Uudesti luotava
Toissa työtaistelumme aikainen Lehtisen sopimus on moneen kertaan paikkailtuna ja parsittuna edelleen sairaalalääkäreiden virkaehtosopimuksen pohjana. Kunniakkaasta menneisyydestään huolimatta se on jo täysin palvellut ja odottelee eläkepäätöstään.
Sairaanhoidon toimintatavat ovat uusiutuneet kolmen vuosikymmenen mittaan moneen kertaan, mutta muutoksen vauhti näyttää vain kiihtyvän myös sairaanhoidon rakenteissa. On jo aika miettiä uusi sopimusmalli, vaikka hirveältä tai haikealta tuntuisikin.
Terveydenhuollon rahoitusvastuun taannoinen siirtäminen kuntien päätösvaltaan oli näin jälkiviisaasti uhkarohkeaa. Sen mukaan on kuitenkin elettävä, vaikka kuntien riskinsieto näyttää työttömyyden kroonistuessa ja valtionosuuksien supistuessa vain heikkenevän. Sairaaloiden rahoittajien vuosikatteet näyttävät kovin monessa paikassa taas syömävelan kasvua. Julkisen talouden alijäämä ei kerrassaan tunnu mahtuvan samalle Suomen kartalle vaihtotaseen, kansantuotteen, inflaation ja EMU-kelpoisuuden paranemisen ilosanomien kanssa.
Sairaalat saavat nyt tulonsa tuottamistaan suoritteista, ja ne ovat lääkärin työtä tai ainakin lääkärin tekemien ratkaisujen seurausta. Järjenmukaista olisi, että sairaaloiden palkkausmalli alkaisi kannustaa juuri niille tuloa tuottavaa toimintaa, kun sairaanhoidon tuote- ja kustannuspaikkalaskenta yhä lisääntyvät.
Aikapalkkauksesta irroittautumista pelätään. Terveyskeskukset ovat kuitenkin jo vuosia soveltaneet väestövastuusopimuksissaan mallia, jossa kokemuksella ja koulutuksella karttuva perusosio, väestöpohjaan kytketty osio ja suoritteisiin perustuva urakkaosio ovat ilman kiinteää työaikaa, mutta enimmäkseen sen kohtuullisella uudelleenjärjestelyllä, tuottaneet tyydyttäväksi koetun ansionnousun. Sopimusta soveltavien kuntien terveydenhuollon kustannukset eivät ole järjestelystä kasvaneet, mutta näiden terveyskeskusten tuottavuus ja palvelukyky ovat parantuneet useita kymmeniä prosentteja.
On sääli, jos väestövastuusopimuksen opetus lääkärikunnalle jää vain katkeraksi tunteeksi, että sairaaloiden erikoislääkärit ovat palkkakuopassa terveyskeskuskollegoihinsa nähden. Väestövastuun näkökulmasta on aika hullunkurista katsella sairaalalaskua tietäen, että jos esim. päivystysleikkauksen on tehnyt hidas tai kokematon kirurgi, on hän voinut saada siitä paremman korvauksen kuin nopea ja taitava, muun salihenkilöstön maksetusta ajanhukasta puhumatta.
On mahdollista rakentaa sairaaloihinkin palkkausmalli, joka voi tyydyttää niin potilasta kuin lääkäriä, niin työnantajaa kuin maksajaakin. Kiire siinä kuitenkin on - ratkaisuun on päästävä ensi talven sopimuskierroksella, jos nyt aikaa saadaan talveenkaan asti.
Kahden vuoden päästä aletaan jo elää uuden taloustaantuman uhassa, jolloin lupausten pitäisi olla jotenkin lunastettuja. Uusien lihakirves- ja leikkauspuuhailujen aika on taas silloin, eikä niitä harrasteta samanaikaisesti rakenneuudistusten kanssa.
Itse asiassa taitaa olla pakkokin puhua palkkausperusteiden muuttamisesta, jos tilipussiin lisäemmeitä kaivataan. Lisärahan kaataminen menneitä toimintamalleja edustaviin järjestelmiin ei maksajia enää kiinnosta, ja onnistunutkin vaatiminen johtaisi todennäköisesti vain palvelurakennemuutoksen kiihdyttämiseen kysymättä sen kohteen mielipidettä.
Työaikakysymykset on otettava keskusteluun yhtäaikaisesti rahan kanssa, ja molemmat sisältävät vahvoja potentiaaleja palvelurakenneremontin suuntaan. Edunvalvontaan on käytävä tämä syvästi tiedostaen - lääkärisopimuksissa on nyt muitakin reunaehtoja kuin valtakunnallinen pyrkimys maltillisiin EMU-yleissopimuksiin. Ja EMUun päin näyttävät niin monien isojen kenkien kärjet, että voi jo uskottavasti puhua valtaeliitin sitoutumisesta europrojektiin.
Jos palkkamaltti yhdistetään veroratkaisuihin Talousneuvoston suosittamalla tavalla, ovat ne todennäköisemmin kunnallisia veroleikkauksia, koska valtiontalous ei kestä suuria tulomenetyksiä ja koska kunnallisvero alkaa jo olla valtionveroa progressiivisempi. Kuntien tulojen leikkaaminen taas merkitsee automaattista supistuspainetta kuntien kustantamiin palveluihin ja jälleen mm. terveyspalvelurakenteisiin.
Niin tai näin, aina ovat vastassa samat asiat. Uudesta palkkausmallista saa kuitenkin paremmin mieleisensä, jos sitä itse tekee.
Pakkosovittelusta saadaan ulos enintään työaikalain mukainen päätös, eikä valtakunnansovittelijankaan eteisestä löydy rakenneratkaisuja, enintään pelkkiä prosentin osia. Paikallistasolta ei löydetä tapaa sopia työaikalain 9 pykälä tarkoittamalla tavalla, vaikka ehkä muutoin enemmän ymmärrystä sairaanhoidon järjestämisestä. Valtakunnalliset ratkaisut taas tehdään KT:n kanssa, jos ohi työaikalain sovitaan. Hyvä olisi siis jo ennalta päättää, missä portaassa haluaa asiansa ratkaistavan, ja valita taktiikkansa sen mukaan.
Tänä keväänä tarvitaan uusien palkkamallien suunnitteluun kaikki se viisaus, viekkaus ja tarmo, joka liitosta on löydettävissä. Liian kauan on kirottu muiden rakentamia sopimuksia. Työaikalain väliratkaisusta käydyissä neuvotteluissa kuitenkin paljastui merkittäviä yhteisiä intressejä sairaaloiden ja niiden lääkäreiden kesken.
On kaikki edellytykset edetä nopeasti ja rakentavasti, mutta varustautua tulee myös konfliktin varalta - si vis pacem, para bellum!
