In memoriam EERO PERTILÄ 11.2.1948-26.12.2004

EU:n ylempi hallintovirkamies ja työterveyshuollon erikoislääkäri Eero Juhani Pertilä sekä hänen lapsensa menehtyivät Thaimaan Khao Lakissa 26.12.2004. Eero Pertilä syntyi Helsingissä ja kävi koulunsa Nakkilassa ja Porissa. Hän valmistui, isänsä tavoin, lääkäriksi Helsingistä ja erikoistui myöhemmin työterveyshuoltoon. Eero muutti vuonna 1974 Lahteen, jossa asui vuoteen 2000 asti. Viimeiset neljä vuotta hän asui Trimissä Irlannissa, mutta kävi usein Lahdessa. Eero solmi avioliiton vuonna 1988 lääkäri Eija Kemppaisen kanssa ja heillä oli kaksi lasta. Tyttäret Johanna ja Eeva olivat Eerolle kaikki kaikessa, ja Eero sanoikin, että on olemassa kolme asiaa, joita voisi katsella loputtomiin: meri, tuli ja oma lapsi, joka nukkuu. Eerolla oli myös sisaruksiinsa poikkeuksellisen läheinen ja huolehtiva suhde, koska vanhemmat kuolivat jo 1980-luvun alussa. Eero toimi useiden eri laitosten työterveyslääkärinä (mm. Valtion Rautatiet, Postilaitos, Starckjohann) ja piti yksityisvastaanottoa Hemossa. Hän osallistui myös työterveyslääkäriyhdistyksen toimintaan aktiivisesti. Vuodesta 2000 hän toimi EU Komission FVO:ssa (Food and Veterinary Office). Eero oli erittäin ammattitaitoinen ja sai potilailtaan hyvää palautetta. Työtoverit luonnehtivat häntä ystävänä ja ihmisenä ainutlaatuiseksi, laajan yleistietouden omaavaksi ja miellyttäväksi seuraihmiseksi. Kollegat Irlannissa kuvailivat Eeroa sanoilla "a larger than life character". Poikana Eero oli jäsenenä Nakkilan Partiosisseissä, ja retkeili ahkerasti Nakkilan lähimaastoissa. Eero oli myös useasti järjestämässä Saaressa pidettyjä lippukunnan leirejä. Leireillä perehdyttiin erityisesti leirirakennelmiin, muun muassa laiturien ja leiriuunien rakentamiseen. Leiriuunissa valmistettiin itse pyydetyt kalat. Eero jatkoi luonnossa liikkumista ja ruuanlaittoa aktiivisesti myös aikuisiällä. Eeron harrastuksiin kuuluivat lisäksi kirjallisuus, musiikin kuuntelu, järvellä ja Saaressa olo (perheen kesähuvila Luvialla 1950-luvulta lähtien), tennis, kalastus, surffaus, hiihto sekä viime vuosina myös golf. Eerolla oli tapana mietiskellä ja pohtia asioita perusteellisesti. Filosofiana oli elää "täyttä elämää", jota hän toteutti mm. matkustelemalla, eikä jättänyt onneksi kaikkia suunnitelmia eläkepäivien varaan. Jokaiselle matkalle hän lähti kuin tutkimusmatkailija, joka haluaa varmistaa onnistuneen lopputuloksen eikä jätä mitään sattuman varaan. Kiinnostuksen kohteeksi muodostui myös tutustuminen sotiemme taistelupaikkoihin Karjalassa, jonne hän teki ystävänsä kanssa useita retkiä. Työtoverit Irlannissa pitivät hänelle oman muistelutilaisuuden, ja FVO Social Club and Eero´s golf friends järjestivät Eero Pertilän golf-cupin. Kilpisjärven hiihtoystävät järjestivät Eeron muistohiihdon ja nimesivät hänelle Tsahkaljärven pieneen saareen "Eeron kiven". Eeron siunaustilaisuus pidettiin lähimpien läsnäollessa Helsingin Hietaniemessä 2.3.2005, ja tuhka siroteltiin mereen Luvialle, Saaren edustalle, Eeron omaa toivomusta noudattaen. Yhteinen muistotilaisuus pidettiin tyttärien siunaustilaisuuden yhteydessä Lahdessa 23.7.2005. Eeroa ja tyttäriä jäävät suuresti kaipaamaan sisarukset perheineen, muut sukulaiset, ex-puoliso, ystävät ja työtoverit sekä Suomessa että Irlannissa.

In memoriam Paavo Vilhelm Thuneberg 4.6.1924-2.8.2005

Lastenlääkäri Paavo Thuneberg kuoli 2.8.2005 Espoossa sairastettuaan sitä ennen useita vuosia. Kuollessaan hän oli 81 vuoden ikäinen. Paavo Thuneberg oli syntynyt Helsingissä 4.6.1924. Hän tuli ylioppilaaksi Imatran Yhteiskoulusta 1942. Sodan aikana hän toimi radiosähköttäjänä. Lääketieteen lisensiaatiksi hän valmistui Helsingin yliopistosta 1951. Lastentautien erikoislääkärin oikeudet hän sai 1961. Paavo Thuneberg oli Mannerheimin Lastensuojeluliiton asiantuntija vuosina 1961-64. Lohjan alueen oppi- ja ammattikoulujen koululääkärinä hän toimi vuosina 1963-64, Helsingin kaupungin lastenneuvolalääkärinä vuosina 1954-64. Sairaanhoitajaopiston tuntiopettajana hän toimi vuodesta 1954 alkaen. Varsinaisen elämäntyönsä Paavo Thuneberg teki Lastenlinnan sairaalassa. Hän oli ensin siellä apulaislääkärinä vuosina 1956-58. Sairaala oli tällöin vielä Mannerheimin Lastensuojeluliiton hallinnassa ja nimeltään Mannerheimliiton Helsingin Lastenlinna. Vuonna 1964 Paavo Thuneberg nimitettiin sinne lastentautien erikoislääkäriksi. Tässä virassa hän oli eläkkeelle lähtöönsä, vuoteen 1987 saakka. Mannerheimliiton Helsingin piirihallituksen puheenjohtaja ja Uudenmaan piirihallituksen jäsen Paavo Thuneberg oli vuosina 1970-80. Paavo Thuneberg oli kolmannen polven lääkäri. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat lääkäreitä. Vaikka Paavo Thuneberg toimi lääkärinä sairaalassa, häntä voisi työtavaltaan luonnehtia vanhan ajan perhelääkäriksi. Useimmat potilaat olivat pitkäaikaissairaita. Heitä hoitaessaan hän huomioi aina perheen kokonaisuuden. Hän teki työnsä lämmöllä ja empatialla. Työ oli useimmiten tiimityötä. Hänen luonteva suhtautumisensa ihmisiin ja hyvä yhteistyökykynsä tekivät työn sujuvaksi. Hän oli työyhteisössä muutenkin luontevasti kaikessa mukana. Hän tunsi hyvin sairaalan koko henkilökunnan muistaen kaikki hyvin nimeltään. Valokuvaus oli Paavo Thunebergin elinikäinen harrastus. Tultuaan erikoislääkäriksi Lastenlinnaan hän aloitti potilaiden valokuvaamisen sairaskertomuksiin. Hänen taitonsa kohdata lapsipotilaat, lääkärintietonsa ja valokuvaustaitonsa tuottivat erinomaiset tulokset. Hän kuvasi myös henkilökuntaa työssään sekä erilaisissa juhlatilaisuuksissa tallentaen siten Lastenlinnan historiaa vuosikymmenten ajalta. Näitä valokuvia on nähtävissä Lastenlinnan museossa. Potilaiden valokuvaamista hän jatkoi vielä eläkkeellä ollessaan muutaman vuoden ajan. Paavo Thuneberg julkaisi yleistajuisia kirjoituksia lastentautien alalta. Paavo Thuneberg oli aktiivinen, ahkera musiikin kuuntelija ja kävi säännöllisesti konserteissa. Häntä kiinnostivat kaikenlaiset luonnonilmiöt, eri kulttuurit ja kielet. Pitkä työura Lastenlinnan sairaalassa teki Paavo Thunebergin tutuksi suurelle joukolle eri ammattikuntien työntekijöitä. Muistamme lämmöllä humaania lääkäriä ja hyvää ja yhteistyökykyistä työtoveria.

Jäsenistö

- Mehiläinen Oyj, Mehiläisen Turun sairaalan johtavaksi lääkäriksi ja johtoryhmän puheenjohtajaksi ordopedi, kirurgian dosentti Jussi Rantanen 1.7.2005 lähtien.

In memoriam Katarina Rosenlöf 12.3.1958-26.12.2004

Docenten och specialisten i inre medicin och nefrologi Katarina Rosenlöf rycktes bort mitt i livet av tsunamin i Khao Lak i Thailand annandag jul 2004. I jätteflodvågen omkom också Katarinas make Pertti Lammi och deras son Viktor. Familjens yngsta medlem, sonen Viljam, räddades som genom ett under. Ebba Katarina Rosenlöf föddes i Helsinge 12.3.1958. Efter att ha tagit studenten vid Nya Svenska Samskolan i Helsingfors år 1977 inledde hon sina medicinska studier vid Helsingfors universitet. Hon avlade medicine licentiatexamen år 1984 och disputerade för medicine doktorsgraden år 1987. Hon utbildade sig i inre medicin och nefrologi och fick specialisträttigheter på respektive områden år 1991 och 1993. År 1998 utnämndes hon till docent i inre medicin vid Helsingfors universitet. Som den mångsidigt begåvade människa Katarina var nådde hon framgång och fick erkänsla både som akademiskt och som praktiskt verksam läkare. Redan under studietiden stod hennes håg till forskningen. Hon blev medlem av en aktiv och internationellt erkänd forskargrupp vid Minervainstitutet, där hon fick till uppgift att studera erytropoetinets biogenes. Hon tillägnade sig snabbt en betydande kunskap och färdighet beträffande ett flertal laboratoriemetoder av typen radioimmunologisk analysmetodik, rening av proteiner och receptorstudier. De metodologiska arbetena utmynnade i hennes doktorsavhandling "Erythropoietin: Receptor and Comparison with Renin Substrate". Efter doktorsavhandlingen utförde hon en rad likaså värdefulla, huvudsakligen kliniska forskningsarbeten kring erytropoetin och järnomsättning i samband med renal anemi och inflammationsassocierad anemi. Sin kliniska utbildning fick Katarina vid IV medicinska kliniken på Unionsgatan 38. Mot hennes forskarbakgrund föll det sig naturligt att hon efter specialisering i inre medicin skulle söka sig till nefrologin. Behandlingen av renal anemi hade under 1980-talet undergått en genomgripande förändring i och med att man efter isolering och kloning av den gen som kodar för erytropoetin hade kunnat framställa rekombinant humant erytropoetin. Katarina hade själv möjlighet att följa erytropoetinets effekt hos njursjuka och har beskrivit den som närapå ett mirakel. Hennes goda teoretiska kunskaper kom väl till pass också i kliniska sammanhang. Hon blev den ledande experten i vårt land på området erytropoetin, järnomsättning och renal anemi och hon anlitades flitigt som föreläsare på kurser och klinikmöten. Hon skrev uppskattade översikter om erytropoetin i nationella tidskrifter. En höjdpunkt på hennes akademiska bana var uppdraget som fakultetsopponent vid Uppsala universitet år 1996. Katarina verkade från 1993 som specialistläkare i nefrologi vid Helsingfors universitetscentralsjukhus. Det krävande arbetet med de kroniskt njursjuka upplevde Katarina som både meningsfullt och givande. Hon arbetade aktivt för att patienterna genom självdialys skulle få kontroll över sin egen behandling och hon var ansvarig läkare på Dialysstation Soura i Helsingfors. Hon var hängiven sitt kliniska värv, samvetsgrann i sin bedömning och pliktmedveten i sina beslut. För sina patienter var hon en god och ansvarskännande läkare och arbetskamraterna på nefrologiska kliniken satte värde på hennes sakkunskap och erfarenhet samt på hennes kollegialitet och vänskap. Redan under 1990-talet hade Katarina förvärvat undervisningserfarenhet och hon hade kontinuerligt anlitats som föreläsare och meddelat klinisk gruppundervisning för medicine kandidater. I april 2004 utnämndes hon till klinisk lärare vid avdelningen för medicin vid Helsingfors universitet. Hon intresserade sig inte bara för den praktiska undervisningen utan också för de pedagogiska frågeställningarna och hon deltog aktivt i den pedagogiska diskussionen. Det var med samma omsorgsfullhet och noggrannhet hon gick in för sitt lärararbete som för sitt patientarbete. Avdelningen för medicin är henne tacksam för den insats hon gjorde för att utveckla undervisningen i nefrologi inom primärutbildningen. Det var tydligt att hon trivdes i sitt arbete som lärare för blivande läkare och det gick inte att ta miste på att studenterna uppskattade hennes undervisning. Hos Katarina Rosenlöf kombinerades vetenskaplig precision och gott kliniskt omdöme med en charmfull spontanitet och ett chosefritt sätt till en ovanlig läkarpersonlighet. Hennes förmåga att formulera problemen och hitta argumenten var väl utvecklad och hon gav sig inte förrän en oklar fråga var i grunden utredd. Hon hade starka litterära intressen och hon insåg också värdet av att hålla sig i god fysisk kondition. Det estetiska i tillvaron hade hon en utpräglad känsla för. I det privata deltog hon med intensitet i umgänget och en diskussion med Kato blev ofta något utöver det vanliga, något som inte lämnade motparten oberörd. Kurskamraterna har vittnat om festliga middagar i glada vänners lag under studietiden. Senare intog moderskapet en central plats i hennes liv och det var tydligt att hon och hennes make under fritiden gick upp i sitt hem på Brändö, sitt sommarställe i Sibbo skärgård och i synnerhet i sönerna och deras fritidsintressen. En omtyckt och uppskattad kollega har lämnat oss mitt i livet, ett liv som sjöd av aktivitet och var fyllt av hopp och framtidstro. Våra tankar dröjer hos Katarinas föräldrar och bror med familj och, mest av allt, hos lille Viljam. För vännerna och arbetskamraterna Tom Pettersson Eero Honkanen

In memoriam Taina Tenho (s. Salonen) 20.4.1957-19.7.2005

Naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Taina Marketta Tenho kuoli pitkällisen sairauden uuvuttamana 19.7.2005. Hän oli syntynyt Turussa 20.4.1957. Taina valmistui ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta 1976, ja aloitti samana vuonna opinnot Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1982. Taina tiesi jo varhain haluavansa gynekologiksi, ja hakeutui töihin erikoistumispalvelun mukaisiin tehtäviin mm. Hyvinkään aluesairaalaan. Taina valmistui naistentautien ja synnytysten erikoislääkäriksi Turun naistenklinikalta vuonna 1991. Erikoistumispalvelun aikana Taina oli kiinnostunut operatiivisesta gynekologiasta. Veitsi pysyi hyvin Tainan kädessä, mutta kasvavan perheen asettamat realiteetit saivat Tainan valitsemaan yksityislääkärin uran. Toimittuaan ensin eri lääkärikeskuksissa Turussa ja Raisiossa, hän keskitti vastaanottotoimintansa Turun Gynekologikeskukseen, jonka kantavia voimia hän oli lähes elämänsä loppuun saakka. Taina oli yksi kotikaupunkinsa suosituimmista gynekologeista ja saavutti potilaidensa ehdottoman luottamuksen selkeällä, huolellisella ja tarkalla toiminnallaan. Tainan potilaat eivät halunneet vaihtaa lääkäriään edes silloin, kun vaikea sairaus viimeisinä vuosina aiheutti pitkiäkin työstä poissaoloja. Hän jatkoi vastaanottoaan voimiensa mukaan lähes kuolemaansa saakka. Pitkäaikaiset potilaat ovat surreet Tainan poismenoa syvästi, ja kuluvana kesänä moni on poistunut kyynelet silmissä Gynekologikeskuksen ajanvarauksesta. Taina tapasi puolisonsa Hannun jo kouluaikoina, ja avioliitto solmittiin 1983. Tyttäret Elina ja Annika syntyivät 1985 ja 1987 ja perheen nuorimmainen, Rasmus, 1992. Arkkitehtipuolison piirustusten mukaan Turun Satavaan kohosi upea koti, jossa ystävät saivat usein nauttia hauskasta seurasta ja hyvästä ruoasta. Puutarha tuotti monenlaista tarjottavaa, ja onnekkaimmat saivat keväisin tutustua parsapenkin antimiin. Taina oli huolehtiva perheenäiti, ja hän piti suuressa arvossa työnsä tarjoamaa mahdollisuutta sovittaa aikataulunsa perheen vaatimusten mukaan. Taina sairastui loppuvuodesta 2001 keuhkokarsinoidikasvaimeen. Sairaus rajoitti elämää ja harrastuksia merkittävästi, ja alusta alkaen oli myös selvää, että täysin parantavaa hoitoa ei ollut. Sairauden vääjäämätön eteneminen ja rankat hoidot eivät saaneet Tainaa masentumaan, vaan huonojenkin uutisten jälkeen hän pystyi keskittymään siihen hyvään mitä vielä oli jäljellä. Tainan sairastuttua puoliso ja perhe olivat hänen tukenaan vaikeina aikoina. Taina oli elämänsä loppuun asti se sama realistinen, maanläheinen ja suora ihminen, jollaisena opimme hänet tuntemaan jo koulu- ja opiskeluaikoina. Etenevä sairaus kulutti Tainan voimat vähitellen, ja hän kuoli rakkaittensa keskellä 19.7.2005. Viimeisessä lääkärimatrikkelissa jo vakavasti sairas Taina ilmoitti harrastuksekseen elämisen. Me allekirjoittaneet Tainan ystävät ja kollegat olemme kiitollisia ja ylpeitä siitä, että olemme saaneet harrastaa elämää hänen kanssaan. Otamme osaa Tainan perheen suureen menetykseen.

Jäsenistö

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri, HYKS Helsingin sairaalat, syöpätautien osaamiskeskus kolmeen sairaalalääkärin virkaan LL Heidi Nyman, LT Päivi Halonen ja LL Kirsimari Aaltonen 1.7.2005 lähtien.

In memoriam Frank Olof Laxén 18.5.1940-28.6.2005

Lääketieteen ja kirurgian tohtori Frank Laxén kuoli lyhyen, mutta vaikean sairauden jälkeen Helsingissä 28.6.2005. Hän oli syntynyt Turussa 1940 ja viime vaiheessa ennen sairastumistaan, vuodesta 1993 alkaen vuoteen 2005 asti, hän toimi gastroenterologian erikoislääkärinä Turussa, Tyksin sisätautien klinikassa. Gastroenterologian erikoispätevyyden sisätautien alalla hän sai vuonna 1988. Sisätautien erikoislääkäriksi hän valmistui 1975 ja lääketieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopistossa 1968.

Pentti Sipponen

In memoriam Allan Lassus 31.8.1938-7.6.2005

Uupumaton auttaja on poissa. Viimeisessä jaossa käteen ei jäänyt enää elämän valttikorttia. Allan Lassus syntyi 31.8.1938 ainoana lapsena metsäteknikkoisän perheeseen Korsnäsissa ruotsinkielisellä Etelä-Pohjanmaalla. Koulut hän kävi Vaasassa ja lähti opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistoon. Professori Tauno Putkonen tunnisti nuoren lahjakkaan tutkijan ja houkutteli hänet iho- ja sukupuolitautien klinikalle. Alan erikoislääkärin oikeudet hän sai 1968. Samana vuonna hän myös väitteli tohtoriksi venereologiasta. Alansa apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa (1970-1988) tieteellinen työ kiinnosti Allania ja julkaisuja syntyi dermatologiasta, venerologiasta ja immunologiasta tiuhaan. Viisikymmenvuotislahjaksi itselleen Allan sanoutui irti yliopistovirastaan ja omistautui kokonaan potilastyölle. Innovatiivisena rohkeana potilaiden auttajana Allan erityisesti muistetaankin. Allanilla oli parantamisen lahja. Hän ei tuntenut sanaa ei, vaan auttoi aina kun apua tarvittiin. Lääkärinä hän uskoi, että potilasta voi aina auttaa ja tämän luottamuksen hän halusi siirtää potilaaseensa. Hänellä olikin 40 vuoden uransa aikana potilaita kuusinumeroinen määrä, sukuja kolmannessa polvessa. Potilastyössään Allan Lassus oli tinkimätön ja paneutui siihen koko voimallaan. Hänellä oli myös rohkeutta uskoa ja kokeilla valtavirrasta poikkeavia hoitoja. Esimerkiksi auringonvaloon hän ei suhtautunut jyrkän kielteisesti ja uskoi eräiden yleisten ihotautien kontrolloituihin valohoitoihin. Hän aloitti Suomessa ihon laserhoidot 1980-luvun lopulla, jolloin tätä hoitomuotoa vielä pidettiin varsin radikaalina. Hän investoi 1990-luvun alkupuolella ensimmäisenä ihon ultraäänilaitteeseen, jota piti ihotautilääkärin erinomaisena diagnostisena työvälineenä. Vapaa-aikanaan Allan nautti intohimoisesti urheilusta, nuorena aktiivisesti juoksuradoilla ja jalkapallokentällä, vanhempana penkkiurheilijana ja tenniskentällä. Allanilla oli kova kilpailuvietti ja sitä tyydytti erinomaisesti pokeripeli. Joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona kokoonnuimme 20 vuoden ajan ikään kuin Arvo Ylpön jalanjäljille pelaamaan suljetussa herraseurassa korttia Pörssiklubille. Skruuvia emme kuitenkaan Arvon tapaan pelanneet, vaan 7 kortin avopokeria, joka oli hyvää aivojumppaa Allanin mukaan. Sielläkään hän ei kokonaan päässyt potilastyöstä. Lukuisat olivat nekin kerrat, kun elämän vilkkaissa käänteissä ryvettyneet herrat halusivat Allanilta neuvoja vaivoihinsa, jotka eivät aina koskeneet näkyvissä olevaa ihoa. Sinne Fabianinkadulle American Stud Poker Associationin eli ASPAn jäsenet kokoontuvat nytkin kesän jälkeen, mutta ilman Armotonta Allania, jollaista lempinimeä hänestä joskus käytettiin kilpapokerin huipputaiturina. Allanin kanssa oli nautinto keskustella "filosofisia". Paljon nähneen ja monia pettymyksiäkin kokeneen, sydämen sivistyneen pyyteettömän miehen seura oli suosittua. Allan ei tyrkyttänyt itseään tai näkemyksiään. Opimme häneltä paljon. Koti ja metsä olivat ne tukikohdat, jonne levoton mieli kaipasi uupuneena toipumaan. Allan ei koskaan rehvastellut tekemisillään, se ei sopinut hänen tyyliinsä. Erityistä ylpeyttä hän kuitenkin tunsi perustamastaan Lääkärikeskus Ars Medicinasta, jonne molemmat lääkäripojat tulivat mukaan. Vähitellen pienenä yksityisvastaanottona aloittanut lääkärikeskus kasvoi yksityissairaalaksi. Tästä "lapsestaan" Allan puhui lämmöllä. Allan totesi joskus, että hän on saanut elää rikkaan elämän, saanut tehdä sellaista työtä, jota on osannut, pystynyt auttamaan monia ihmisiä. Itseään hän ei kuitenkaan osannut auttaa. Ennakko-oireita antamaton sydänveritulppa yllätti nukkuessa. Menetimme ystävän ja auttajan, jonka taitoja ja elämänmyönteisyyttä olisi tarvittu vielä pitkään. Kunnioitamme auttajan muistoa.

In memoriam Sir Richard Doll 28.10.1912-24.7.2005

Maailmankuulu syöpätutkija Sir Richard Doll kuoli 92-vuotiaana sunnuntaina 24. heinäkuuta. Hänellä oli keskeinen osa tupakan terveyshaittojen osoittamisessa, ja hän olikin eräs 1900-luvun merkittävimmistä lääketieteen tutkijoista. Sir Richard Doll aateloitiin vuonna 1971 ja hän sai lukuisia kunnianosoituksia sekä kotimaassaan (Royal Societyn kuninkaallisen mitalin ja Britannian Lääketieteen seuran kultamitalin) että ulkomailla, mm. YK:n syöpätutkimuspalkinnon, Euroopan syöpäyhdistyksen kultamitalin, Norjan kuningas Olavi IV:n palkinnon ja Saudi-Arabian kuningas Faisalin kansainvälisen palkinnon. Hän sai myös Suomen Syöpäyhdistyksen Saxén-mitalin. Doll jatkoi aktiivista tutkimustyötä myös jäätyään eläkkeelle vuonna 1983 ja julkaisi useita tutkimuksia vielä tänä vuonna. Vaikka Sir Richard oli kollegoidensa suuresti arvostama ja tunnettu terävistä näkemyksistään, ihmisenä hän oli hyvin kohtelias ja vaatimaton. Doll valmistui lääkäriksi 1937. Hän työskenteli uransa aikana mm. Medical Reserach Councilin tutkijana ja Oxfordin yliopiston Green Collegen professorina. Hän julkaisi vuonna 1950 yhdessä A. Bradford Hillin kanssa ensimmäisen tutkimuksen, joka osoitti tupakan ja keuhkosyövän välisen yhteyden. Yhdysvalloissa vastaavan löydöksen teki samaan aikaan riippumattomasti Ernst Wynder työryhmineen. Dollin ja Hillin tutkimus tehtiin keuhkosyövän yleistyttyä nopeasti tuntemattomasta syystä. Tutkimus toteutettiin keräämällä tiedot epäillyistä taudinaiheuttajista yli 600:lta keuhkosyöpään sairastuneelta potilaalta ja muiden sairauksien vuoksi hoidetulta verrokkiryhmältä 20 sairaalasta Lontoossa. Potilaista vain kaksi osoittautui tupakoimattomiksi. Samat tutkijat vahvistivat ensimmäisen tutkimuksen osoittaman tupakoinnin vaikutuksen lähettämällä tupakointia koskevan kyselyn 40 000 englantilaislääkärille. Jo kolmen vuoden seurannan jälkeen uusi tutkimus vahvisti keuhkosyövän vaaran suurenevan suhteessa poltettujen savukkeiden määrään. Lääkärien seurantatutkimus jatkui 50 vuotta, ja se on osoittanut tupakoinnin lisäävän myös lukuisien muiden sairauksien, mm. useiden syöpien, keuhkosairauksien sekä sydän- ja verisuonitautien riskiä. Myöhemmät tutkimukset osoittivat, että tupakoitsijat kuolevat 10 vuotta tupakoimattomia varhemmin ja kaksi kolmasosaa heistä tupakan aiheuttamaan sairauteen. Suomessakin akateemikon arvon saanut Sir Richard Peto ja Sir Richard Doll osoittivat yhdessä tupakan keskeisen kansanterveydellisen merkityksen koko maailman väestön kannalta mm. Intiassa ja Kiinassa. Doll tutki myös mm. alkoholin, säteilyn, hormonien ja asbestin vaikutuksia terveyteen. Erittäin vaikutusvaltainen oli myös yhdessä Sir Richard Peton kanssa 1981 laadittu arvio syöpätautien syistä. Arvio päätyi siihen, että tupakointi, ruokavalio ja infektiot aiheuttavat kaksi kolmannesta kaikista syövistä. Näihin verrattuna yleisenä huolenaiheena olleiden työaltisteiden, ruokien lisäaineiden ja saasteiden merkitys oli vähäinen. Doll itse lopetti tupakoinnin tulostensa selvittyä. Dollin ja hänen yhteistyökumppaniensa alun perin tekemän työn tulokset ovat nähtävissä tupakoinnin selvänä vähenemisenä koko väestössä ja sen myötä mm. keuhkosyövän sekä sydän- ja verisuonitautien vähenemisenä useissa maissa.

In memoriam Kalle Meurman 27.11.1920-26.5.2005

Lähes 20 vuotta eläkkeellä ollut KSS 1:n röntgenosaston ylilääkäri Kalle Otto Agathon Meurman syntyi Viipurissa 27. marraskuuta 1920. Ylioppilaaksi Kalle Meurman tuli Viipurin klassillisesta lyseosta, joka antoi hyvät matkaeväät tulevaisuuteen. Sota muutti suunnitelmia, mutta syntymälahjana saatu viipurilaisuus säilyi läpi elämän. Klassillisen lyseon pojat kokoontuvat syksyisin syömään ja muistelemaan menneitä, tätä tapahtumaa kutsutaan perunaretkeksi muistona entisajan perunannostolomasta. Kalle kuului tähän karjalaista perinnettä vaalivaan joukkoon. Kallen isä, arkkitehtiprofessori, Viipurin yleiskaavan luoja Otto-Iivari Meurman oli viipurilaisuuden symbolin, Torkkelin Killan perustajajäseniä ja valittiin myöhemmin kunniajäseneksi. Pojasta ei polvi huonontunut. Kallen viipurilaisuuden hyväksi tekemä työ palkittiin Torkkelin Killan kunniajäsenyytenä 2004. Kalle Meurman ehti aloittaa lääketieteen opiskelut ennen sotia ja käytännön kokemusta lääketieteen kandidaatille kertyi hänen toimiessaan sodan aikana Jv-pataljoonan lääkärinä. Lääketieteen lisensiaatiksi valmistumisen jälkeen seurasi kunnanlääkäri-kaupunginlääkäri-kausi 1949-63. Toimiessaan Miehikkälän kunnan ensimmäisenä kunnanlääkärinä vuosina 1949-55 hän jo käytännössä osoitti halunsa noudattaa sen aikaista lääkärin etiikkaa - oli tavattavissa 24 tuntia vuorokaudessa eikä perinyt lääkärinpalkkiota varattomilta. Radiologiasta tuli Kalle Meurmanin kiinnostuksen kohde 1960-luvulla, ja hän erikoistui siihen 1962. Työpaikkoina olivat sen jälkeen Valkeakosken aluesairaala, Töölön ja Kivelän sairaalat sekä KSS I (Tilkka), jonka rtg-osaston ylilääkärinä hän toimi 1971-1986. Työtoverit muistavat Kalle Meurmanin kollegiaalisena, hyvänä kliinikkona, tunnollisena ja koko henkilökunnan arvostamana lääkärinä ja sovittelevana herrasmiehenä. Kallen ensi kerran tapaava saattoi luulla olevansa tekemisissä ujon ihmisen kanssa. Tosiasiat puhuivat kuitenkin toista kieltä. Työssä Kalle taisteli voimakkaasti byrokratiaa vastaan sekä potilaiden että lääkärikunnan puolesta. Eläkeaikana Kallen valtasi melkeinpä kirjoitteluhimo, hän otti erittäin aktiivisesti kantaa julkisiin ja yleisiin asioihin. Tuttuja olivat hänen näkemyksensä Länsiväylän ja Helsingin Sanomien yleisönosastoissa, allekirjoittajana K. Meurman, Espoo. Todisteena sisukkuudesta Kalle Meurman väitteli 60-vuotiaana rasitusmurtumista. Ansiokas väitöskirja herätti Puolustusvoimat huomaamaan siellä ilmenneen tärkeän ongelman. Kalle oli suosittu luennoitsija sekä Suomessa että ulkomailla, mm. Ruotsissa ja Tanskassa. Dosentuuri tuli vuonna 1982. Sotilasarvoltaan Meurman oli lääkintäeverstiluutnantti. Klassillisen lyseon kasvatti Kalle Meurman oli erittäin kielitaitoinen. Osoituksena rakkaudesta latinankieleen on hänen kirjoituksensa Duodecimissa 1986, jossa hän innokkaasti puhuu latinan kouluopetuksen puolesta. Kallen itseironisuudesta todisteena on hänen kirjoituksensa, joka ilmestyi Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteissa 2003 otsikolla "Miksi Kulikoff ei tullut hulluksi?". Kun perheeseen oli 1920-luvun lopulla hankittu piano, oli luonnollista, että kaikista kolmesta lapsesta toivottiin tämän instrumentin aktiivisia käyttäjiä. Kallea ei vanhempien näkemys miellyttänyt. Kerran soittotunnilla etevän pianonsoiton opettajan Sergei Kulikoffin kärsivällisyys petti ja hän totesi: "Jos kaikki minun oppilaani soittaisivat niin kuin sinä, minä tulisin hulluksi!". Kallen olettamuksen mukaan Kulikoffilla oli runsaasti ahkeriakin oppilaita, jotka pelastivat opettajansa psyyken järkkymiseltä. Todettakoon, että Kallen perhe, puoliso, lapset ja lastenlapset ovat lähes poikkeuksetta erittäin musikaalisia ja mitä erilaisimmat instrumentit soivat kotiorkesterissa. Eläkeaikanaan Kalle Meurman uppoutui koko sydämellään lääketieteen historiaan ja sotahistoriaan. Kallen kirjoitukset olivat syvällisiä, niissä heijastui perusteellinen paneutuminen asioihin. Esim. artikkeli "Kapina Viipurin pataljoonassa 1887" ei ollut pelkkä tilannekuvaus, vaan siihen liittyi myös kapinaan johtaneiden syiden analysointi. Kymmeniä julkaisuja ilmestyi röntgenologisissa ja sotilaslääketieteellisissä aikakausilehdissä. Artikkelinsa "Finsk militär tidskrift ja sotilasterveydenhuolto 1881-1901" Kalle lopettaa seuraavasti: "Mieleen tulevat Saarnaajan sanat, ettei auringon alla ole mitään uutta. Sotilasterveydenhuollon ongelmat ja menettelytavat ovat paljolti samanlaiset tänäkin päivänä". Kallen kynän avulla välittyi jälkipolville myös kuva lukuisista kuuluisista sotilashenkilöistä, joista mainittakoon sotilaslääketieteen uranuurtaja G.G. Winter ja sotaväen ylilääkäri C.F. Wahlberg. Döbeln kuului Kallen kiinnostuksen kohteisiin, siitä on todisteena hänen artikkelinsa Hippokrates-lehdessä: "Döbeln ja hänen lääkärinsä. Totta vai tarua?". Ruotsin Döbeln förbundet lausui v. 2003 ylistäviä sanoja Kallen Döbeln-tietoudesta. 26.5.2005 Westendissä lippu laskettiin puolitankoon. Pitkällisen sairauden uuvuttama isänmaallinen lääkäri-gentlemanni kuoli - niin kuin oli toivonutkin - kotonaan lähiomaisten ympäröimänä.

In memoriam Tommi Tapio Sirviö 21.7.1950-30.6.2005

Työterveyslääkäri, maanviljelijä Tommi Tapio Sirviö kuoli vaikean sairauden murtamana Iisalmen sairaalassa 30.6.2005. Kuollessaan hän oli 54-vuoden ikäinen. Hän oli syntynyt 21.7.1950 Iisalmessa. Tommi Sirviö pääsi ylioppilaaksi Iisalmen lyseosta vuonna 1970, asevelvollisuudesta hän vapautui reservin vänrikkinä 1971. Hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta vuonna 1978. Työterveyslääketieteen erikoislääkäri hänestä tuli 1989. Tommi Sirviön opiskeluun liittyi myös huomattava osuus psykiatrisia opintoja, hän toimi mm. neurologian poliklinikalla Kys:ssa, Harjamäen v.a. osastonlääkärinä, sekä v.a. huoltolääkärinä Iisalmessa. Työterveyslääkärinä hän toimi Iisalmessa jo 80-luvun alussa, sitten apulaislääkärinä Työterveyslaitoksella Helsingissä, mistä hän siirtyi Kemiran Kokkolan tehtaiden työterveyslääkäriksi vuosiksi 1984-1987. Iisalmen Työterveysaseman johtavaksi lääkäriksi hän palasi vuonna 1987 ja tätä virkaa hän hoiti kuolemaansa saakka. Tämän lisäksi hän toimi Kelan Iisalmen asiantuntijalääkärinä, hoiti yksityisvastaanottoa Kannuksessa sekä Lääkäritalo Parannuksessa, jonka perustajaosakkaisiin hän kuului. Pitkään paikkakunnalla olleena hän tunsi yhtiöt ja henkilökunnat vuosien takaa. Hän seurasi kiinnostuneesti oman alansa kehitystä ja käytti tietojaan työntekijöiden ja yhtiöiden parhaaksi. Laajan koulutuksensa, taustansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi hän pystyi näkemään ihmisten sairauksien ja työolosuhteiden laajat yhteydet. Hänen psykiatriset taitonsa liitettyinä ymmärtävään kuuntelijaan ja kokeneen kliinikon kykyihin tekivät hänestä erinomaisen lääkärin. Tommi Sirviö oli sielultaan ja sydämeltään lääkäri, mutta se ei ollut hänelle vielä tarpeeksi. Hän toteutti vanhaa Aristoteleen oppia, jonka mukaan onnellisuus ja tieto ovat ihmiselämän suurimmat päämäärät. Hän oli aidosti hyvä ihminen. Toinen Tommi Sirviön elämää voimakkaasti ohjaava tekijä oli Ylemmäisten Sirviön 1860-luvulta periytyvän sukutilan hoitaminen, joka määritti pitkälle hänen elämänsä kulkua, mm. paluuta Iisalmeen. Uuden avioliiton solmiminen Johanna Ehnquistin kanssa vuonna 1993, lasten Sonjan ja Samuelin syntyminen juurruttivat perheen tiukasti sukutilalle. Voimakkaita henkilösiteitä Tommi muodosti avoimen ja ehtymättömän positiivisen persoonansa kautta poikkeuksellisen helposti. Myös harrastustoiminnassa hän oli aktiivinen, mutta hyvin perhekeskeisenä ja lapsirakkaana hän oli kriittinen ajankäytölle. Hän suosi erityisesti järjestöjä, jotka tarjosivat mahdollisuuden kasvaa henkisesti hänen omien tiukkojen normiensa mukaan. Tällä polulla hänen saavutuksensa ovat ystävien keskuudessa laajasti tunnustettuja. Ystävän näkökulmasta lojaalimpaa, luotettavampaa ja avuliaampaa ystävää ei pysty kuvittelemaan. Hän oli aina valmis kuuntelemaan, auttamaan ja tukemaan. Koskaan Tommi ei tehnyt mitään vastapalveluksien toivossa vaan aidosti auttaakseen. Hänen tavassaan välittää ihmisistä kiteytyy yhdellä vastaansanomattomalla tavalla kristillinen etiikka. Tommi Sirviön poismeno koskettaa syvästi poikkeuksellisen laajaa joukkoa. Hän jättää jälkeensä oikean mallin elää, ottaa ja kantaa vastuuta. Hän jättää jälkeensä mallin puhdistautua liiasta itsekeskeisyydestä. Hän jättää myös jälkeensä hyvän ihmisen elämän kauniit muistot, mutta myös pohjattoman aukon joka sydämissä ja mielissä ei koskaan täyty.

Nimityksiä

- Parikkalan seudun ktt. ky., terveyskeskuksen johtavan lääkärin virkaan LL, yleislääketieteen erikoislääkäri Ritva Simpanen 1.4.2005 lähtien.

KUOLLEITA

Jukka Olavi Salonen (s. 31.3.1948, k. 10.4.2005)

In memoriam Risto Lahesmaa 6.6.1930-12.4.2005

Lääkintöneuvos Risto Lahesmaa menehtyi 12.4.2005 vaikean, pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana Turussa Karina-kodissa. Hän oli syntynyt ja käynyt koulunsa Turussa tullen ylioppilaaksi Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Hän aloitti lääketieteen opiskelunsa Helsingin yliopistossa ja jatkoi opintojaan Turun yliopistossa suorittaen lääketieteen lisensiaatin tutkinnon v. 1956. Opintojen ohella hän osallistui jo varhain järjestötoimintaan Suomen Teiniliiton hallituksessa, Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksessa sekä Turun Lääketieteenkandidaattiseuran sihteerinä ja varapuheenjohtajana. Ensimmäisen amanuensuurinsa Risto Lahesmaa suoritti Varsinais-Suomen parantolassa Paimiossa. Valmistuttuaan hän erikoistui samassa sairaalassa keuhkosairauksiin saaden erikoislääkärin oikeudet v. 1961. Tämän jälkeen hän toimi käytännön lääkärinä Varsinais-Suomen parantolassa ja Turun tuberkuloositoimistossa apulaisylilääkärinä, huoltolääkärinä ja ylilääkärinä. Jo tällöin hänessä virisi innostus terveydenhuollon hallinnollisiin kysymyksiin, jotka olivat hänelle aina haasteita entistä toimivamman järjestelmän kehittämiseksi. Niinpä hänen opettajansa prof. Hannes Salmenkallio tapasi lähes säännöllisesti ohjata hallintokysymykset Risto Lahesmaalle, jota hän kutsui "kuntainliiton ajattelijaksi". Tässä vaiheessa Risto Lahesmaa oli yhden vuoden lääkintöhallituksessa tuberkuloositarkastajana toimivana ylilääkärinä. Hän laajensi myös tietojaan opiskelemalla yhteiskuntatieteellisiä aineita, sosiologiaa ja sosiaalipolitiikkaa, talous- ja tilastotiedettä sekä tietojenkäsittelyoppia Turun yliopistossa. Hän organisoi tuberkuloosirekisteröintijärjestelmän, mitä käytettiin tartuntatautilain voimaantuloon asti. Varsinais-Suomessa siirryttiin myös ensimmäisenä maassamme Risto Lahesmaan kehittämään ATK-ohjelmoituun tuberkuloosiseurantatutkimusjärjestelmään. Sairaalahallinnon pätevyyttä Risto Lahesmaa kartutti jatko-opinnoillaan Göteborgissa Nordiska Hälsovårdshögskolanissa sekä Sairaalaliiton ja WHO:n kursseilla saaden hallinnon pätevyyden v. 1979, jolloin niitä ensi kerran alettiin myöntää. Risto Lahesmaa valittiin Turun yliopistollisen keskussairaalan ensimmäiseksi hallintoylilääkäriksi v. 1972. Jo heti ensimmäisenä vuotena Risto Lahesmaalle annettiin monia sellaisia suunnittelu- ja valmistelutehtäviä, joita ei aikaisemmin oltu riittävästi ehditty hoitaa. Hänet nimitettiin useisiin toimikuntiin ja työryhmiin joko puheenjohtajaksi tai asiantuntijaksi. Toimiessaan hallintoylilääkärinä tunnettiin Risto Lahesmaa taitavana, harkitsevana, tasapuolisena ja tunnollisen tarkasti asioihin perehtyvänä hallintomiehenä, joka kuitenkin aina muisti olla myös potilaan asialla. V. 1991 Risto Lahesmaa valittiin Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin ensimmäiseksi johtajaylilääkäriksi, josta hän jäi eläkkeelle v. 1993. Koulutusasiat ja terveyden- ja sairaanhoidon kehittäminen olivat Ristolle hyvin läheisiä. Hän antoi erikoistuville lääkäreille lähes 10 vuoden ajan hallinnollista koulutusta ja toimi myös hallinnon pätevyyden kuulustelijana ja Suomen Lääkäriliiton hallinnon koulutuksen jaoksessa. Edelleen hän toimi Sitran erilaisten hoitokäytäntöjen kehittämisprojektin johtajana ja sen julkaisusarjan päätoimittajana. Tällöin julkaistiin seitsemän eri taudin tutkimusohjelmat. Risto Lahesmaa toimi Turun lääketiedepäivien järjestelytoimikunnan puheenjohtajana muuttaen päivien rakennetta onnistuneesti. Terveydenhuollon koulutussuunnittelussa ja opetustehtävissä hän oli Salon ja Turun terveydenhuolto-oppilaitoksissa 20 vuoden ajan. Risto Lahesmaalla oli monia luottamustehtäviä. Hän toimi hallinnollista asiantuntemusta vaativissa tehtävissä lääkintöhallituksessa ja sosiaali- ja terveyshallituksessa sekä Sairaalaliitossa. Järjestötoimintaan hän osallistui mm. Duodecim-seurassa, Suomen Keuhkolääkäriyhdistyksessä, Tuberkuloosipiirien Liitossa ja Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksessä, viimeksi mainitussa lähes 30 vuoden ajan. Risto Lahesmaan harrastuksiin kuului Lions-toiminta, jossa hän toimi myös piirikuvernöörinä. Seurakuntatyöhön hän osallistui Turun seurakuntien sielunhoitotyön johtokunnan puheenjohtajana. Myös sotilaspoikien perinnetoiminta oli hänelle läheinen, samoin kuin Pyhän Lazaruksen ritarikunta, jonka karitatiivisen toimikunnan jäsen hän oli. Lisäksi oli tunnettua Riston suuri rakkaus musiikkiin ja hänen monipuolinen taitonsa esittää sitä. Riston kirjalliset kyvyt tulivat esille hänen viime vuoden syksyllä julkaisemassaan omaelämäkerrallisessa kirjassa "Pikkupojasta keuhkolääkäriksi". Risto Lahesmaan toimiessa Turun yliopistollisen keskussairaalan hallintoylilääkärinä ja Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin johtajaylilääkärinä hän osoitti laajan tietämyksensä ja hallinnollisen taitavuutensa. Hänen rauhallinen ja ristiriitoja tasoittava luonteensa saavutti kaikkien yhteistyökumppaneiden luottamuksen. Ansioistaan terveydenhuollon ja sairaanhoidon hallinnossa ja opetuksessa tasavallan presidentti myönsi Risto Lahesmaalle v. 1992 lääkintöneuvoksen nimen ja arvon. Jo aikaisemmin v. 1986 Risto Lahesmaa sai Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I-luokan ritarimerkin. Arvostuksena elämäntyöstään hän sai myös useita muita kunnianosoituksia. Opiskeluaikanaan Risto oli tutustunut Pirkko Rauhalaan, josta tuli lastentautien erikoislääkäri. He avioituivat 29.12.1954 ja perheeseen syntyi kolme lasta, jotka isän jälkiä seuraten ovat löytäneet paikkansa lääketieteen, musiikin ja yhteiskunnallisten asioiden parissa. 29.12.2004 Risto jaksoi vielä osallistua lasten perheiden Turun Vanhalla Raatihuoneella järjestämään Pirkon ja Riston kultahääpäiväjuhlaan. Tilaisuudesta jäi kaikille läsnäolijoille kaunis ja lämmin muisto. Risto Lahesmaa oli seurallinen ja lämmin persoonallisuus. Ihmisenä hän oli vaatimaton ja lähimmäisensä huomioonottava. Omaisten lisäksi laaja ystäväpiiri jäi kaipaamaan kaikin tavoin humaania ja hienoa ihmistä. Pentti Seppälä pitkäaikainen ystävä ja työtoveri

In memoriam Matti K. Paasonen 10.12.1925-7.4.2005

Vuosikymmeniä alansa opetukseen ja tutkimukseen merkittävästi vaikuttanut Helsingin yliopiston farmakologian emeritusprofessori Matti Kustaa Paasonen kuoli 7. huhtikuuta 2005 keuhkokuumeeseen kotonaan Helsingissä. Hän oli syntynyt Mikkelin maalaiskunnassa 10. joulukuuta 1925. Matti Paasonen kävi koulunsa Turussa ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Turun yliopistossa 1951. Vasta perustetussa Turun yliopiston farmakologian laitoksessa hän toimi assistenttina 1952-54. Helsingin yliopiston farmakologian laitoksessa hän työskenteli jo opiskeluaikanaan 1940-luvun lopulla ja sitten assistenttina 1952 ja 1955-62. Hän väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi Helsingin yliopistossa 1953 antihistamiinien vaikutuksesta koe-eläinten adrenaliinivasteisiin. Hänet nimitettiin Helsingin yliopiston farmakologian dosentiksi 1955, apulaisprofessoriksi 1962 ja varsinaiseksi professoriksi ja laitoksen esimieheksi 1966. Hän jäi täysin palvelleena eläkkeelle 1991. Väitöskirjatyön jälkeen Matti Paasonen jatkoi tutkimustyötään ulkomailla tuohon aikaan poikkeuksellisen pitkään: Edinburghin yliopisto 1954-55, Yalen yliopisto 1955-56, Harvardin yliopisto 1956-57 ja 1960-61, Hoffmann-La Rochen tutkimuskeskus, Basel 1959. Näissä Iso-Britannian, Sveitsin ja Yhdysvaltojen arvostetuissa tutkimuslaitoksissa saatujen, sen ajan tunnetuimpien farmakologien oppien mukaisesti Paasonen pyrki jo 1950-luvulla ajanmukaistamaan Hallituskatu 3:n pohjakerroksessa sijainneen Helsingin "vanhan farmakologian laitoksen" tutkimusmetodeja. Yhdysvalloista saamallaan apurahalla hän mm. täydensi laitoksen varsin vaatimatonta laitteistoa silloista kehityksen huippua edustavalla spektrofotofluorometrillä. Se mahdollisti uusien, riittävän herkkien ja spesifisten kemiallisten menetelmien käytön biologisten määritysmenetelmien rinnalla lääkeaineiden ja elimistön omien aineiden tutkimuksessa. Yliopiston uuden laitosrakennuksen (Siltavuorenpenger 10) ja siihen 1961 muuttaneen farmakologian laitoksen uusien tilojen ja varustelun suunnittelussa hänen osuutensa oli keskeinen. 1970-luvun alussa Paasonen oli aktiivisesti mukana perustettaessa lääketieteellistä tiedekuntaa Tampereen yliopistoon. Professorina ja laitoksen esimiehenä Matti K. Paasonen jatkoi edeltäjänsä Armas Vartiaisen linjaa. Vaikka hänen oman mielenkiintonsa kohteina olivatkin neurofarmakologia ja kohonneen verenpaineen syntymekanismit, myös useat anestesiologian, sisätautiopin ja neurologian alojen tutkijat tekivät väitöskirjansa farmakologian laitoksessa. Sittemmin monet heistä etenivät alojensa professoreiksi. Edeltäjänsä Armas Vartiaisen kanssa Matti Paasonen taisteli tiedekuntaan anestesiologian professuurin. Paasonen vaali kansainvälisiä suhteita alan laitoksiin mm. Ruotsissa, Saksan liittotasavallassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Niissä tarjoutui siksi hyviä tieteellisiä jatkokoulutuspaikkoja hänen oppilailleen. Paasosen esimieskaudella laitoksessa vieraili lukuisia farmakologian ja lähialojen huippututkijoita. Myös yhteydet Neuvostoliiton farmakologeihin kehittyivät. Matti Paasonen piti farmakologian opetusta laitoksensa toiminnassa erittäin tärkeänä ja 1960-luvulla laitoksen opettajamäärää lisättiin, mikä entisestään paransi opiskelijoiden tyytyväisyyttä farmakologian opetukseen. Paasonen korosti yleisen lääketurvallisuuden ja toksikologian merkitystä. Hänen virkaanastujaisluentonsa ajoittui talidomidikatastrofin jälkipuintiin ja käsitteli lääketurvallisuutta. Laitoksen nimikin muutettiin hänen aloitteestaan muotoon "farmakologian ja toksikologian laitos" ja toksikologia sai oman assistentuurinsa. Yhdessä apulaisprofessori Jouko Tuomiston kanssa Paasonen toimitti suomenkielisen farmakologian ja toksikologian oppikirjan 1978. Sen painoksista viimeinen, jonka toimittajana hän vielä oli mukana, ilmestyi 1995. Esimiehen toimissaan Paasonen oli vähäeleinen ja rauhallinen tarkkailija, joka viisaasti pyrki optimoimaan laitoksensa toimintaa. Alaisiinsa ja opiskelijoihin hän suhtautui ystävällisesti ja arvostavasti. Paasosen opiskelijamyönteisyys ja ystävällisyys heijastuivat muihinkin opettajiin ja laitoksen henkeen. Niinpä farmakologian pariin hakeutui monia tutkijanalkuja, joista sittemmin on tullut farmakologian professoreita yliopistoihin kautta maan. Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan varadekaani Paasonen oli 1971-75 ja lääketieteellisen keskuskirjaston johtokunnan puheenjohtaja 1977-83. Hän arvosti suuresti asemaansa voimistelulaitoksen tarkastajana 1971-75. Lääketehdas Orionin tieteelliseen neuvostoon hän kuului 1966-95 ja Orion-yhtymän hallintoneuvostoon 1969-95. Matti K. Paasonen oli Suomen Farmakologiyhdistyksen kunniajäsen vuodesta 1985 lähtien. Hän oli liittynyt yhdistykseen sen perustamista seuraavana vuonna 1949 ja toimi sen luottamustehtävissä, sihteerinä 1956-61, varapuheenjohtajana 1961-69 ja puheenjohtajana 1969-77. Tälle kaudelle ajoittuu yhdistyksen toistaiseksi suurin hanke, Kuudennen kansainvälisen farmakologian kongressin järjestäminen Helsingissä heinäkuussa 1975. Paasonen osallistui vuosia kestäneisiin valmisteluihin vaivojaan säästämättä ja toimi talkoovoimin toteutetun kongressin presidenttinä. Hyvin onnistuneen, 3 500 osanottajaa keränneen kongressin jälkeen hänet valittiin poikkeuksellisesti kaksi kertaa peräkkäin Kansainvälisen Farmakologiliiton (IUPHAR) ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi vuosiksi 1975-81. Professori Paasonen oli vuodesta 1970 lähtien arvostetun saksalaisen Leopoldina-akatemian ja vuodesta 1973 lähtien Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen. Kuopion yliopisto promovoi hänet kunniatohtorikseen 1991. Matti K. Paasosta muistaa suuri, opettajaansa ja esikuvaansa kunnioittava oppilaiden ja ystävien joukko farmakologien ja muiden lääketieteen alojen edustajien piirissä. Erkka Solatunturi Heikki Vapaatalo Kirjoittajat ovat Matti Paasosen oppilaita ja työtovereita.

In memoriam Kai Martin Edvard Setälä 13.9.1913-12.5.2005

Säilytettyään henkisen vireytensä korkeaan ikään saakka, täysinpalvellut Helsingin yliopiston patologisen anatomian professori Kai Setälä kuoli Helsingissä 91-vuotiaana toukokuun 12. päivänä 2005. Kai Setälä varttui Pohjois-Karjalassa varakkaassa apteekkariperheessä rajan pinnassa ja aikansa isänmaallisessa hengessä eikä hän pitkän elämänsä aikana näitä arvioita miksikään muuttanut. Opiskeluaikanaan hän kuului AKS:ään (kuitenkin ajan mittaan luopuen monista sen asenteista) ja esiintyi toisinaan mustassa univormussa samanmielisten toveriensa kanssa eräiden professorien mielipahaksi. Näin epäilemättä myös muovautui hänen tieteellinen ajattelutapansa, jonka vuolasta aaterikkautta toisinaan häiritsi liiallinen kategorisuus. Hän oli individualisti ja korosti voimakkaasti yksilön panosta tieteen kehityksessä eikä antanut uransa aikana yleistyneelle ryhmätyölle paljonkaan arvoa - kieltämättä hän olikin siinä oikeassa, että todella suuret tieteen löydöt ovat yksilöiden tekemiä. Geeniperimästään hän oli tietoinen, silti olematta yli-ihminen tai rotukiihkoilija - hänen lähisukulaisiaan olivat E.N. Setälä ja äidin puolelta J.V. Snellman. Eräs meistä (E.E.N.) muistaa hyvin, kun hän kertoi vastanneensa erään professoriystävänsä (jonka perhettä hän tuki tämän vaikeina aikoina) kysymykseen, mitä hän aikoo tehdä voitetuksi oletetun sodan jälkeen: Ryhtyä tutkimaan syöpää. Setälä sai puolestaan vastaukseksi: Ainoa tiede, jolla tämän sodan jälkeen on merkitystä, on rotutiede (Rassenkunde). Olkoon niin, professoriystävä oli hyvässä seurassa ja monet ovat olleet tai ovat aikansa lapsia. Aikaa on nyt kulunut riittävästi, ja jo vuosikymmeniä sitten, tämän kertoessaan, Setälä tuttuun tapaansa hymyillen otti kaikenkaltaisista rotuteorioista etäisyyttä. Tutkijana hän astui näyttämölle suotuisaan aikaan. Kennaway oli eristänyt karsinogeenisiä polysyklisiä hiilivetyjä ja useita muitakin karsinogeenisiä molekyylejä tunnettiin. Berenblum oli esittänyt ns. kaksivaiheteorian (karsinogeeni-initiaatio ja sitä seuraava epäspesifinen promootiovaihe), joka Setälän käsissä tuotti runsaasti tuloksia, erityisesti hänen huomattuaan eräiden ei-jonisoituvien pinta-aktiivisten molekyylien voimakkaan promootiovaikutuksen - havainto, joka teki hänet kansainvälisesti tunnetuksi. Tässä ei ole mahdollista mainita hänen erittäin suuresta, systemaattisesti järjestetystä tuotannostaan muuta kuin joitakin tärkeimpiä saavutuksia: että eräät koe-eläinkannat, päinvastoin kuin eräät muut, eivät tarvinneet initiaatiota ollenkaan, vaan kehittivät endogeenisesti kasvaimia pelkällä promootiokäsittelyllä; ja toiseksi eräitä liuottimista riippuvaisia eroavaisuuksia kohdekudoksen (epidermiksen) suhtautumisessa karsinogeeneihin sekä epidermissolujen mitokondrioissa todettavat karsinogeneesiin korreloituvat muutokset. Mittavassa työssään hänelle useimmiten riittivät verraten yksinkertaiset eivätkä kovin kalliitkaan menetelmät: tavanomainen histologinen tekniikka, valo- ja elektronimikroskopia. Biokemiaan hän osin suhtautui varoen: Silloin sanotaan, että herralla oli väärä pH - tämä saatiin kuulla usein. Hänen myöhemmistä tutkimuksistaan on mainittava eräät yritykset poistaa luustosta strontiumia ja vielä myöhemmin käyttää hyväksi typpeä sitovia maabakteereja eventroidun suolenmutkan huuhteluun munuaisten toiminnanvajauksessa. Hän tutki kylomikronemian suhdetta histamiiniin. Vielä eläkkeelle siirryttyään hän koetti soveltaa tietojaan liuottimien vaikutuksesta biologisiin rajapintoihin tarkoituksenaan kehittää terapiakeinoja AIDSia vastaan, käyttämättä kuitenkaan viruksia kohteina. Voidaan sanoa, että hänellä usein oli näköpiirissään nerokkaan yksinkertaiset ratkaisut suuriin kliinisiin ongelmiin - rohkeasti oman alansa ulkopuolellakin. Kai Setälä oli, kaikkein laimeimminkin sanottuna, omaperäinen tutkija, jonka työtä kyllä tuettiin sekä Suomesta että ulkomailta, mutta varsinaista tunnustusta hän ei koskaan saanut missään muodossa. Itse hän ei tästä valittanut, mutta ulkopuolisesta se usein tuntui traagiselta - olihan hän Suomen tieteen merkkimiehiä. Hän joutui konflikteihin, ja tässä lehdessä oli kerran Suomen Lääkäriliiton hänelle antama julkinen varoitus. Tähän oli epäilemättä syynä, mihin jo edellä viitattiin, hänelle luonteenomainen usein jyrkästi absoluuttinen ja sovittelematon joustamattomuus, mikä tietenkin saattoi johtua lahjomattomasta totuuden etsinnästä. Näinhän ei ystäviä yleensä saada, ja tukijoita hänellä oli vain vähän. Hän oli itse tästä hyvin tietoinen - myös siitä, että häntä yleisesti pidettiin psykopaattina, minkä hän kuitenkin sukkelasti osasi vesittää: esimerkiksi mitä tekemistä Setälän psykopatialla ja karsinogeneesin mekanismilla on keskenään? Ansaittua hilpeyttä hän herätti jo pitäessään virkaanastujaisesitelmäänsä, osoittaessaan eräiden tilastollisten rinnastusten pettävyyden - hän näytti miten (lanka)puhelimen käytön kasvu ja sairastuvuus keuhkosyöpään seuraavat toisiaan. Hänen lähipiirissään toimineet muistavat hänet kuitenkin, aina toisinaan esiintyneistä vaikeuksista huolimatta, paitsi tietenkin etevänä tiedemiehenä ja opettajana, viehättävänä seuramiehenä, jonka hyväntuulisuus ei jättänyt ketään kylmäksi. Kenties ei ollut niinkään paljon hänen syytään, että hän usein joutui kohdistamaan leikinlaskunsa kollegoihinsa, esimerkiksi seuraavan: E.E.N. oli ollut juhlapäivällisillä ja kertoi seuraavana päivänä Setälälle osakseen tulleesta kunniasta, että eräs varsin tunnettu professori oli ehdottanut lähempää tuttavuutta. Setälä oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi sitten: Hm. Aika pieni kunnia. Itseensä kohdistuvaa pilaa hän myös sieti suurpiirteisesti. Hän teki usein perheineen pitkiä automatkoja Keski-Eurooppaan ja oli silloisen AK:n jäsen - hän piti mielellään autossaan sen merkkejä. Eräs hänen oppilaistaan huomauttikin hänelle: Ennen sinä kuuluit AKS:ään, nyt sinä kuulut vain AK:hon... Sic transit gloria mundi. Kunnioitamme älykkään ja herätteitä antaneen opettajamme muistoa.

In memoriam Erkki Kallio 21.7.1969-26.3.2005

LKT Erkki (Eki) Akilles Kallio kuoli 26.3.2005 nopeasti edenneeseen vaikeaan sairauteen. Hän oli syntynyt 21.7.1969 Helsingissä lääkäriperheeseen. Tultuaan ylioppilaaksi yhtenäiskoulun lukiosta 1989 hän aloitti lääketieteen opinnot ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1995; hänestä tuli lääkäri jo neljännessä sukupolvessa sekä isänsä että äitinsä puolelta. Isänsä jälkiä seuraten Eki valitsi erikoisalakseen kirurgian. Hän toimi sairaalalääkärinä Peijaksen ja Marian sairaaloissa ja sittemmin Hyks-kirurgian toimialalla Meilahden sairaalan gastroenterologisen kirurgian klinikassa. Hän valmistui kirurgian enkoislääkäriksi 2003 ja gastroenterologisen kirurgian enkoislääkäriksi 2004. Ekin haaveena oli toimia Kirurgisen sairaalan maksa- ja elinsiirtokirurgian klinikassa elinsiirtokirurgina. Eki oli nuoresta iästään huolimatta kirurgina poikkeuksellisen taitava ja lahjakas, mutta samalla huolellinen ja harkitseva kliinikko, jonka hoidossa potilaat tunsivat olonsa turvalliseksi. Vaativan kliinisen työn ohella hän oli innostunut myös tutkimuksesta. Hän aloitti jo opiskeluvaiheessa määrätietoisen tutkimustyön Helsingin yliopiston transplantaatiolaboratoriossa ja väitteli tohtoriksi vuonna 2000. Väitöskirja käsitteli kokeellista keuhkosiirron hyljinnän ongelmaa, ja tällä alueella Eki kohosi kansainvälisesti tunnustetuksi asiantuntijaksi. Niinpä vastaväittäjänä toimi maailman arvostetuimpiin sydänkirurgeihin lukeutuva professori Sir Magdi Yacoub. Tunnustukseksi määrätietoisesta tutkimustyöstä korkeimmalla arvosanalla hyväksytty väitöskirja valittiin myös Helsingin yliopiston vuoden 2000 parhaimmaksi ja promootiossa Eki oli priimustohtori. Hän perusti oman tutkimusryhmän ja keskittyi kokeelliseen munuaissiirtojen hyljinnän mekanismien selvittämiseen ja dosentuuri olikin hyvin lähellä, kun vaikea sairaus katkaisi tien. Traagista oli, että Eki joutui itse kohtaamaan sairauden, jonka ongelmiin hän oli läheisesti paneutunut omassa tutkimustyössään. Eki oli ihailtavan ahkera kollega. Hän pystyi yhdistämään kliinisen uran ja tutkimustyön ja hoiti tehtävänsä esimerkillisesti yltäen molemmissa huippusuorituksiin. Vaikka ura oli Ekille tärkeä, vieläkin tärkeämpi oli oma perhe. Eki avioitui rakkaan Minnansa kanssa 1994. Työtoverit laboratoriossa jakoivat onnellisen isän ilon kaksosten syntyessä 1998 ja kuopuksen 2004, vain 6 viikkoa ennen sairauden toteamista. Samoin he jakoivat isän syvän surun Artturin elämän katketessa jo alkuunsa 2003. Eki oli ihminen, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen. Hän oli avoin ja vilpitön, täynnä positiivista energiaa. Miksi nyt - miksei myöhemmin? Nuoren lahjakkaan kliinikon, tutkijan ja perheenisän poislähtöä on vaikea hyväksyä, eivätkä ne lukemattomat kauniit muistot, jotka meille jäävät, voi paikata Ekin jättämää aukkoa. Perheen ja omaisten lisäksi häntä kaipaavat lukuisat tutkija- ja työtoverit. Petri Koskinen Karl Lemström Pekka Häyry Kirjoittajat ovat Erkki Kallion tutkijakollegoja.

In memoriam Jukka Salonen 31.3.1948-10.4.2005

Kemiran johtava lääkäri Jukka Olavi Salonen, armoitettu musiikkimies ja ihailtu trubaduuri Zorro "joi viimeisen sarkkansa" 10.4.2005 . Lukemattomat kerrat olimme yhdessä sitäkin Bellmanin komeaa kuorokappaletta nuoruuden innolla laulaneet kvartetissa, silloin sanojen sisältöä sen tarkemmin punnitsematta. Jukka oli pesunkestävä Raumalainen isolla ärrällä, siellä hän syntyi ja kävi koulunsa, ja Nortamon huumori ja laulut jatkoivat elämäänsä hänen kauttaan. Lääketiedettä opiskelemaan Jukka suunnisti Turkuun, jossa tapasimme ensi kertaa Turun yliopiston kuoron Akateemisen Laulukillan merkeissä. Kauan ei kestänyt, kun perustimme vahvistetun kvartetin, jossa Zorro, kuten Jukkaa niihin aikoihin yleisesti kutsuttiin, bassobaritoni, joutui ääneltään laaja-alaisena laulamaan toista tenoria, kun niistä oli pula. Ja hyvin lauloikin! Cives-kvartetti kukoisti 1960-70-luvuilla esiintyen muutaman kerran radiossakin. Syntyi myös elinikäinen ystävyys. Valmistuttuaan Jukka työskenteli ensin joitakin vuosia Moision sairaalassa toimien niinä aikoina mm. Mikkelin Kamarikuoron solistina. Varsinaisen päivätyönsä hän kuitenkin teki työterveyshuollon puolella Kemirassa, jonka palvelukseen hän siirtyi Poriin 1978 ja erikoistui työterveyshuoltoon 1985. Porissa Jukka innostui oopperaan ja hänestä kehkeytyikin Porin Oopperan kantavia voimia. Oopperaura alkoi Donizettin Lemmenjuoman upseerin roolista, jolloin jo uumoiltiin, olisiko Jukka kuitenkin tehnyt väärän uranvalinnan. Varmasti hänellä itselläänkin oli valinnan vaikeuksia niihin aikoihin, kun hänen maineikkaat laulunopettajansa, kuten Matti Tuloisela, kehottivat vakavasti harkitsemaan uran vaihtoa! Työ lääkärinä kuitenkin jatkui, sekin varmasti sekä potilaiden että työnantajan tyydytykseksi, koska hänet sitten 1989 valittiin Kemiran johtavaksi lääkäriksi Helsinkiin. Porin-aikanaan Zorro oli perustamassa Canzona-kuoroa. Kuoron nimi oli hänen keksimänsä viitaten tietenkin lauluun. Kuoro olikin heti alusta lähtien kovatasoinen ja voitti jo perustamisvuotenaan 1980 Kotkan meripäivillä pääpalkinnon. Seuraavana vuonna kuoron neljä hurjaa, Jukka mukana, perustivat Styyrmannit-kvartetin, joka kahmi palkintoja monissa kilvoitteluissa, mm. kyseisillä meripäivillä. Komeasointuinen levykin tehtiin, jota kelpaa kuunnella meidän jälkeenjääneidenkin. Osansa varmaan oli myös George de Godzinskylläkin, joka sovitti kappaleet tunnetulla taidollaan. Styyrmanneista hyvin huumorintajuinen ja ystävällinen, vähän filosofinenkin Zorro-Jukka mainitsi kvartetin vuosien mittaan varmaankin kehittyneen rajusti, kun painoarvokin oli melkein kaksinkertaistunut. Jukan yksi mieliharrastus oli lukeminen. Hän luki kaikkea mahdollista, tietokirjallisuudesta dekkareihin. Lukuharrastuksen ja hyvän muistin ansiosta hänestä kehittyi varsinainen "tietäjä", joka osasi vastata mihin tahansa historiaa, musiikkia tai yleistietoutta koskevaan kysymykseen. Jukka opetteli jo lapsena kitaran soiton. Hänestä kehittyikin trubaduuri vailla vertaa. Nortamo ja Tapio Rautavaara olivat erityisesti lähellä hänen sydäntään. Tapio Rautavaara -kilpailunkin hän voitti 1989. Lukuisat olivat ne kerrat, kun saimme nauttia hänen esityksistään. Viimeiseksi jäi unohtumaton esiintyminen tyttäreni Heidin häissä viime kesänä, jolloin myös Cives-kvartetti lauloi viimeistä kertaa, 30 vuoden tauon jälkeen. Muistot ovat haikeat. Jukka Salosen musiikillisesta valmiudesta ja taidosta saivat nauttia monet tahot. Lääkäriliiton kuoro MediCantokin oli onnekas saadessaan hänet solistikseen levylleen viime vuonna. Silloin talvikylmässä Riihimäen varuskuntakirkossa äänittäessämme emme voineet kuvitella, että se olisi viimeinen yhteistyöprojektimme. Olemme kiitollisia Jukalle. Jukka oli myös mainio piirtäjä. Grafiikka oli hänen sydäntään lähellä. Lukuisia ystäviään hän ilahdutti vuosien mittaan omilla töillään, mm. muotokuvapiirustuksilla ja kutsu- ja onnittelukorteilla. Jukkaa jäivät vaimon ja neljän lapsen lisäksi suremaan lukemattomat ystävät, lauluveljet ja työtoverit. Hänen elämänfilosofiansa oli, että elämästä pitää tehdä mahdollisimman hyvä ja nautittava. Missä tahansa ystäväjoukko tapasikin, Jukka aina varautui tilanteeseen kitaransa kanssa silta varalta, että musiikkia jossakin vaiheessa kaivattaisiin tunnelmanluojana. Ja niinhän tapahtui, ystäväjoukko halusi kerta toisensa jälkeen kuulla tutut Rautavaaran, Helismaan ja Nortamon kappaleet. Jukka sai elää monivaiheisen, rikkaan, työn ja musiikin täyttämän, mutta inhimillisesti katsoen liian lyhyen elämän. Kunnioitamme hänen muistoaan. Martti Vastamäki Kirjoittaja on Jukka Salosen opiskelutoveri, lauluveli ja Lääkärikuoro MediCanton puheenjohtaja.

Nimityksiä

Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän, KYS anestesiologian ja tehohoidon klinikan erikoistuvan lääkärin virkaan LL Timo Nyyssönen 1.5.2005-31.12.2008 ajalle.

LAILLISTETUT LÄÄKÄRIT

Jyri Erkki Järvinen, Samipetteri Juhani Laine, Susanna Maria Lappalainen, Nina Rikkinen, Ville-Pekka Suorsa