Lääkäri-itseä etsimässä

Lääketieteen etiikka -kirjoituskilpailu lääketieteen opiskelijoille järjestettiin viime vuonna kolmannen kerran. Suomen Lääkäriliiton eettisten periaatekysymysten valiokunta päätti palkita voittajana Petri Sipolan Oulun yliopistosta. Lisäksi palkittiin Marja Kautto Kuopion yliopistosta, Carola Olander Helsingin yliopistosta ja Pia Rahkila Tampereen yliopistosta. Voittanut kirjoitus julkaistaan tässä.

Lääkäri kuuluu jokaiseen yhteisöön niin kuin posti, kauppa, baari, tuomari ja keittäjä. Lapsuuden lääkäriin oli hyvä mennä. Istuin hiljaa ja lääkäri kuunteli stetoskoopilla. Lääkäri oli etäällä, mutta oli kuitenkin lämmin. Oli resepti, apteekki, lääkkeelle maistuvaa lääkettä aamulla ja illalla - ja ehdoton varmuus, että kuurin päässä on terveys. Kuvassa ei ole mitään, minkä vuoksi minusta tulisi lääkäri.

Minua kiinnosti havaintojen teko, tutkiminen. Pystyin määrittämään puiston linnun punatulkuksi lintukirjan antamien lajin elinympäristöä koskevien esitietojen ja linnun väritystä koskevien havaintojen perusteella. Ostin aineita "Kokeileva nuori kemistin" pitkän listan mukaan ja työllistin apteekkarin kesän kuumana päivänä. Vintillä rikki ja rauta yhtyivät kuohuvaksi laavaksi, enkä ollut enää asemaltani entinen kadun poikien joukossa. Myöhemmin myös ihmisyhteisöt, elinkeinot ja sosiaaliset käytännöt yksinkertaisesti vain tulivat minusta kiinnostaviksi. Edellisen akateeminen vastine oli luonnontieteet; jälkimmäisen yhteiskuntatieteet. Kuitenkin kokija olin minä, ihminen, yksilö. Olin myös humanisti. Näiden päävärien läpi katsoessani summaatio oli yllätyksekseni lääketiede. Tiesin, että lääkärillä oli tukeva palkkapussi ja hyvä työllisyystilanne. Miksi siis hangoitella vastaan?

Alkoi biologinen vyörytys, jossa kävin läpi ihmisen jokaisen makroanatomisen rakenteen. Lihakset ja hermosto selittivät liikkeet, sisäelimet pitivät toimintoja yllä, aistiärsykkeet muutettiin sähköiseen muotoon. Oli neljä peruskudosta, soluissa toistuivat samat organellit. Pohjimmiltaan kaikki oli kemiaa. Molekyylit reagoivat vastustamattomasti toisiinsa rakenteensa mukaisesti.

Kliinisille kursseille siirryttyäni edessäni olivat yhtäkkiä todelliset potilaat. Diagnoosien, lääkkeiden ja hoitokäytäntöjen maailma solisi laveana vuona kliinikkojen valtakunnan äärestä ääreen. Minä en osannut kieltä enkä tapoja, ja kartat olivat vain näiden käytäntöjen julistusta. Imin kritiikittömästi ja ahneesti paksua kliinistä ilmaa. Käsiini annetut potilaat pakottivat omaksumaan maailmankuvan ja keinovalikoiman, jolla selvitä eteenpäin. Valkoisessa takissa aloin varttua lääkäriksi; kuitenkin koko ajan itselleni vieraalla tavalla.

Ensijärkytyksestä selvittyäni uskalsin katsoa ympärilleni. Huomasin, että kliinisessä maailmassa lenteli outo lintu, jonka suunta oli yleensä aina vastakkainen ja jonka laulussa oli useimmiten pahaääninen sointi. Kuitenkin laulussa oli myös jotain minulle tuttua niin että ystävystyin helposti tähän yleisenä häiriönä pidettyyn otukseen. Tämä lintunen piti tilastoja ja ammensi niistä intonsa. Tilastot osoittivat, että todelliset tapahtumat eivät vastanneetkaan teoreettisia tai käytössä olevia malleja. Kuolema saattoikin sattua yhtä usein tai useamminkin hoitoryhmään kuin kontrolleihin; yskänlääke ei tutkittaessa hillinnytkään lasten yskimistä - silti lapset juovat sitä tuhansia litroja; vanhemmat eivät pystyneet päättelemään, antoivatko lapselle välttämättömänä pitämäänsä kuumelääkettä vai plaseboa; selkäsairauksien hoitoja kustannettiin vuodessa miljardeilla markoilla hoitoja, joista ei ole pystytty osoittamaan hyötyä.

Ensiksi tuntui, että alkoi uusi kaaos. Korvani parasenteesiarpea pisti pahoin. Samalla alkoi kuitenkin rakentua myös järjestystä. Samat plasebokontrolloidut prospektiiviset kaksoissokkokokeet osoittivat vastustamattomasti, että lääkkeillä ja hoidoilla todella myös oli tehoa. Nämä tutkimukset antoivat lääketieteelle aivan ainutlaatuisen, muusta terapiasta erottuvan ja täysin omalle asteelleen nousevan perustan. Antamalla hoidossani oleville potilaille vaikuttavaa molekyyliä sisältäviä pillereitä, saatoin perustellusti uskoa, että he keskimäärin elivät pitempään ja parempikuntoisina kuin ilman hoitopäätöksiäni. Olin parantaja. Minä pystyin vaikuttamaan ihmisten terveyteen. Käsittämätön voima.

Lääketiede ei ollut enää vain oman kiinnostuksen nälkäni tyydytystä, vaan uskoin, että ammatistani todella on myös hyötyä ympäröivälle yhteisölle. Aloin rakentaa vastaanottoani. Kulmapilareiksi kiikutin Framinghamin, ISIS IV:n, GISSI 3:n ja 4S:n. Seinille ripustin norjalaisen iskiaksen konservatiivisen ja operatiivisen hoidon vertailututkimuksen, pneumonien hoidon per os antibioottitutkimuksen ja selkäpotilaiden lepo, jumppa ja normaalielämä -verrokkitutkimuksen. Pöydälle nostin Medlinen tietokoneella toimivan on-line-version ja koneen viereen hakusanaluettelot. Kirjaston informaatikko oli tärkein työkumppanini.

Hetken aikaa tuntui juhlalliselta. Tunnelmaa vain häiritsi se, että radiossa kerrottiin tutkimuksesta, jossa potilaat olivat tyytymättömimpiä lääkäriltä saamaansa kohteluun ja siihen, että lääkäri ei ottanut heitä huomioon. Hoidon lääketieteellisestä oikeellisuudesta valitti hyvin harva. Käsittämätöntä! Tyytymättömiä kohteluun! Ei kai terveyskeskus mikään sympatianjakokeskus ole, vaan lääketieteellisen tiedon välittäjä ja adekvaatti hoitaja - niin kuin pappilat aikoinaan opettivat ojituksen ja toivat perunan talonpojille. Eikö ollut hienoa, että antamalla sydäninfarktin jälkeen potilaalle kapto-priiliä 50 mg x 2, estää yhden kuoleman 125-200 hoidettua potilasta kohden. Ja olihan hyödyllistä tietää, mistä ei ole mitään hyötyä. Eikö tämä riitäkään potilaille? Riittäisikö se minulle?

Engel on piirtänyt omituisen yksinkertaisen ja kiehtovan systeemisen hierarkian kaavion. Kaaviota pääsee kahteen suuntaan. Toisessa päässsä ovat atomien osat ja toisessa päässä biosfääri. Välissä ovat kudokset, elimet, yksilö, perhe ja kulttuuri. On taas erilaista ajatella sairautta ja hoitoa tässä kaaviossa. Psykiatrian kurssilla perheterapiaa ja potilaskeskeistä haastattelua opettanut Pekka Larivaara aukoi todentuntisia ja mielekkäitä maailmoja vastaanotolle tulleen potilaan vaivan ja kokonaisvaltaisen ajattelun välille. Ei potilas-lääkärisuhteessa silloin jaeta sympatiaa niin kuin jouluna lahjoja, vaan potilaan vaivan ymmärtäminen ja paras mahdollinen apu edellyttävät potilaan ja potilaan tilanteen huomioimista kokonaisuutena. "Jos haluan viedä ihmisen johonkin päämäärään, minun on ensin tiedettävä, missä hän on tällä hetkellä, ja aloitettava juuri siitä", sanoi Sören Kierkegaard. Kokonaisvaltainen näkemys on kuin ääni, jonka oppii kuulemaan tai väri jonka oppii näkemään. Kun sen on tiedostamut, se tuntuu olevan kaikkialla, antavan kaikelle oman sointinsa ja sävynsä, joiden tunnistaminen on välttämätöntä koko teoksen ymmärtämiseksi. Jouduin laittamaan vielä potilaan käymättömän vastaanottoni remonttiin. Uutta ei piirrettyyn pintaan enää saisi - enkä sellaista halunnutkaan. Tuntui, että se humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen ulottuvuus, jonka olin intuitiivisesti nähnyt lääketieteessä, oli sittenkin käytettävissäni.

Vain ihminen voi nähdä potilaan ihmisenä. Jos aion toteuttaa potilaan kohtaamisen periaatetta, on minun hyväksyttävä myös itseni ihmisenä. Hyvin armollinen ajatus itseään kohtaan; paljon armollisempi kuin se, että minulla on tieto, voima ja valta - sillä ovathan ne määrässään vain ihmisen mittakaavan rajalliset. Ottamalla potilas huomioon, kuuntelemalla häntä, ymmärtämällä häntä pystyin kohtaamaan kaikki potilaat, myös ne 124-199, jotka eivät hyötyisi kaptopriilistä ainakaan kuolleisuuden laskun kautta. Ja täytyi muistaa, että oli kauppa, posti ja lääkäri. Yhteisö tarvitsi lääkärin; minulta vaadittiin vastuullisuutta istua tällä paikalla ja sitoumusta olla käytettävissä. Noiden ominaisuuksien olettaminen aikuiselta on oikeutettua. Lapsuuden lääkäri tuntui tulleen minua lähelle.