Omalääkärimallista puhutaan nyt paljon – eikä ihme. Siinä on jotakin sellaista, mitä terveydenhuolto on viime vuosina kipeästi kaivannut: jatkuvuutta, vastuuta, tuttuutta ja inhimillisyyttä. Mallista on myös politiikan suunnasta rakennettu kuvaa lähes hopealuotina, jonka avulla hoitoon pääsy paranee, kustannukset taittuvat ja hoidon tarpeen arviointikin muuttuu tarpeettomaksi.

On helppo rakastua ajatukseen omalääkäristä.

Potilaan näkökulmasta se tarkoittaa, että vastassa ei ole joka kerta uusi ammattilainen, jolle elämä, sairaudet, huolet ja aiemmat hoitopolut omine kiemuroineen pitää selvittää alusta. Omalääkäri tuntee potilaan. Hän tietää, milloin jokin on potilaalle tavallista – ja milloin jokin on muuttunut. Meistä jokainen taatusti, viimeistään ikääntyessään, haluaisi itselleen ikioman kursailemattoman ja joviaalin kiminkisen.

Lääkärin näkökulmasta omalääkäriys tarkoittaa, että hoidettavana ei ole loputon virta irrallisia käyntejä, vaan nimetty väestö, jonka tarpeet alkavat hahmottua ajan kanssa. Myös hoitajien työ selkeytyy, kun yhteisen potilaan asioista vastaa tuttu lääkäri, johon voi olla yhteydessä.

Potilaat oppivat paremmin, missä tilanteessa kannattaa hakea apua, sitoutuvat hoitoon ja ymmärtävät omaa terveyttään paremmin. Sairauksien hoitotasapaino paranee, diagnooseihin voidaan päästä aiemmin ja hoidon kokonaisuus pysyy paremmin koossa. Ajan myötä lääkäri voi nähdä myös oman työnsä tulokset väestötasolla konkreettisina muutoksina terveydessä ja toimintakyvyssä.

Järjestelmätason vaikutuksia

Jatkuvuudella on myös järjestelmätason vaikutuksia. Kun potilas tulee kohdatuksi oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, palvelujen käyttö tarkentuu. Päivystyskäynnit, erikoissairaanhoidon vastaanottokäynnit ja osastojaksojen tarve voivat vähentyä. Epätarkoituksenmukainen ylikäyttö vähenee. Hoidon laatu ja potilasturvallisuus paranevat. Kokonaiskustannukset voivat pienentyä.

Mutta ehkä kaikkein tärkeintä on tämä: terveydenhuollosta tulee taas vähän inhimillisempää.

Tämä kaikki kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Juuri siksi omalääkärikeskustelussa tarvitaan nyt sekä rakkautta että realismia.

Nykytilanteessa yleislääkärin osaaminen hajautuu liian usein organisaation rakenteiden ehdoilla pieniin palasiin. Lääkäri hoitaa yhtä jonoa, yhtä kiirevastaanottoa, yhtä todistusta, yhtä ongelmaa tai yhtä irrallista episodia. Potilaan elämä ei kuitenkaan jakaudu näin. Ihmisellä on harvoin vain yksi sairaus, yksi oire tai yksi palvelutarve. Hänellä on elämänsä kokoinen kokonaisuus, jonka hahmottaminen on perustehtävämme onnistuneen toteuttamisen edellytys.

Omalääkärimallin hyödyt ovat sekä potilaan että lääkärin kannalta ilmeisiä. Siksi on aiheellista kysyä: jos tämä kerran tiedetään, miksi asiaa ei ole jo korjattu?

On syytä olla rehellinen. Olemme edellisinä vuosikymmeninä säästäneet perusterveydenhuollon henkihieveriin, ja mahdottomaksi muuttunut väestövastuumalli kaadettiin mieluummin kuin korjattiin. Monessa paikassa suurin este nopeille ratkaisuille on lääkärivaje. Kaikkia virkoja ei saada täytettyä lähivuosina. Jos omalääkärimallista puhutaan ikään kuin se voitaisiin ottaa kaikkialla käyttöön yhdellä hallinnollisella päätöksellä, petämme sekä potilaat että ammattilaiset.

Omalääkäri ei voi olla muusta organisaatiosta irrallaan toimiva yksinäinen sankari.

Hyvä omalääkärimalli tarvitsee ympärilleen toimivan tiimin, selkeät hoitopolut, yhteistyön rakenteet erikoissairaanhoitoon, mielenterveyspalveluihin ja sosiaalityöhön, tiedolla johtamista, hallittavan väestön sekä mahdollisuuden priorisoida työtä järkevästi. Muuten rakkaustarina päättyy uupumukseen.

Siksi mallia pitää rakentaa vaiheittain ja viisaasti. Ensin sinne, missä jatkuvuudesta on eniten hyötyä: paljon palveluja käyttäville, monisairaille, iäkkäille, pitkäaikaissairaille ja niille potilaille, joiden hoito hajoaa nykyjärjestelmässä liian helposti. Kaikki eivät tarvitse samanlaista tai yhtä tiivistä omalääkärisuhdetta, mutta jokainen tarvitsee selkeyttä siitä, kuka vastaa ja miten apua saa.

Ei täydellinen ratkaisu

Myös hoidon tarpeen arviointia tarvitaan jatkossakin – muodossa tai toisessa. Ajatus siitä, että se siirretään oman tiimin sairaanhoitajalle, kuulostaa helposti järkevältä, mutta siinä on myös riskinsä. Pahimmillaan kyse ei ole hoidon tarpeen arvioinnin kehittämisestä vaan sen siirtämisestä lähemmäs yksittäistä lääkäriä. Samalla voidaan menettää kokonaisjärjestelmän ohjausvoimaa ja ymmärrystä muista palveluista, jotka saattaisivat vastata potilaan tarpeeseen paremmin. Sairaanhoitajan rooli lääkärin tiimin sentraalisantrana ei sekään kuulosta ammatillisesti tai vaikuttavuuden näkökulmasta kovin houkuttelevalta.

Omalääkärimalli ei ole täydellinen ratkaisu kaikkeen. Se ei poista lääkärivajetta yhdessä yössä. Se ei yksin korjaa rahoituksen ongelmia, tietojärjestelmiä tai palvelujärjestelmän pirstaleisuutta. Se vaatii uudenlaista osaamista hoidon jatkuvuuden tiimeissä ja sitoutumista yhteisiin toimintamalleihin yli toiminnallisten rajojen.

Oikein toteutettuna se voi kuitenkin olla yksi tärkeimmistä tavoista palauttaa terveydenhuoltoon jatkuvuus, vastuu ja ammatillinen mielekkyys.

Omalääkärimallissa on siis paljon rakkautta. Siinä on myös romantiikkaa: kaipuuta aikaan, jolloin lääkäri tunsi potilaansa ja potilas lääkärinsä. Mutta jos jäämme vain romantisoimaan mennyttä, epäonnistumme. Romantiikan rinnalle tarvitaan realismia, rakenteita ja rohkeutta muuttaa työn tekemisen tapaa. Muuten omalääkäri 2.0 tulee jälleen yksi kaunis sana terveydenhuollon vaihtelevasti onnistuneiden uudistusten pitkään luetteloon.

Parhaimmillaan se voi olla paljon enemmän: lupaus siitä, että potilas ei ole järjestelmässä yksin – eikä lääkäri työssään.

Kirjoittaja toimii palvelutehtävässä Etelä-Karjalan hyvinvointialueen johtajana.