Tinnitus on yleinen kansanvaiva. Suomessa on satoja tuhansia tinnituksesta kärsiviä ihmisiä; vähintään yhdellä kymmenestä on jonkinasteinen tinnitus.

Vaivasta puhutaan silti yllättävän vähän, vaikka erityisesti nuorison altistus kuulokkeiden melulle huolestuttaa. Etenkin 3-tason eli vaikeimman vakavuusasteen tinnitus on monille tuntematon sairaus, mukaan lukien terveydenhuollon ammattilaiset.

Puhun tarkoituksella ”sairaudesta”, sillä se on ihan muuta kuin arkea häiritsevä vaiva. Jopa lääketieteen ammattilaisten tekstit kuvaavat usein tinnitusta vaivaksi, joka toki ahdistaa ja haittaa unta ja työntekoa. Sen oireet ovat kuitenkin hallittavissa.

Vaikea tinnitus kuitenkin romahduttaa ihmisen hyvinvoinnin. Se kiskoo hänet normaalimaailmasta pysyvään välitilaan, jossa saa alati jännittää joutumista painajaisen puolelle määrittelemättömäksi ajaksi.

Olen seurannut läheltä, miten tinnitus vammauttaa perusterveen ihmisen ja pakottaa sairaseläkkeelle – kyllä, tällainenkin onni onnettomuudessa voi sattua. Tällä henkilöllä tinnituksen on pahimmillaan arvioitu yltävän sataan desibeliin. Luova kognitiivinen työ ja uni todellakin häiriintyvät moisesta metelistä.

Toinen tuttava on yhtä ikävässä jamassa. Hänen kohdallaan voidaan puhua unikatastrofista. Tavanomainen parin tunnin yöuni aiheuttaa nukahtelua päiväsaikaan, milloin minnekin.

Kolmas tuttava kärsii todennäköisesti 2-tason tinnituksesta. Se tosin on jatkuvaa tasaista vinkumista, toisin kuin kahdella muulla, jotka joskus saavat lepoa infernaalisimmasta melusta. Hänkin kärsii merkittävistä uniongelmista.

Yhteistä heille kaikille on vaikeus saada tehokasta hoitoa. Kahden kohdalla tinnituksen alkuperä on äkillisessä melussa, yhdellä lääkärin vastaanotolla puhjenneessa voimakkaassa stressireaktiossa.

Tinnituksen lievittämiseksi suositellaan yleensä poisoppimishoitoa (TRT-terapia), jossa potilasta opastetaan muun muassa käyttämään taustaääniä ja rentoutumaan. Vaikeissa tapauksissa kehotetaan kääntymään psykiatrin puoleen.

Vaikeasta tinnituksesta kärsivälle TRT-hoito on kuin psykologin tarjoamista sydänsairaalle: se vaivoin auttaa taudin kanssa kamppailua. Sen sijaan kaksi tuttavistani on saanut apua klonatsepaamista, tuosta pahamaineisesta bentsodiatsepiinista. Pieni annos sitä painaa tinnituksen sen verran alas, että uni tulee.

Outoa on se, että potilaat itse googlettivat vihjeen lääkkeestä kohtalotovereiden keskusteluista. Kukaan heitä hoitanut lääkäri ei tarjonnut sitä oma-aloitteisesti, ja myöhemmin reseptin uusiminen on ollut hankalaa asuinpaikan muututtua.

Varsinkin nuoret lääkärit ovat tuttavieni mukaan ongelma. Yksi heistä perusteli uusimisesta kieltäytymistään sillä, että lääkkeestä ”aiheutuu ongelmia kaikille käyttäjille”. Viisaita olivat kuitenkin ne vanhemmat lääkärit, jotka alun perin suostuivat kirjoittamaan reseptit.

Toinen tuttava on pärjännyt samalla pienellä annostuksella kaksikymmentä vuotta, ja toinen on vuosien varrella itse pienentänyt annostaan. Molemmat pidättäytyvät sanomasta ääneen, mikä olisi ollut klonatsepaamin vaihtoehto tinnituksen puhjettua.

Tinnitus on kummajainen, jota ei oikein osata lukea minkään erikoisalan piiriin. Osa potilaista ohjataan korva-, nenä- ja kurkkutautien lääkärille, osa psykiatrille. Jokin osa tinnituksesta luetaan ruumiin, osa mielen vaivaksi.

Ehkä hoidossa karsastetaan juuri sen takia lääkkeitä. Tinnitus ei ole tarpeeksi fysiologinen eikä psykiatrinen vaiva, toisin kuin vaikkapa verenpainetauti tai masennus. Niihin lääkehoitoa tarjotaan monien mielestä turhankin innokkaasti.

Kirjoittaja on kulttuuriantropologian yliopistonlehtori Oulun yliopistossa ja tarkkailee vapaa-aikanaan mieluummin eläimiä kuin ihmisiä.