Kongressi pidettiin v. 1989 Helsingissä, ja se on edelleenkin maamme suurin yliopistoihmisten järjestämä kongressi. Timisjärven osuus kongressin järjestämisessä oli ratkaiseva. Viime aikoina hän toimi myös Arktisen terveyden ja lääketieteen yhdistyksen puheenjohtajana sekä Haukipudas-Kellon Lions-yhdistyksessä. Timisjärvi osallistui innokkaasti maanpuolustustyöhön reserviupseerijärjestöissä mm. liittovaltuustossa ja oli Pohjan Poika -lehden päätoimittaja. Sotilasarvoltaan hän oli lääkintäkapteeni ja hänet oli palkittu sotilasansiomitalilla ja reserviupseeriliiton kultaisella ansiomitalilla. Työtoverien piirissä Jouni Timisjärvi oli pidetty henkilö. Hänen huumorintajunsa ja juttunsa häivyttivät monta kertaa kireän keskusteluilmapiirin. Kesäisin hän palasi kotiseudulleen yhdessä sisartensa perheiden kanssa. Jouni Timisjärven viimeinen leposija on Posiolla sijaitseva sukuhauta.

In memoriam Pentti Pöllänen 4.6.1928-8.2.2004

Pentti Jalmari Pöllänen syntyi 4.6.1928 Viipurissa. Lapsuutensa Pentti leikki Viipurin valleilla. Isänmaan asia oli hänelle jo nuorena tärkeä, hän toimi alaikäisyydestään huolimatta sotalähettinä 17 D:n esikunnassa Itä-Karjalassa. Kotiuduttuaan hän toimi nuoresta iästään huolimatta vastuullisena kotitilansa tilanhoitajana Ylämaalla. Ylioppilaaksi hän valmistui Lohjan yhteiskoulusta v. 1947. Hänestä tuli kirurgian erikoislääkäri v. 1963 ja edelleen lastenkirurgi v. 1966. Valmistuttuaan hän tuli Etelä-Saimaan keskussairaalaan osastonlääkäriksi, kunnes v. 1977 hänet valittiin kirurgian ylilääkäriksi. Tässä virassa hän toimi vuoteen 1988, rintamamieseläkkeelle jäämiseensä, saakka. Elämäntyö osui keskussairaalan toiminnan laajenemisen vuosille ja hän omistikin itsensä täysin sairaalatyölle, käyttäen runsaasti vapaa-aikaansakin potilaiden parhaaksi, aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Pentti Jalmari Pöllänen oli taitava kirurgi ja sen vuoksi niin potilaiden kuin kollegojensa suuresti arvostama ja ihailema. Mittava lukumäärä suomalaisia kirurgeja on saanut alkuopetuksen ammattiinsa häneltä. Sen osan vapaa-ajastaan, joka ei kulunut työssä, käytti hän pääosin tennikseen, metsästykseen, kalastukseen ja muutoinkin luonnossa samoilemiseen. Lyhyt, raju parantumaton sairaus mursi lopulta hänen elämäntahtonsa ja elämä päättyi 8.2.2004. Pentti Jalmari Pöllänen oli sotilasarvoltaan lääkintäkapteeni ja hänelle oli v. 1942 myönnetty VM 2 sotilaslähetin ansioista. Laaja kirurgikunta ja monet muun alan kollegat muistavat häntä lämmöllä.

In memoriam Tero Tapani Tikanoja 5.6.1953-5.11.2003

Kuopion yliopistollisen sairaalan lastenklinikan kardiologi, dosentti Tero Tikanoja kuoli pitkäaikaiseen sairauteen kotonaan 5.11.2003. Klinikkamme menetti taitavan, yhteistyökykyisen kollegan ja ansioituneen kliinisen opettajan. Tero vietti lapsuutensa ja kouluikänsä Kuopiossa. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän aloitti opinnot Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa valmistuen lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1978. Tutkimustyö kiinnosti Teroa jo opiskeluvaiheessa, ja pian valmistumisensa jälkeen hän aloitti imeväisikäisten lasten proteiiniravitsemusta koskevan väitöskirjatyönsä Helsingin yliopistossa. Väitöskirja valmistui vuonna 1983, jonka jälkeen Tero lyhyen terveyskeskus- ja keskussairaalajakson jälkeen tuli Kuopion lastenklinikkaan erikoistumaan. Lastentautien erikoislääkäriksi hän valmistui vuonna 1987, ja jatkoi sen jälkeen työtään Kuopion lastenklinikassa apulaisopettajana vuosina 1987-1991. Kun Kuopion lastenklinikalla 1980-luvun lopulla yllättäen tarvittiin uutta lastenkardiologia, Tero otti innostuneena haasteen vastaan. Hän hankki tarvittavan koulutuksen Helsingin lastenklinikalla ja sai vuonna 1991 lastenkardiologin erityispätevyyden. Runsaan vuosikymmenen ajan hän ehti kehittää lastenkardiologiaa Kuopion yliopistollisessa keskussairaalassa. Vuonna 2001 hänet nimitettiin lastentautiopin dosentiksi Kuopion yliopistoon. Kliinisen työn ja opetustoimintansa ohella hän hoiti luottamustehtäviä toimien esim. Lastenlääkäriyhdistyksen varainhoitajana ja Suomen Kardiologisen seuran lastenkardiologisen jaoksen puheenjohtajana. Useat kuopiolaiset lastenlääkäripolvet saivat nauttia Teron taitavasta opetuksesta. Neonatologian koulutusjaksoon sisällytettiin hänen aloitteestaan sydäntutkimusmoduli, joka ratkaisevasti lisäsi erikoistuvien lastenlääkäreiden valmiuksia ymmärtää syntymänaikaisten verenkiertohäiriöiden rakenteellista ja toiminnallista taustaa. Tero oli erityisen kiinnostunut sydämen ultraäänitutkimusten kehittämisestä. Hän ohjasi tätä aluetta kartoittavan väitöskirjatyön, joka valmistui vuonna 2003. Taitava opettaja sai tunnustusta myös oppilailtaan. Kuopion yliopiston lastenkurssin opiskelijoiden arvion perusteella Tero sai lastenklinikan opetuspalkinnon. Vuonna 2000 Pohjois-Savon lääkäriyhdistys valitsi hänet Vuoden Lääkäriksi. Neonatologiaan syvällisesti perehtynyt Tero osallistui vastasyntyneiden teho-osaston aktiivityöhön koko ammattiuransa ajan, ja konsultanttina aivan elämänsä loppuun saakka. Nuorempien kollegoiden ammatillisen kasvun ja kehityksen tukeminen oli lähellä Teron sydäntä, ja hän ehti toimia monen erikoistuvan lastenlääkärin tutorina. Tero sai voimaa liikunnasta ja luonnosta. Hän oli aktiivinen suunnistaja, joka osallistui useamman kerran Jukolan viestiinkin. Murtomaahiihto oli hänen mieluisin talviurheilulajinsa. Sosiaalisesti lahjakkaana yksilönä hän onnistui vetämään myös vähemmän liikunnalliset kollegansa mukaan harrastuksiinsa. Tero joutui elämänsä viimeisinä vuosina kokemaan oman sairautensa rajoitusten ohella muitakin raskaita menetyksiä. Suru, joka varjosti hänen henkilökohtaista elämäänsä, ei kuitenkaan näkynyt hänen ammattitoiminnassaan. Tero halusi voimiensa vähenemisestä huolimatta hoitaa työnsä hyvin loppuun asti. Me työtoverit tiedämme, että Tero sai tarvitsemansa tuen perheeltään ja ystäviltään, ja oli onnellinen ehdittyään nähdä lastensa kasvun aikuisuuden kynnykselle.

Jäsenistö

Vaasan sairaanhoitopiirin, Vaasan keskussairaalan psykiatrian yksikön aikuispsykiatrian ylilääkärin virkaan (akuuttipsykiatria) LL, erik. lääk. Jouko Alanko 11.8.2003 lähtien.