Teinin vanhempana olen joutunut käyttämään ison siivun perheajasta ja omista voimista ruutuajan vahtaamiseen. Vertaistukea tuo, että ympärillä kuulee jatkuvasti muidenkin aikuisten hokevan tuttuja lauseita: ”panetko jo sen kännykän pois” ja ”keksisittekö nyt muuta tekemistä”.

Olen vilpittömän kateellinen viime vuosituhannen vanhemmille, joiden ei tarvinnut murehtia älypuhelimen kasvavan kiinni lapsen käteen. Alkuvuodesta eteenpäin ruutuajan rajoittaminen tuntuu entistä velvoittavammalta, koska THL on antanut siihen kansalliset suositukset. Niiden mukaan lasten ruutuaika on korkeintaan kaksi tuntia päivässä ja alle 13-vuotiaalle ei ole syytä ostaa älypuhelinta lainkaan. Suositusten taustalla on huoli lasten koulumenestyksestä, mielenterveydestä, riippuvuuksien kehittymisestä, liikkumattomuudesta ja nukkumisesta.

Tätä tilannetta vastaan tuntuu irvokkaalta, miten julkisuus hehkuttaa Suomessa perustettuja peliyhtiöitä. Niistä toivotaan talouden pelastajaa.

Esimerkiksi kun Helsingin Sanomat maaliskuun alussa listasi esimerkilliset kasvuyhtiöt, oli kahdentoista isoimman joukossa viisi pelifirmaa. Olisi kai isänmaallista iloita, että sinivalkoisten pelien kuten Clash of Clansin ja Angry Birdsin vienti vetää, mutta minä tunnen myötätuntoa ulkomaisia vanhempia kohtaan. Pelifirmojen eurot syntyvät kovalla työllä, nimittäin käyttäjien. Miljoonien ihmisten pitää kökkiä hartiat kyyryssä ulkomaailmaa kuulematta näppäilemässä ruutujaan.

Mutta en tiedä saako tällaista sanoa. Talouden nimittäin on kasvettava tai tulee perikato. Koko järjestelmämme on viritetty talouskasvun varaan, vähän kuin pyramidihuijaus. Ja kun Suomen talous on OECD-maiden joukossa ainoa, joka ei kasva, olemme epätoivoisia. Tarraudumme kaikkeen, josta voi tehdä liiketoimintaa. Olkoon se suojeltu lintusuo, jonka voi kaivaa mineraaleiksi tai aarniometsä, jonka voi myydä selluna tai nuorten terveys.

Taloudelle ei tunnuta lainkaan panevan laadullisia vaatimuksia. Tärkeintä on kasvu, viis siitä mitä bisnes tekee terveydelle, hyvinvoinnille, luonnolle, yhteisöille tai nuorille. Onhan yksi Suomen isoimmista bisnesonnistumisista ollut Wolt.

Woltin idea on tarjota mahdollisuus olla ottamatta askeltakaan kotoa hampurilaisravintolan suuntaan, koska ruskea mies päivystää kylmissään sähkömopon päällä ja kuskaa ruuan asiakkaan luo. Tämän taloudellisesti valtavan arvokkaan keksinnön hinta maksetaan sillä, että orjatyö normalisoituu, ravintoloita menee nurin ja asiakkaat jämähtävät kotiin. Mutta esimerkillistä on, kun raha liikkuu.

Elämme harhassa, jossa talouskasvu on ensisijainen tavoite välittämättä, saadaanko sen ohessa hyötyä vai haittaa. Perinteisessä politiikassa talouskasvu on veturi, joka vetää perässään muuta politiikkaa, on dosentti Sari Puustinen sanonut, ja huomauttanut, että tässä kielikuvassa luonnonsuojelu ja ympäristöpolitiikka on nähty jarruvaunuina. Samalla tavalla myös ihmisten terveenä pitäminen on tälle veturille hirveän kallis ja painava taakka.

Ympäristöpolitiikassa puhutaan saastuttaja maksaa -periaatteesta. Ajatus on, että haittojen torjunta ja kustannukset kuuluvat tuottajille, ei käyttäjille.

Sama periaate tulisi saada myös digialalle. Viime aikoina syyttävät katseet ovat sentään kääntyneet Metaa ja muita digijättejä kohtaan. On tivattu, miksi ne eivät valvo sosiaalisen median ikärajoja tai sisältöä.

Mutta Suomessa perustettuja peliyhtiöitä pidetään yhä hupparisankareina. Niiden menestyjiltä ei koskaan perätä lehtihaastatteluissa vastuuta siitä, että lapsia houkutellaan koukkuselkäisiksi ruutuaddikteiksi.