Heikentyykö sairaalahenkilöstön hyvinvointi? Sairauspoissaolojen seurantatutkimus 1996-1998

Koko 1990-luvun ajan on erikoissairaanhoidossa pyritty merkittävästi parantamaan tehokkuutta ja alentamaan tarjottujen palvelujen kustannustasoa (1,2,3). Sairaaloiden kustannuspaineisiin ovat vaikuttaneet mm. julkistalouden säästötoimet, muuttunut rahoitusjärjestelmä ja lisääntynyt hoidontarve väestön vanhetessa. Teknologian kehitys on lisännyt uusia hoito- ja tutkimusmahdollisuuksia (4). Joidenkin arvioiden mukaan erikoissairaanhoidossa tähän mennessä tehdyt muutokset ovat olleet suurempia kuin millään muulla sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilla (1). Toisaalta suoritteita ja kustannuksia koskevat laskelmat eivät kiistattomasti osoita merkittävää tehokkuuden kasvua (5). Odotuksena on edelleen, että sairaalassa työskentelevä henkilöstö pystyy tuottamaan nykyistä laadukkaammat palvelut suhteellisesti vähäisemmillä voimavaroilla. Viime aikoina tiedotusvälineissä on käyty keskustelua siitä, onko vallitseva tilanne muodostumassa sairaalahenkilöstölle liian kuormittavaksi. Tutkimustulokset ovat tähän saakka olleet ristiriitaisia.

Muilla aloilla tehdyissä tutkimuksissa rajujen tehostamistoimenpiteiden on joskus havaittu vähentävän henkilöstön luottamusta organisaatiota kohtaan, lisäävän sairastavuutta sekä heikentävän työmoraalia ja -motivaatiota (6,7,8). Toisaalta myös tuloksia myönteisestä hyvinvoinnin kehityksestä on esitetty (9). Yhteispohjoismaisessa terveydenhuollon henkilöstön työoloja ja terveyttä selvittäneessä hankkeessa kiinnitettiin kuitenkin huomiota lisääntyneisiin tuki- ja liikuntaelinvaivoihin (10,11). Tehyläisille työsuojeluvaltuutetuille tehdyn kyselyn mukaan sekä terveydenhuoltohenkilöstön sairaanaolo työssä että heidän sairauspoissaolonsa lisääntyivät 1990-luvun alkupuolella (12).

Tässä tutkimuksessa pyrittiin täydentämään olemassa olevaa tietoa seuraamalla sairaalahenkilöstön hyvinvoinnin kehitystä vuosien 1996-98 aikana. Kun aikaisempi tutkimustieto kerättiin kyselymenetelmällä, arvioitiin tässä tutkimuksessa työntekijöiden hyvinvoinnin kehitystä sairauspoissaoloja koskevan rekisteritiedon avulla. Sairaaloiden henkilöstörekisterit ovat kattavia ja soveltuvat siksi hyvin myös tutkimuskäyttöön. Sekä henkilöstöjohtamisen että sairausvakuutuskorvausten saamisen edellytyksenä on sairauspoissaolojen täsmällinen kirjaaminen.

Pitkien, lääkärin tutkimusta edellyttävien sairauspoissaolojen lukumäärä ja siinä tapahtuvat muutokset ovat yksi käyttökelpoisimmista tunnusluvuista kuvata henkilöstön terveyttä (13). Useimmissa suomalaisissa työpaikoissa (julkiset sairaalat mukaan lukien) lääkäri arvioi yli 3 päivää kestävien sairauslomien tarpeen. Sekä koti- että ulkomaisissa tutkimuksissa on havaittu, että sairauspoissaolot, joihin tarvitaan lääkärintodistus lisääntyvät iän myötä ja ovat yleisempiä työntekijöillä, jotka kuuluvat organisaationhierarkian alapäähän (8,13). Nämä lainalaisuudet toteutuvat myös väestön sairastavuudessa ja kuolleisuudessa (14,15).

Pitkien ja lyhyiden sairauspoissaolojen taustalla olevat terveysongelmat poikkeavat toisistaan (16). Lyhyet sairauspoissaolot johtuvat lievemmistä oireista, sairauksista ja tapaturmista eikä niiden ole havaittu lisääntyvän iän mukana (17). Lyhyissä poissaoloissa työntekijät pystyvät käyttämään enemmän omaa harkintaansa työstä poisjäämisen suhteen kuin pitkissä poissaoloissa. Siksi lyhyisiin poissaoloihin vaikuttaa ilmeisesti myös yksilön heikentynyt työtyytyväisyys ja -motivaatio sekä työyhteisön johtamisongelmat (16). Pitkät ja lyhyet sairauspoissaolot kuvastavat siten eri puolia henkilöstön hyvinvoinnissa.

Selvitimme tässä tutkimuksessa sairaalahenkilöstön hyvinvoinnin kehitystä seuraamalla erikseen heidän pitkiä ja lyhyitä poissaolojaan vuosien 1996, 1997 ja 1998 aikana. Koska poissaolot ovat yhteydessä ikään ja asemaan organisaatiohierarkiassa, tarkastelu tehtiin myös ikä- ja ammattiryhmittäin.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Tutkimus toteutettiin osana Työterveyslaitoksen johtamaa Henkilöstön hyvinvointi -projektia Kanta-Hämeen ja Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirien sairaaloissa (Kanta-Hämeen keskussairaala, Lounais-Hämeen aluesairaala, Riihimäen aluesairaala, TYKS, Raision aluesairaala, Loimaan aluesairaala, Turunmaan sairaala, Vakka-Suomen sairaala sekä Salon ja Halikon sairaalat). Kohdejoukkona (n = 4 673) olivat ne terveydenhuollon työntekijät, joilla oli vakinainen työsuhde (n = 3 505) tai määräaikainen tai tilapäinen työsuhde tai sijaisuus (n = 1 168) edellä mainituissa sairaaloissa vuosina 1996, 1997 ja 1998. Lisäksi heillä tuli olla vähintään kahden kuukauden ajalta työpäiviä kunakin seurantavuonna. Tämän rajauksen tarkoituksena oli varmistaa, että työ on voinut vaikuttaa työntekijän hyvinvointiin (lyhyissä työsuhteissa kyseiselle oletukselle ei ole perusteita). Ammattiryhmittäin tutkittavat jaettiin seuraavasti: lääkärit, osastonhoitajat ja apulaisosastonhoitajat, sairaanhoitajat, perushoitajat ja sairaala-apulaiset. Sairaanhoitajien joukkoon kuuluivat (erikois)sairaanhoitajat, kätilöt, (erikois)laboratorionhoitajat, (erikois)röntgenhoitajat, fysioterapeutit ja erikoistoimintaterapeutit. Perushoitajien joukkoon kuuluivat perushoitajat, lastenhoitajat, mielenterveyshoitajat ja lääkintävahtimestarit. Sairaala-apulaiset ja välinehuoltajat kuuluivat samaan ryhmään.

Tutkimusaineisto kerättiin työnantajan henkilöstöhallinnon rekistereistä. Sairaalat toimittivat tutkijoille tiedot työsuhteiden alku- ja loppupäivämääristä, ammattikoodeista, työntekijöiden iästä sekä työsuhteissa tapahtuneista keskeytyksistä päivämäärineen. Tutkijat tarkastivat materiaalin yhdis-täen perättäiset sairauspoissaolojaksot ja puhdistaen poissaolojaksoissa olleet päällekkäisyydet ja kaksinkertaiset kirjaukset.

Pitkät sairauspoissaolojaksot (yli 3 päivää) erotettiin lyhyistä sairauspoissaolojaksoista (1-3 päivää). Seuranta-aika laskettiin toteutuneista työpäivistä eli työsuhteiden alku- ja loppupäivämäärien osoittamasta ajasta vähennettynä työssä tapahtuneilla keskeytyksillä. Keskeytyksiä olivat esim. loma, omalla asialla olo, virkavapaa, poissaolo oman lapsen äkillisen sairastumisen vuoksi, koulutukseen osallistuminen ja hoitovapaa. Sairauslomia ei kuitenkaan tulkittu keskeytyksiksi. Näin laskettuna seuranta-aika vastasi sitä aikaa, jolloin sairauspoissaolojen muodostuminen oli mahdollista. Kunakin vuonna työntekijöiden sairauspoissaolojaksojen lukumäärä suhteutettiin heidän toteutuneeseen työaikaansa.

TULOKSET

Tutkittavien ikä vaihteli 19 vuodesta 61 vuoteen keski-iän ollessa 42 vuotta. Korkein keski-ikä oli osastonhoitajilla (48 vuotta) ja sairaala-apulaisilla (46 vuotta). Muiden ammattiryhmien keski-ikä vaihteli 40 vuoden ja vajaan 43 vuoden välillä (lääkärit 43 vuotta, sairaanhoitajat 40 vuotta, perushoitajat 42 vuotta). Tutkimuksen seuranta-ajat ja poissaolojen lukumäärät ikä- ja ammattiryhmittäin on esitetty taulukossa 1. Tutkimus kattoi yhteensä 24 666 sairauspoissaolojaksoa ja 11 214 henkilötyövuotta.

Pitkät sairauspoissaolot

Vuonna 1996 pitkiä sairauspoissaolojaksoja oli 65 sataa henkilötyövuotta kohden. Vuonna 1998 niiden määrä oli noussut 15 %:lla runsaaseen 75 poissaoloon 100 henkilötyövuotta kohti.

Pitkät sairauspoissaolot olivat yleisempiä vanhemmissa ikäryhmissä jokaisena seurantavuotena (kuvio 1). Vuonna 1996 nuorimmassa ikäluokassa oli noin 50 ja vanhimmassa ikäluokassa noin 80 poissaoloa sataa henkilötyövuotta kohden. Molemmissa ikäluokissa sairauspoissaolojen määrät lisääntyivät seuranta-aikana vuodesta 1996 vuoteen 1998, mutta suhteellinen lisäys oli suurempi nuorimmilla työntekijöillä. Heidän poissaolonsa lisääntyivät 37 %. Vastaava luku yli 50-vuotiailla työntekijöillä oli 27 %. Keskimmäisissä ikäryhmissä, 30-50-vuotiailla, poissaolojen suhteellinen lisäys oli noin 10 %.

Ammattiryhmien sairauspoissaolot poikkesivat toisistaan (kuvio 2). Vähiten poissaoloja oli lääkäreillä, runsaat 20 poissaoloa sataa henkilötyövuotta kohden. Osastonhoitajilla ja sairaanhoitajilla vastaava luku oli yli 60, perushoitajilla 75 ja sairaala-apulaisilla 120. Sairaala-apulaisten poissaolofrekvenssi oli kuusinkertainen vuonna 1996 ja noin viisinkertainen vuonna 1998 lääkäreiden poissaolofrekvenssiin verrattuna.

Sairauspoissaolojen määrä lisääntyi seuranta-aikana kaikissa ammattiryhmissä. Suhteellinen lisäys oli suurin lääkäreillä (45 %) ja toiseksi suurin osastonhoitajilla (24 %). Alle 50-vuotiaiden lääkäreiden poissaolot lisääntyivät seuranta-aikana jopa 58 % (16 poissaoloa/100 henkilötyövuotta vuonna 1996, 26 poissaoloa/100 henkilötyövuotta vuonna 1998). Perushoitajien poissaolot lisääntyivät 16 % ja sairaala-apulaisten 20 %. Sairaanhoitajilla lisäys oli noin 9 %. Ei-vakinaisten sairaanhoitajien (n = 458) sairauspoissaolot kasvoivat kuitenkin enemmän (29 %, 46 poissaolosta 59 poissaoloon sataa henkilötyövuotta kohden).

Lyhyet poissaolot

Lyhyet sairauspoissaolot eivät lisääntyneet seuranta-aikana (kuvio 3). Vuonna 1996 lyhyiden poissaolojen määrä oli 150/100 henkilötyövuotta. Kolme vuotta myöhemmin vastaava luku oli 152.

Ikäryhmittäin tarkasteltuna lyhyet poissaolot olivat lähes pitkien poissaolojen peilikuva: mitä vanhempi ikäryhmä, sitä vähemmän lyhyitä poissaoloja. Seuranta-aikana lyhyiden poissaolojen määrä lisääntyi ainoastaan nuorimmassa ikäryhmässä, muissa ikäryhmissä muutoksia ei ollut havaittavissa.

Kaikissa ammattiryhmissä lyhyitä poissaolojaksoja oli enemmän kuin pitkiä (kuvio 4). Ammattiryhmien väliset erot lyhyiden poissaolojen tasossa muistuttivat niitä, jotka havaittiin pitkien sairauspoissaolojen yhteydessä. Ero lääkäreiden ja muiden ammattiryhmien välillä oli kuitenkin suurempi. Toisaalta osastonhoitajien, sairaanhoitajien, perushoitajien ja sairaala-apulaisten väliset erot lyhyissä poissaoloissa olivat vähäisemmät kuin pitkissä poissaoloissa. Lyhyiden poissaolojaksojen suhteellinen osuus ei lisääntynyt voimakkaasti missään ammattiryhmässä.

POHDINTA

Useissa työpaikoissa seurataan sairauspoissaoloja menetettyjen työpäivien avulla suhteuttamalla sairauspoissaolopäivät vuosittain työsuhteissa kertyneeseen työaikaan. Henkilöstön terveyttä tutkittaessa sairauspoissaolopäivät ovat kuitenkin ongelmallisia. Niissä korostuvat joidenkin työntekijöiden erittäin pitkät poissaolot. Tässä tutkimuksessa yli puolet kaikista sairauspoissaolopäivistä johtui 6 %:n pitkäaikaisista sairauspoissaoloista. Johtavat lääketieteelliset lehdet (esim. Lancet ja British Medical Journal) suosivat tutkimuksia, joissa poissaolot mitataan poissaolopäivien sijasta pitkien sairauspoissaolokertojen lukumäärän avulla (7,18). Erilaisista poissaolomittareista pitkien poissaolokertojen lukumäärän arvellaan antavan luotettavimman kuvan henkilöstön terveydentilasta (13). Tästä syystä pitkiä poissaoloja käytettiin mittarina tässäkin tutkimuksessa.

Työpaikkojen oma poissaoloseuranta ja tieteellinen poissaolotutkimus poikkeavat toisistaan myös kohdejoukon valinnassa. Työpaikoilla seurannan kohteena ovat yleensä kaikki työntekijät työsuhteen pituudesta riippumatta. Tällainen tarkastelu on kunakin ajankohtana kattava. Kohdejoukosta kuitenkin poistuu seurannan aikana mm. eläkkeelle siirtyviä, joilla on keskimääräistä enemmän sairauspoissaoloja, ja tilalle tulee uusia työntekijöitä, jotka sairastavat keskimääräistä vähemmän. Muutokset sairauspoissaoloissa eivät tästä syystä tule helposti esiin. Tutkimuksessa kohdejoukoksi voidaan valita vain ne henkilöt, jotka ovat työssä koko seurannan ajan. Tällaista suljettua kohorttia mekin käytimme, sillä siinä työn yhteys poissaoloriskin muutoksiin on helpompi arvioida kuin tilanteessa, jossa tutkittavat työntekijät eivät ole samoja seurantavuodesta toiseen. Suljetussa kohortissa lievä poissaolojen lisääntyminen on odotettavaa tutkittavien ikääntyessä.

Tämän tutkimuksen tärkein löydös on, että nimenomaan pitkien sairauspoissaolokertojen määrät henkilöstöllä lisääntyivät vuodesta 1996 vuoteen 1998. Tämä kielteinen kehitys työntekijöiden terveydessä ei selity pelkästään luonnollisesta iän tuomasta suuremmasta sairastavuudesta, sillä lisäystä tapahtui kaikissa ikäryhmissä. Nuorimmassa ikäluokassa, 30-vuotiailla tai sitä nuoremmilla poissaolojen kasvuun vaikutti jonkin verran viimeisenä seurantavuonna äitiyslomalle jääneiden lisääntyneet poissaolot.

Yhdenmukaisesti aiemman tutkimuksen kanssa oli iällä ja ammattiryhmällä merkitystä pitkien sairauspoissaolojen yleisyydessä (7,8,13). Eniten poissaoloja oli yli 50-vuotiailla ja vähiten 18-30-vuotiailla. Erot pitkissä poissaoloissa ammattiryhmien välillä olivat selvät. Ne noudattivat tunnettuja sosioekonomisia eroja väestöryhmien sairastavuudessa ja kuolleisuudessa (14,15). Poissaoloja esiintyi sitä vähemmän mitä korkeammassa asemassa henkilö organisaatiohierarkiassa oli.

Terveyttä kuvaavien pitkien poissaolojen määrät lisääntyivät kaikissa ammattiryhmissä, erityisen voimakkaasti hierarkian yläpäässä lääkäreillä. Heillä suhteellinen lisäys poissaoloissa kolmen vuoden aikana oli 45 %. Tätä kasvua ei ilmeisesti voida selittää yksinomaan ikääntymisellä, sillä alle 50-vuotiaiden lääkäreiden poissaolot lisääntyivät eniten (noin 60 %). Osastonhoitajien ja sairaala-apulaisten poissaolot lisääntyivät viidenneksen, ei-vakinaisten sairaanhoitajien runsaan neljänneksen. Perushoitajien poissaoloissa tapahtui noin 15 %:n kasvu. Osastonhoitajien ja sairaala-apulaisten keski-ikä oli selvästi korkeampi kuin muiden ammattiryhmien, joten iän tuoma lisääntynyt sairastuvuus vaikutti heidän tuloksiinsa enemmän kuin muiden.

Lyhyissä poissaoloissa on väitetty näkyvän terveyden lisäksi monien muidenkin tekijöiden vaikutukset, esim. johtaminen, motivaatio ja asenteet (16). Sairaalahenkilöstöllä lyhyet poissaolot eivät lisääntyneet nuorinta ikäryhmää lukuunottamatta. Pitkissä ja lyhyissä poissaoloissa näkyvä kehityksen erilaisuus saa epäilemään, että kyseessä on ensisijaisesti henkilöstön terveyden heikentyminen. Kun otetaan huomioon lääkäreiden pitkien poissaolojen erittäin matala lähtötaso, on mahdollista, että heidän kohdallaan kehitys kuvaa myös vähentynyttä sairaanaoloa työssä.

Ovatko tässä esitetyt havainnot yhdenmukaisia yleisen työelämän kehityksen kanssa, vai onko sairaalassa työskentelevien tilanne muista poikkeava? Kuntasektorilla on vastikään valmistunut laaja tutkimus, jossa sairauspoissaoloja on seurattu vuosina 1996 ja 1997 (19). Tutkimuksessa raportoitiin tuloksia viiden kunnan vakinaisista terveydenhuollon työntekijöistä, jotka työskentelivät vuosittain vähintään 6 kuukautta. Kyseisessä joukossa pitkät sairauspoissaolot eivät lisääntyneet vuosina 1996 ja 1997. Poissaolojen yleistaso oli noin 83 pitkää poissaoloa sataa henkilötyövuotta kohti. Sairaalahenkilöstöllä poissaolot lisääntyivät 65 poissaolosta 75 poissaoloon sataa henkilötyövuotta kohden. Tutkimukseemme kuuluivat kuitenkin työsuhteen laadusta riippumatta kaikki työntekijät, jotka työskentelivät vuosittain vähintään 2 kuukautta kohteena olleissa sairaaloissa. Kunnan ja sairaaloiden terveydenhuollon henkilöstöt poikkesivat toisistaan myös ammattirakenteessa. Siten täysin luotettava vertailu lienee vaikeaa. Näiden tulosten perusteella sairaalahenkilöstön poissaolojen yleistaso ei näytä poikkeuksellisen korkealta. Terveyden kehitys sairaalahenkilöstöllä on sen sijaan saattanut viime vuosina olla jonkin verran kielteisempi kuin kuntatyöntekijöillä.

Nyt tehdyn kohorttitutkimuksen kaltaisissa tutkimuksissa valikoituminen saattaa vaikuttaa tuloksiin. Kohorttiin eivät sisältyneet esim. eläkkeelle iän tai sairauden perusteella seuranta-aikana siirtyneet. Nämä henkilöt todennäköisesti sairastelevat keskimääräistä enemmän. Ainakin seurannan alkuvaiheessa heidän poisjääntinsä kohortista saattaa tuottaa sairauspoissaoloista jonkin verran todellista tasoa alemman arvion. Mahdolliset puutteet sairauspoissaolojen kirjaamisessa (esim. lääkäreiden lyhyet poissaolot) voivat niinikään vääristää tuloksia. Tässäkin tapauksessa virhe tapahtuisi poissaolojen määrää aliarvioivaan suuntaan. Koska rekisteröintijärjestelmä oli tutkituissa sairaaloissa muuttumaton koko seurannan ajan, kirjautumisessa mahdollisesti olevat puutteet eivät vääristä tuloksia sairauspoissaolokehityksestä.

Muihin sairaalahenkilöstöön kohdistuneisiin tutkimuksiin verrattuna tutkimusaineistomme oli poikkeuksellisen laaja. Tulokset perustuvat kuitenkin tietoihin kahdesta sairaanhoitopiiristä eivätkä siten ole suoraan yleistettävissä muihin sairaanhoitopiireihin. Ei kuitenkaan ole syytä olettaa, että nyt tutkitut sairaalat poikkeaisivat jotenkin olennaisella tavalla muista Suomen sairaaloista. Henkilöstöön kohdistuvat paineet ja ongelmat ovat sairaaloissa valtakunnallisia. Pidämme siksi mahdollisena, että kehitys on ollut samantapainen muissakin sairaanhoitopiireissä.

Tutkimuksemme tulee myöhemmin selvittämään, miten henkilöstön hyvinvointi on muuttunut muissa sairaaloissa ja minkälaisena poissaolokehitys jatkuu ensi vuosituhannelle. Analysoimalla sairaaloiden ja erikoisalojen välisiä eroja pyrimme tunnistamaan, mitkä tekijät selittävät havaittuja terveysmuutoksia. Työvoimavaltaisella alalla henkilöstön terveyden heikkenemisestä menettävät kaikki osapuolet. Työntekijöille se merkitsee oman hyvinvoinnin ja työelämän laadun huononemista, työnantajalle ja palvelujen maksajille lisääntyviä henkilöstökustannuksia. Pitkittyneistä hyvinvointiongelmista voi koitua seurauksia myös hoidon laadulle ja sitä kautta palvelun kohteena olevalle väestölle. Erikoissairaanhoitoa ja sen toimintaedellytyksiä kehitettäessä työntekijöiden terveyttä olisi jatkossakin tärkeää seurata ja pohtia keinoja henkilöstön hyvinvoinnin edistämiseksi.