Terveydenhuolto tienhaarassa
Eräs sairaala palautti erään potilaan erään lähetteen takaisin hoitavalle lääkärille. Potilasta ei katsottu voitavan edes kutsua poliklinikalle erikoislääkärin tutkittavaksi, näin ollen ei myöskään kyseistä potilasta laitettu toimenpidejonon hännillekään, ei minkäänlaiseen kiireellisyys- eli hitausluokkaan. Palautettuun lähetteeseen oli kirjoitettu perustelutkin. Potilaan ikä, komplikaatioriskit, pitkät poliklinikkajonot, virkatilanne, leikkausjonojen pituus ja niin edelleen.
Entäpä jos kyseinen henkilö olisi sinun potilaasi, sinun puolisosi tai äitisi tahi oma lapsesi? Muuttaisiko se suhtautumistasi? Tai entäpä jos potilas onkin huippu-urheilija, jolle kysymys ei olekaan työkyvystä tai elämänlaatua heikentävästä kiputilasta vaan maksimaaliseen suorituskykyyn yltämisestä seuraavissa kisoissa? Jospa kehottaisinkin potilasta muuttamaan toiseen sairaanhoitopiiriin ja kokeilemaan siellä hoitoonpääsyä.
Tämä tilanne on aivan arkinen, tätä päivää. En usko lainkaan näitä tekopyhiä väitteitä, että Suomessa kaikki hoidetaan ja ettei priorisointikeskustelua muka tarvita. Potilaiden hylkääminen jonoon on klassinen suomalainen käytäntö, jolla on livetty todellisesta arvokeskustelusta ja paettu ongelmia. Kun Tampereen yliopistosairaalassa ryhdyttiin palauttamaan lähetteitä, niin saatiin sentään hiukan keskustelua käyntiin. Kuitenkin vaikutti siltä, että sekä toimittajat että lääkärit varoivat aidon kissan nostamista pöydälle. Aiemmin jonokeskusteluissa ovat kunnostautuneet potilasjärjestöt, kuten ansiokkaasti sepelvaltimoiden ohitusleikkausten järjestämisessä Sydäntautiliitto. Kaikilla potilailla ei kuitenkaan ole vahvaa taustajärjestöä tukenaan, kaikki potilasryhmät eivät sairasta suuria kansantauteja tai edes kykene sairautensa tai vammansa takia ajamaan omia etujansa. Lääkärin etiikan kannalta ei voi olla oikein, että terveydenhuolto järjestettäisiin huutoäänestyksen tai kädenväännön pohjalta.
Eräät lääkärit ovat olleet sitä mieltä, että terveystaloustiede ei kuulu lääkäreille tai että poliitikkojen tulee suorittaa priorisointiratkaisut. Rahasta keskustelemista pidetään jotenkin sopimattomana tai epäeettisenä potilaan hoidon yhteydessä. Tällaisen ajattelutavan mukaan yksittäiselle lääkärille siis riittäisi vain omassa vastaanottohuoneessaan yksittäisen potilaan ongelmien ratkominen. Museaalinen lääkärintyö saattaisi ehkä onnistua näin. Tämän päivän lääketiede vaatii kuitenkin melkoista laboratoriovalmiutta, radiologisia erikoistutkimuksia, oheispalveluja muilta erikoisaloilta teho-osastoineen ja leikkaussaleineen ynnä kohtalaisen määrän avustavaa henkilökuntaa. Potilasta kiinnostaa yksittäisen lääkkeen tai toimenpiteen lisäksi myös sairausajan toimeentulo ja eläketurva. Tuskinpa yhdenkään potilaan hoidossa voimme toimia irrallaan yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ja lainsäädännöstä. Ei lääkäri eikä potilas voi ummistaa silmiä tai unohtaa ympäristöä.
Juuri näistä syistä Lääkäriliiton hallituksessa, terveyspoliittisessa valiokunnassa ja terveydenhuollon toimintaa ja rahoitusta pohtineessa työryhmässä on käyty vilkasta keskustelua potilaasta, rahasta ja hoidosta. Täysin valmista ratkaisumallia tai uutta ruutia ei ole keksitty, mutta keskustelua halutaan laajentaa myös koko ammattikuntaan ja julkisuuteen. Ongelman vaikeus ei saa johtaa periksi antamiseen!
Strutsi kuulemma piiloutuu ympäristöltään kaivamalla päänsä maahan. Usein Orimattilan strutsitarhan ohi ajaneena olen todennut, että varsinkin routaiseen suomalaiseen maaperään pään piilottaminen on mahdotonta. Terveydenhuollon rahoituskeskustelussa tarvitaan ehdottomasti mukaan arvot, etiikka ja lääketieteellinen asiantuntemus. Lääkärien ja Lääkäriliiton tulee olla aktiivisesti mukana tässä pohdinnassa. Uusia ideoita ja aloitteellisuutta ei löydetä keskustelusta kieltäytymällä, ongelmat unohtamalla. Entinen tie on joka tapauksessa kuljettu loppuun ja uutta on haettava.
Lainaan vielä Yorkin yliopiston professori Alan May-nardia (BMJ 1996;313:1499): "Yhdessäkään maassa ei ole selkeitä ja julkisesti hyväksyttyjä periaatteita siitä kuka saa mitä hoitoa ja milloin.... Jos hoidon järjestäminen olisi tehotonta, mahdolliset muut hoidosta hyötyvät potilaat jäisivät ilman hoitoa. Sellainen tehottomuus on epäeettistä."
Lääkärikunnan eettinen ja ammatillinen velvollisuus on osallistua terveydenhuollosta ja rahoituksesta käytävään keskusteluun.
Kati.Mylly@fimnet.fi
