Jaksavatko lääkärit?
Tämän vuosikymmenen lama tuntuu puristaneen myös lääkärikunnasta nesteet ulos, jopa luuydintä myöten. Suoritteiden määrä on ollut hurjassa kasvussa huolimatta supistuksista, sulkemisista, sijaistenottokiellosta ja lomarahavapaista. Työnantajapuolellakin on myönnetty, että terveydenhuollosta ja lääkärien työstä on nyt otettu "löysät pois" ja että lisätehoja ei enää ole saatavissa työtahtia kiristämällä.
Säästämisessä ja tehostamisessa on menty jopa niin pitkälle, että samalla on saneerattu myös täydennyskoulutusta. Tämä koskee yhtä lailla työpaikkojen sisäisiä koulutusohjelmia kuin ulkopuolistakin koulutusta. Osa tästä johtuu työnantajan leikkauspäätöksistä ja osa taas lääkärikunnan omista ratkaisuista. Tunnolliselle lääkärille poliklinikkapäivän peruuttaminen koulutukseen menemisen vuoksi voi olla liian kova pala, jos polijonot ovat jo muutoinkin useiden kuukausien mittaisia. Terveyskeskuspuolella taas väestövastuisen urakkapalkkauksen vuoksi koulutuspäivä näkyy miinuksena palkkapussissa ja myös palautteena potilailta. Sijaista kun ei juuri missään saa ottaa yhden tai kahden päivän poissaoloon.
Paineet kasvavat yhä enemmän sekä työaikana että vapaa-aikana. Se, että lukeminen tapahtuu omalla ajalla ja kongressit ja koulutukset aktiivivapaapäiviä käyttämällä, on jo perinne. Tutkimuksen tekoa on toki helpottanut erityisvaltionosuuksien mukanaan tuoma tutkijoiden työn rahoitusmahdollisuus. Absurdia on tosin sekin, että yliopiston opetus- ja tutkimusvirasta pitää ottaa virkavapaata ehtiäkseen paneutua varsinaiseen tutkimustyöhön.
Paineiden purkautumista kukin helpottaa tavallaan. Perhe, henkiset ja liikunnalliset harrastukset ja luonto lienevät suomalaisten tavallisimpia irtautumiskeinoja. Patologiseen ongelmanratkaisuun viittaa alkoholin ja lääkkeiden käyttö säännölliseen rentoutumiseen. Uupuminen on työelämässä lisääntyvä ongelma, vaikka Etelärannan työnantajapalatsi kuinka kiistäisi burn out -diagnoosin työstä poissaolon perusteena.
Työterveyslaitoksen ja Lääkäriliiton yhteisprojektina on käynnistymässä lääkärien työoloja ja kuormittuneisuutta käsittelevä tutkimus. Jokaisella meistä on kokemuksia kollegan väsymisestä, lääkeaddiktiosta, alkoholismista, syrjäytymisestä ja itsemurhistakin. Suomalaisten mieslääkärien kokonaiskuolleisuuden on tutkimuksissa todettu olevan suurempi kuin muiden vastaavassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien miesten ja itsemurhariskin noin kaksinkertainen muihin vertaisammattiryhmiin nähden (Rimpelä ym. 1987). Ammatinharjoittamisoikeuden menettäminen tai itsemurha ovat pitkän prosessin lopputulos ja toki taustalla on monesti muitakin syitä kuin rajatusti työhön liittyvät ongelmat. Keskusteluissa on pohdittu, eikö lääkäri saa apua vai eikö lääkäri kykene vastaanottamaan apua.
Uuden tutkimuksen käynnistymistä odotellessa on kuitenkin syytä pohtia keinoja kollegan ja miksei myös itsensä auttamiseen. Raju kilpailu viroista, resursseista, apurahoista ja jopa potilaista tai yksittäisistä päivystyksistä on tuhoisaa. Jos kollegiaalista apua ei ole saatavissa sen enempää tieteellisissä, tiedollisissa kuin tunnekysymyksissäkään, niin miten muka jaksamme eteenpäin. Mielenterveystyön puolella on sentään lakisääteinen työnohjaus, mutta jostakin syystä tehohoitolääkärin, onkologin tai väestövastuulääkärin arvellaan jaksavan omilla resursseillaan, akun kertalatauksella eläkkeeseen saakka. Työyhteisön esimies on avainasemassa, ja hänen on mahdollista ehkäistä pahimmat ylilyönnit elintilasta taisteltaessa. Myös lääkärien paikalliset ja erikoisalajärjestöt sekä erilaiset harrastuspiirit ovat tässä tärkeitä. Kun ystävystyt kollegasi kanssa, niin ymmärrät paremmin hänen ongelmiaankin. Milloinka muuten kysyit viimeksi kollegaltasi, kuinka hän työssään jaksaa?
