Kannattaako päihdeongelmaisten äiti-vauvaparien hoito?

Suomessa pohditaan aktiivisesti päihdeongelmaisten äitien pakkohoitoon oikeuttavaa lakia. Samaan aikaan hoitojärjestelmät kamppailevat sen tosiasian kanssa, että nykyinen hoitoonohjausketju ei toimi riittävästi. Äitien päihdeongelma jää liian usein tunnistamatta neuvoloissa, eivätkä nekään äidit, jotka olisivat valmiita vapaaehtoiseen hoitoon, saa useinkaan hoitoa ajoissa.

Uusien hoitoresurssien ja -rakenteiden luominen on välttämätöntä. Samalla näyttää olevan suuri vaara, että hoidon (sekä vapaaehtoisen että ns. pakkohoidon) sisällön ja tavoitteiden määrittäminen ja kehittäminen jäävät "määrällisen" resurssiajattelun jalkoihin.

Voidaanko näitä äiti-vauvapareja ylipäätään auttaa, ja mihin hoito tulisi kohdistaa? Miten hoidon kannattavuus tulisi mitata? Tässä artikkelissa esitetään yhteenveto tutkimuksesta, joka suunniteltiin hoidon sisällön kehittämiseksi päihdeongelmien hoitoon erikoistuneissa ensikodeissa. Tutkimuksen tausta, kliiniset ja teoreettiset perusteet on tarkemmin kuvattu Ensi- ja turvakotien liiton raportissa 2008 (1).

Päihde-ensikotien hoitomalli

Ensi- ja turvakotien liiton johtamissa päihdeongelmien hoitoon erikoistuneissa ensikodeissa on kehitetty hoitomalli, jossa äiti ja vauva voidaan ottaa yhdessä sisään ensikotiin jo odotusajasta lähtien. Perusajatuksena on, että äitiyttä ja vanhemmuutta voidaan ja tulee vahvistaa yhtä aikaa päihteettömyyden tukemisen kanssa. Tavoitteena on, että mahdollisimman moni äiti saavuttaisi päihteettömyyden ja selviytyisi riittävän hyvin lapsensa ensisijaisena hoitajana.

Hoitoyksiköitä on seitsemän, ja ne sijaitsevat eri puolilla Suomea (Helsinki, Espoo, Turku, Jyväskylä, Kuopio, Kokkola, Rovaniemi). Ne ovat kodinomaisia, ja kussakin yksikössä voidaan hoitaa kerrallaan noin viittä äiti-vauvaparia ja yhtä laajempaa perhettä. Päihde-ensikodissa hoidossa oleminen edellyttää päihteettömänä pysymistä. Hoito on ympärivuorokautista ja -viikkoista, ja siihen sisältyy monenlaisia hoidollisia elementtejä yksilöllisestä hoitosuhteesta kuntouttavaan yhteisöön.

Ainutlaatuisen hoitomallista tekee kuitenkin sen kohdistuminen äidin ja lapsen suhteen intensiiviseen vahvistamiseen jo odotusajasta lähtien, vuorovaikutuksen hoidon keinoin. Idealla on myös neurobiologinen tausta: vahvistamalla positiivisia ja onnistuneita vuorovaikutuskokemuksia äidin ja vauvan välillä "kaapataan" äidin aivojen mielihyväradastot siihen käyttöön, johon ne oikeasti kuuluvat eli vauvalle ja vanhemmuudelle (2).

Kunkin yksikön yhteydessä toimii myös avohoidon yksikkö. Yhteistyö aikuispsykiatrian, päihdehoitoyksiköiden, lastensuojelun ja neuvoloiden kanssa on oleellisen tärkeää. Työmuoto on herättänyt kiinnostusta ulkomailla, ja mm. Norjasta ja Yhdysvalloista on käyty paikan päällä ottamassa mallia hoitojärjestelmän kehittämiseksi.

Päihdeäitien hoidon ja seurannan tuloksista on käytettävissä edelleen suhteellisen vähän tutkittua tietoa, vaikka erilaisia hoitomalleja onkin kehitetty sekä julkisessa terveydenhuollossa että kolmannella sektorilla. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli paneutua tarkemmin ensikotihoidossa olevien päihdeongelmaisten äiti-vauvaparien tilanteeseen, ja erityisesti siihen käytännön työssä tehtyyn havaintoon, että hoidossa olevien äitien kyvyssä luoda varhainen suhde vauvaan ja toimia lapsen kanssa on suuria yksilöllisiä eroja. Tutkimuksen tarkoituksena oli perehtyä tarkemmin näihin ryhmän sisäisiin eroihin ja niiden taustalla oleviin tekijöihin.

Arviointikohteena mentalisaatiokyky

Uusi ja kiinnostava arvioinnin ja hypoteesin kohde koski äidin ns. mentalisaatiokyvyn merkitystä ("reflektiivinen funktio"). Mentalisaatiokyvyllä tarkoitetaan yksilön kykyä pohtia omia tunteitaan ja niiden vaikutuksia toisiin ihmisiin sekä kykyä pohtia ja tavoittaa toisen ihmisen käyttäytymisen ja toiminnan alla olevaa tunnetilaa ja kokemusta (3,4,5). Varhaisen vanhemmuuden kontekstissa mentalisaatiokyvyllä tarkoitetaan vanhemman kykyä pohtia lapsensa kokemusta erilaisissa arkipäivän tilanteissa: kykyä pysähtyä sen kysymyksen äärelle, mikä tunne tai kokemus lapsella mahtaa olla juuri sillä hetkellä, kun hän tekee jotain tai käyttäytyy tietyllä tavalla (6,7,8). Riittävän hyvä mentalisaatiokyky vähentää ja estää lapsen käyttäytymisen väärintulkintoja, ja on edellytys hyvälle vuorovaikutukselle.

Mentalisaatiokyvyn on todettu toimivan välittäjänä kiintymyssuhteen laadun (turvallinen/turvaton) siirtymisessä sukupolvelta seuraavalle. Kyky on todettu erityisen heikoksi mm. rajatilapersoonallisuushäiriöisillä potilailla sekä päihdeongelmaisilla. Tämä liittyy traumaattisiin kokemuksiin varhaisissa ihmissuhteissa, jolloin mentalisaatiokyvyn kehittyminen on estynyt. Mentalisaatiokyvyn merkitystä erilaisissa psyykkisissä häiriöissä ja ongelmissa on koko psykiatrian alalla alettu korostaa yhä enemmän, ja sitä pidetään yhtenä kliinisesti merkityksellisimmistä käsitteistä suuren psykososiaalisen riskin ryhmissä.

Aiemmissa tutkimuksissa on toistuvasti todettu mm. päihdeäitien ja lasten vuorovaikutuksen olevan keskimäärin heikompaa kuin verrokkien. Päihdelääketieteessä eri päihteiden suorat ainevaikutukset lapsen kehitykseen ovat tällä hetkellä aktiivisimman tutkimuksen alue, mutta varhaisen vanhemmuuden ja siihen liittyvien interventioiden tutkimusta on tehty hyvin vähän. Lastensuojelun piirissä puolestaan empiiristä tutkimusta on tehty kaiken kaikkiaan hyvin vähän. Nyt kyseessä olevassa hoidon kehittämis- ja tutkimusprojektissa Yalen yliopiston Child Study Centerin kanssa syntynyt ja käynnissä oleva tutkimusyhteistyö on ollut erityisen arvokasta.

Aineisto ja menetelmät

Tutkittavat 34 äiti-vauvaparia kerättiin kolmesta päihde-ensikodista eri puolilta Suomea. Tutkimusta tarjottiin sellaisille odotusaikana tai kahden viikon sisällä synnytyksestä ensikotihoitoon tulleille, joille hoitojakso oli suunniteltu jatkuvaksi vähintään siihen asti, kun vauva on 4 kuukauden ikäinen. Tutkimuksen ulkopuolelle rajattiin ne äiti-vauvaparit, joilla tiedettiin olevan jokin (muu kuin päihteisiin liittyvä) vakava somaattinen vamma tai sairaus. Myös monisikiöraskaus oli poissulkukriteeri.

Tutkimustiedot keräsi ensikotien henkilökunta perehdytyksen jälkeen. Lapsen kehityksen arviot teki yksiköiden ulkopuolinen psykologi. Aineisto kerättiin odotusajan loppuvaiheessa sekä 1, 3 ja 4 kuukautta synnytyksen jälkeen. Seurantakäynnit toteutettiin lapsen ollessa yhden ja kahden vuoden iässä, ensikodin tiloissa tai kotikäynteinä. Haastattelut ja videot analysoivat ja tulostivat ulkopuoliset tutkijat, jotka olivat "sokeita" taustatiedoille ja muille kerätyille tiedoille.

Sisäänottokriteerit täyttävistä äiti-vauvapareista (n = 70) 56:lle tarjottiin tutkimukseen osallistumista. Heistä 45 sitoutui osallistumaan tutkimukseen, ja 34 pysyi hoidossa ja tutkimuksessa ja hoidossa lapsen 4 kuukauden ikään asti. Äidit oli ohjannut hoitopaikkoihin useimmiten synnytyssairaala tai lastensuojelu, mutta jotkut olivat tulleet myös omatoimisesti. Ensikotihoitoon ohjautumisessa ja sen ajankohdassa oli nähtävissä sattumanvaraisuutta. Seurantatiedot jäivät puutteellisiksi, ja ainoastaan tieto koskien tarvittuja lasten sijoituksia ja huostaanottoja saatiin kaikilta tutkimuksessa mukana olleilta. Lapsen kehitysarvio saatiin tehtyä seurannassa vain osalle, ensimmäisen ikävuoden kohdalla 23:lle (68 %) ja kahden vuoden kohdalla 21:lle (62 %).

Aineiston kuvaus

Äitien taustatiedot sekä raskauteen ja synnytykseen liittyvät tiedot on kuvattu taulukossa 1. Äideistä 24 oli tullut ensikotiin hoitoon raskauden aikana (mediaani 33). Suurin osa oli ensisynnyttäjiä, ja raskaus oli usein suunnittelematon. Valtaosa oli hoidossa ensisijaisesti huumeongelman vuoksi, viidennes päihteiden sekakäytön vuoksi ja viidennes alkoholiongelman vuoksi. Päihteiden käyttö oli alkanut varhain (mediaani 14 v).

Valtaosa oli käyttänyt päihteitä tämän raskauden aikana. Raskaudenaikaisen päihteiden käytön määrä vaihteli runsaasti, mutta pahimmillaan äiti oli käyttänyt useita eri päihteitä päivittäin raskauden loppukolmannekseen asti. Yleisimmin käytetyt päihteet olivat buprenorfiini, hasis ja amfetamiini. Lähes kaikki äidit myös tupakoivat runsaasti sekä odotusaikana että vauvan synnyttyä. Buprenorfiinikorvaushoito oli raskauden aikana 7 äidillä ja postnataalivaiheessa 5 äidillä. Noin kolmasosalla oli ensikotiin tullessa tullessa ja postnataalivaiheessa hoitokontakti psyykkisen oireilun vuoksi.

Yli kolmasosalla äideistä oli ollut raskauden sujumisessa erityyppisiä somaattisia ongelmia, kuten raskausmyrkytysoireita ja ennenaikaisia supistuksia, ja lähes puolella oli jokin päihteisiin liittyvä infektiotauti (hepatiitti, yhdellä HIV). Lapset syntyivät kuitenkin keskimäärin hyvillä raskausviikoilla (mediaani 39 rvk). Yhdellä lapsella diagnosoitiin ensikotijakson aikana fetaalialkoholioireyhtymä tai siihen viittaavia piirteitä (FAE/FAS). Lapset syntyivät pääosin hyväpainoisina ja hyvänkokoisina (keskiarvo 3 329 g). Noin kolmasosalla oli vieroitusoireita vastasyntyneenä, ja viidesosa tarvitsi niihin lääkehoidon varhaisvaiheessa. Vieroitusoireiset olivat kaikki lapsia, joiden äiti oli tullut hoitoon ensikotiin hyvin myöhäisessä raskauden vaiheessa tai vasta synnytyksen jälkeen.

Ensikotijakson kesto oli keskimäärin 9 kuukautta (vaihteluväli 4-19 kk). Suurin osa äideistä kotiutui suunnitellusti omaan kotiin vauvan kanssa. Lähes kaikille äideille suunniteltiin oma avohoitokontakti päihdeongelman tai psyykkisen oireilun vuoksi ensikotijakson jälkeiseksi jatkohoidoksi. Vauvoista 25:n jatkoseuranta sovittiin neuvolan lisäksi sairaalan sosiaalipediatriselle poliklinikalle, ja 26 äidille ja vauvalle sovittiin yhteinen, vuorovaikutusta tukeva avohoitokontakti. Sosiaalitoimen lastensuojelun seuranta sovittiin kaikille. Tiedot jatkohoidon ja seurannan todellisesta toteutumisesta ensikotijakson jälkeen jäivät kuitenkin tämän tutkimuksen puitteissa puutteellisiksi.

Menetelmät

Tutkimuksessa kerättiin tietoja äidin taustasta, päihdeongelman laadusta ja historiasta, psyykkisestä ja somaattisesta voinnista, traumakokemuksista, mentalisaatiokyvystä, nykyisestä elämäntilanteesta, vauvan voinnista ja kehityksestä sekä äidin ja vauvan välistä vuorovaikutussuhteesta. Seurantakäynneillä ensikotijakson jälkeen kartoitettiin tietoja äidin päihteiden käytöstä, lapsen ja äidin yhdessä asumisesta, tarvituista sijoitusjaksoista sekä lapsen kehityksestä.

Tutkimusmenetelmät sisälsivät äidin suoria haastatteluja, äidin ja vauvan yhteisten vuorovaikutustilanteiden videokuvauksia, vauvan suoran kehitysarvion sekä kyselylomakkeita (taulukko 2). Menetelmät ovat kansainvälisesti käytettyjä, tarkoitukseen parhaiten soveltuvaksi arvioituja.

Tilastomenetelmät

Muuttujien välisiä yhteyksiä laskettiin käyttäen Spearmanin korrelaatiota, varianssianalyysiä ja logistista regressioanalyysiä. Ryhmien välisten erojen vertailussa käytettiin riippumattomien otosten t-testejä. Aineisto analysoitiin tilastollisesti SAS 9.2 -ohjelmalla (SAS Institute Inc. 2008). Vain tilastollisesti merkitsevät yhteydet (p < 0,05) on raportoitu.

Tulokset

Mittaritulokset

Yli kolmasosalla äideistä todettiin masennus tai sitä vakavampi psyykkinen oire postnataalivaiheessa. Masennuksen lisäksi äideillä oli huomattavan paljon paranoidista ja psykoottistyyppistä oireilua, mutta heistä vain noin puolella oli siihen suunnattu lääkitys. Yksi äiti kielsi koko raskauden olemassaolon lähes synnytykseen saakka. Suurimmalla osalla oli taustassaan useita traumaattisia elämänkokemuksia sekä varhaislapsuudessa että myöhemmin elämässään, yleisimmin kokemuksia eroista, menetyksistä ja hylkäämisistä sekä perheessä esiintyneestä päihdeongelmasta (16).

Äitien vuorovaikutus vauvan kanssa ensikotijakson aikana (vauva 4 kk:n ikäinen) oli keskimäärin laadultaan heikkoa ja huolestuttavaa, mutta siinä todettiin myös melko laajaa yksilöllistä vaihtelua. Sensitiivistä, herkkää vuorovaikutusta suhteessa vauvaan ei ollut kellään. Vain 5 äidillä vuorovaikutus oli sensitiivisyyden suhteen "tavallista, riittävää", 11 äidillä alueella "tarvitsee tukea", ja 18 äidillä "korkean riskin" alueella. Erityisesti vauvan viesteihin reagoimatonta, passiivista vuorovaikutustapaa esiintyi usein, 15 äidillä (17).

Äitien mentalisaatiokyky raskauden aikana mitattuna oli keskimäärin heikko (vaihtelu välillä "puuttuva kyky" - "tavallinen, normaali"). Neljän kuukauden kohdalla mitattuna äitien mentalisaatiokyky oli samoin keskimäärin heikko (vaihtelu välillä "hyvin heikko" - "tavallinen, normaali"), mutta se oli kuitenkin parempi kuin odotusaikana. Mentalisaatiokyky parani kahdella kolmasosalla niistä äideistä, joilla se voitiin mitata sekä raskauden aikana että 4 kuukautta synnytyksen jälkeen (18).

Kaikkien lasten kehitys eteni 4 kuukauden ensikotijakson aikana hyvin tai vähintään normaalirajoissa. Valtaosalla yhden ikävuoden kohdalla arvioiduista (20/23) kehitys oli edennyt normaalirajoissa, samoin kahden ikävuoden kohdalla arvioiduista (15/21). Kehityksen seuranta-arvioihin tavoitetuista lapsista suurin osa (70 %) oli asunut koko ajan äitinsä kanssa, eikä sijoitusjaksoja ollut tarvittu. Heidän kehityksensä oli edennyt keskimäärin paremmin kuin sijoituksia tarvinneiden.

Merkitsevät yhteydet muuttujien välillä

Mitä varhaisemmassa iässä äiti oli aloittanut päihteiden käytön, sitä enemmän hänellä oli myös psyykkistä oireilua ja vaikeuksia ihmissuhteissa postnataalivaiheessa. Mitä enemmän äidillä oli varhaislapsuudessaan erokokemuksia ja menetyksiä läheisissä ihmissuhteissa, sitä enemmän hänellä oli erityisesti vihamielistä psyykkistä oireilua postnataalivaiheessa. Mitä enemmän äidillä oli kokemuksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä elämänsä aikana, sitä enemmän hänellä oli monentyyppistä psyykkistä oireilua postnataalivaiheessa (16).

Äidin aivan alkuvaiheessa vauvan hoidossa kokemien vaikeuksien suurempi määrä suhteessa vauvaan ja vauvan hoitoon (erityisesti vauvan nukkumiseen, vauvan kanssa seurusteluun ja lohduttamiseen) oli yhteydessä suurempaan psyykkisen oireilun määrään postnataalivaiheessa. Äidin suurempi ahdistuneisuus oli yhteydessä parempaan vuorovaikutuksen herkkyyteen. Äidin raportoima muu psyykkinen oireilu sen sijaan ei ollut yhteydessä vuorovaikutuksen laatuun ensikotijakson aikana (17).

Äidin vuorovaikutuksen suurempi herkkyys, aktiivisuus ja reagoivuus vauvan viesteihin olivat yhteydessä lapsen kehityksen parempaan etenemiseen postnataalivaiheessa ja yhden ikävuoden kohdalla (17). Äidin parempi mentalisaatiokyky puolestaan oli yhteydessä vauvan viesteihiin paremmin reagoivaan ja aktiiviseen vuorovaikutukseen postnataalivaiheessa (18).

Tutkimuksessa katsottiin myös taustatekijöiden ja hoitojakson aikana mitattujen tekijöiden yhteyttä lapsen kahden ensimmäisen ikävuoden seurannan aikana tarvittuihin lastensuojelutoimenpiteisiin. Tutkimuksessa mukana olleista 34 äiti-vauvaparista 14 oli tarvinnut seuranta-aikana väliaikaisen, toistuvan tai pysyvän lapsen sijoituksen tai huostaanoton, tavallisimmin äidin päihderetkahduksen takia. Äidin suurempi tietyntyyppinen psyykkinen oireilu postnataalivaiheessa (somatisointi, vihamielinen oireilu ja paranoidinen oireilu) ennustivat tarvetta myöhempään sijoitukseen (17). Lisäksi äidillä postnataalivaiheessa todettu heikompi mentalisaatiokyky näytti ennustavan tarvetta lapsen sijoitukseen myöhemmin (18). Tässä tutkimusaineistossa esimerkiksi raskaudenaikainen hoitoon tulo, hoitojakson pituus, käytettyjen päihteiden laatu, äidin ikä tai muut taustatekijät eivät olleet merkitsevästi yhteydessä hoidon ennusteeseen myöhemmin tarvittujen sijoitusjaksojen suhteen.

Pohdinta

Tutkimusaineisto on pieni, joten tuloksiin on suhtauduttava varauksella. Tuloksista ilmenee, että tutkimuksessa mukana olleet äiti-vauvaparit koostuivat äärimmäisestä ryhmästä, jolla oli vaikea ja traumaattinen tausta ja runsaasti erityyppistä psyykkistä oirehdintaa. Äidit edustavat siis vaikeinta ääripäätä, niitä joille avohoito tai muu tiiviskin tuki oli katsottu riittämättömäksi. Tiivis laitostyyppinen interventio oli paikallaan.

Vuorovaikutuksen laatu hoidon aikana oli keskimäärin huolestuttavan heikkoa, ja monen arvioitiin tarvitsevan siihen tiivistä ja pitkäaikaista tukea ja jatkohoitoa myös ensikotivaiheen jälkeen. Hoitoon tulo oli tapahtunut melko myöhäisessä raskauden vaiheessa tai vasta synnytyksen jälkeen, jolloin varsinaista prenataalivaiheen vuorovaikutustyöskentelyä ei ehditty kunnolla tehdä. Lasten kehityksen arviossa ilmeni lisääntyvästi huolen aihetta kahta ikävuotta kohden.

Suurin osa äideistä kykeni silti poikkeuksellisen vaikeista lähtökohdista huolimatta toimimaan lapsensa ensisijaisena hoitajana hoitojakson jälkeen lapsen kahteen ikävuoteen seurattuna, ilman tarvetta lastensuojelun sijoitusjaksoihin. Suurimmalla osalla niistä lapsista, jotka tavoitettiin seuranta-arvioon, kehitys eteni normaalirajoissa. Mittarit ovat kuitenkin vain karkeita, ja lisäksi seuranta-arvioihin saatiin vain osa. Päihdeongelmaiset äidit tunnetusti pysyvät poikkeuksellisen huonosti sekä hoidossa, tutkimuksissa että seurannassa. Tutkimus perustui vapaaehtoisuuteen, ja seurannasta putoamisen määrä todennäköisesti kuvastaa myös kohderyhmäänsä.

Äitien psyykkisen oireilun laatuun ja vauvan hoidossa jo varhain kokemiin vaikeuksiin tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Äidin ja lapsen tilannetta, jatkohoidon toteutumista ja vointia ensikotijakson jälkeen tulisi seurata nykyistä systemaattisemmin ja riittävän pitkään, ja sen tulisi olla tarkemmin tiedossa myös heitä alun perin hoitaneella taholla.

Äitien mentalisaatiokyvyn vahvistaminen on valittu sittemmin yhdeksi ensikotien hoidon sisällön kehittämisen alueeksi (2), mihin myös tutkimuksen tulokset ovat antaneet tukea. Se on koettu kliinisesti osuvaksi ja tarpeelliseksi juuri päihdeongelmaisten äitien hoidossa, mutta sille olisi varmasti käyttöä kaikessa lasten mielenterveystyössä ja lastensuojelutyössä.

Päihde-ensikodeissa työntekijän suurin haaste on se, että näiden äitien ja vauvojen elämäntilanne ja -rytmi on usein sekava, jopa kaoottinen, ja tarvitsevuus on hyvin suuri yhtaikaa monella tasolla. Työntekijän tulee pystyä tukemaan äitiä monenlaisissa, hyvinkin konkreettisissa asioissa, toteuttamaan varsinaista päihdekuntoutusta ja samanaikaisesti koko ajan nostamaan ja pitämään vauvan näkökulmaa ja kokemusta esillä. Tämä vaatii työntekijoiltä uudenlaista ajattelutapaa, ammattitaidon kehittämistä ja kouluttautumista, johon esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liiton hoitomallissa on oltu valmiita.

Kannattaako päihdeongelmaisten äiti-vauvaparien hoito?

Psykososiaalisten riskiryhmien joukossa päihdeongelmaiset äidit ja vauvat ovat aivan erityinen haaste, ja myös ammattilaisten usko hoidon kannattavuuteen voi ajoittain horjua. Panostus hoitoon mahdollisimman varhain odotusaikana on perusteltua monesta syystä. Erityisen tärkeä syy on sikiön suojeleminen suorilta päihdevaikutuksilta. Lisäksi odotusaika on äidin motivoitumisen kannalta hyvin otollista aikaa, ja äidin ja vauvan positiivisen vuorovaikutussuhteen muodostamiseksi on voitava tehdä työtä jo hyvissä ajoin ennen synnytystä.

Siinäkin tapauksessa, että äiti ei saavuta riittävää vanhemmuutta ja päihteettömyyttä, on suojatuissa oloissa varhain tehty vuorovaikutusta tukeva työ kannattavaa sekä vauvan kehityksen että äidin jatkon kannalta. Sijoitusratkaisua voidaan työstää yhdessä äidin kanssa jo hoitojakson aikana, mikä voi vaikuttaa oleellisesti hänen myöhempään elämänhallintaansa ja raskaaksi tuloon.

Välttämättömissä lapsen sijoitusratkaisuissa ja huostaanotoissa tulisi kunnollisen hoitoyrityksen jälkeen kuitenkin olla realistinen ja nopea, ja ratkaisujen tulisi olla pitkäjänteisiä. Onpa kyse sitten äidin vapaaehtoisesta tai pakkohoidosta, hoidolla pitää olla vahva ja tiedossa oleva sisältö ja tavoite, ja kunkin äiti-vauva-parin yksilöllinen tilanne on tunnettava tarkkaan. Vaativan ongelman hoitokin on vaativaa, mutta mahdollista.

Tästä asiasta tiedettiin

- Päihdeongelmaisten äitien ja vauvojen tilanteessa on kertyneenä monia vakavia riskitekijöitä.

- Hoitoontulon tilanteesta on vaikea päätellä, ketkä hyötyvät hoidosta riittävästi ja voivat jatkossa huolehtia itse vauvastaan.

- Odotusaika ja postnataalivaihe ovat otollinen intervention ajankohta.

Tämä tutkimus opetti

- Päihdeongelmaisten äitien vuorovaikutus vauvan kanssa on huolestuttavan usein reagoimatonta ja passiivista.

- Päihdeongelmaisilla äideillä esiintyy monentyyppistä psyykkistä oireilua.

- Psyykkisen oireilun määrä ja laatu sekä äidin ns. mentalisaatiokyky olivat yhteydessä hoidon ennusteeseen.

- Mentalisaatiokykyä voidaan parantaa interventiolla.