Psykologinen jälkipuinti ja traumaattisten muistojen jäsentyminen kertomuksiksi

Traumaattiset tapahtumat aikaansaavat yksilössä tavallisesti sekä välittömiä että pitempiaikaisia psykologisia muutoksia. Nämä muutokset voivat vaihdella akuutista traumaperäisestä stressireaktiosta positiivisiin oppimiskokemuksiin tai pitempiaikaisista, vaikeammista psyykkisistä häiriöistä, kuten traumaperäisestä stressihäiriöstä, laajoihin maailmankatsomuksellisiin muutoksiin (1,2).

Viime vuosina traumaattisia kokemuksia tutkittaessa on pyritty selvittämään traumaattisten muistikuvien laatua ja sitä, eroavatko ne tavanomaisista muistikuvista. Useimmat tutkijat ovat nykyisin sitä mieltä, että traumaattiset kokemukset ja tapahtumat tallentuvat yksilöiden muistiin laadullisesti eri tavalla kuin arkipäiväiset ja yksilön kannalta merkittävät tapahtumat, jotka eivät herätä ahdistusta. Arkipäiväiset, merkittävät tapahtumat integroituvat yksilöiden muistiin yleensä automaattisesti narratiiviseen muotoon eli erilaisiksi sisäisesti loogisiksi kertomuksiksi ja tätä kautta osaksi eksplisiittistä muistijärjestelmää. Traumaattiset kokemukset sen sijaan tallentuvat muistiin pirstaleisina mielikuvina ja aistimuksina, jotka eivät muodosta johdonmukaista ja sosiaalisesti kommunikoitavissa olevaa kertomusta, vaan jäävät implisiittisen muistijärjestelmän tasolle. Eksplisiittisellä (episodisella) muistilla tarkoitetaan tässä yksilön tietoisuudessa olevia faktoja ja hänen tiedostamiansa subjektiivisia kokemuksia. Implisiittinen muisti taas koostuu mm. usein tiedostamattomalla tasolla olevista emotionaalisista reagointitavoista sekä ehdollistuneista reaktioista ja taidoista (3,4,5,6).

Traumaattiset muistot ovat perusluonteeltaan dissosiatiivisia ja alunperin ne ovat tallentuneet muistiin irrallisena sensorisena havaintoaineksena kuten näkö-, kuulo-, haju- tai kinesteettisinä aistimuksina, joihin ei välttämättä sisälly minkäänlaista verbaalista ainesta. Janet esitti syyksi tähän sen, että lisääntynyt vireystila traumaattisen tapahtuman yhteydessä vaikuttaa häiritsevästi normaaliin informaation muuntamiseen verbaaliselle tasolle. Lisääntynyt vireystila estää siten tiedon jäsentymisen kertomuksen muotoon ja sen tallentumisen eksplisiittiseen muistiin. Samoin Piaget totesi, että kun muistoja ei kyetä integroimaan semanttiselle tasolle, niillä on taipumus järjestyä alemmille tiedon käsittelyn tasoille eli erilaisiksi mielikuviksi ja somaattisiksi aistimuksiksi (6,7,8,9). Nykyään dissosiaatio-käsitettä käytetään neljässä eri merkityksessä. Sillä tarkoitetaan: 1) kokemuksen emotionaalista ja aistihavainnollista sirpaloitumista (jota tässä tutkimuksessa tarkastellaan); 2) trauman hetkellä tapahtuvaa depersonalisaatiota ja derealisaatiota (tästä käytetään myös käsitettä peritraumatic dissociation); 3) arkielämässä jatkuvaa depersonalisaatiota ja; 4) traumaattisten muistikuvien säilyttämistä erillisissä ego-tiloissa (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) (3).

Vaikka traumaattiseen muistiainekseen ei alunperin sisältyisikään verbaalisia osatekijöitä ja näin sen sosiaalinen kommunikoitavuus olisi vaikeaa, ajan kuluessa käsitellessään muistiainesta, ja tullessaan yhä enemmän tietoiseksi tapahtumien syy- ja seuraussuhteista, yksilöt pyrkivät rekonstruoimaan kokemuksensa narratiiviseen muotoon kyetäkseen tekemään itselleen ja muille ymmärrettäväksi mitä on tapahtunut. Tämä jälkikäteen tapahtuva kertomuksen rakentaminen on silti monimutkaisempi prosessi kuin arkipäiväisten ja yksilön kannalta merkittävien, mutta ei-ahdistusta tuottavien tapahtumien kohdalla, joissa kokemukset yleensä integroituvat automaattisesti eksplisiittiseen muistiin (6). Traumaattisissa kokemuksissa kertomuksen rakentamisessa täytyy lähteä liikkeelle implisiittisessä muistissa olevasta, erillisistä osasista koostuvasta, dissosiatiivisesta, ja usein ahdistusta herättävästä aineksesta.

Janetin mukaan traumaan kytkeytyvät muistot säilyvät implisiittisessä muistijärjestelmässä ja voivat olla syynä erilaisiin patogeenisiin prosesseihin, jos yksilö ei onnistu vaihe vaiheelta rakentamaan kertomusta ja sitä kautta siirtämään näitä muistoja eksplisiittiselle tasolle (4,6,9,10). Yksilö kokee traumaattisten kokemustensa käsittelyn usein psykologisesti erittäin vaikeaksi, koska se ja muistojen rakentaminen kertomuksiksi edellyttää näiden kokemusten liittämistä kognitiivisiin skeemoihin eli käsitteellisiin viitekehyksiin tai malleihin, joiden kautta yksilö aktiivisesti jäsentää ja tulkitsee itseään ja ympäristöä koskevia käsityksiä. Traumaattisten kokemusten erityisluonne on siinä, että niiden assimilointi edellyttää joko yksilön käsitteellisten mallien voimakasta mukauttamista tai kokonaan uusien mallien rakentamista suhteessa radikaalisti muuttuneeseen tilanteeseen (5,11).

PSYKOLOGINEN JÄLKIPUINTI

Traumaattisen kokemuksen läpikäyneiden yksilöiden auttamiseksi kehitetyistä interventiomenetelmistä yksi yleisimmin käytetyistä on psykologinen debriefing (PD) eli psykologinen jälkipuinti, josta käytetään myös termiä Critical Incident Stress Debriefing (CISD). Psykologinen jälkipuinti on strukturoitu, ryhmäorientoitunut menetelmä, jossa lyhyen ajan sisällä traumaattisen tapahtuman jälkeen käydään verbaalisella tasolla läpi tapahtumaan liittyvät tosiasiat sekä tapahtuman yksilöissä herättämät tuntemukset, ajatukset ja reaktiot. Samalla annetaan informaatiota tapahtuneen kaltaisia tilanteita seuraavista tyypillisistä stressireaktioista. Jälkipuinnin tavoitteena on ehkäistä tarpeettomia jälkivaikutuksia, normalisoida reaktioita, vahvistaa ryhmäkoheesiota, tasapainottaa tunnetiloja sekä antaa yksilöille mahdollisuus ottaa tilanne käsitteellisesti ja merkityksellisesti hallintaansa (2,12). Jälkipuintia on suositeltu ryhmille, jotka ovat joutuneet traumaattisiin tilanteisiin, mutta sen rakennetta tai vaikutusmekanismeja ei ole selkeästi määritelty. Vaikka jälkipuinnilla katsotaan olevan suotuisia välittömiä ja pitkäaikaisia vaikutuksia, systemaattista tutkimusta siitä on toistaiseksi vähän (2). Psykologista jälkipuintia on käytetty laajalti sen kehittämisestä lähtien, vaikka selkeää määritelmää sille ei olekaan. Siten jälkipuinti voi merkitä eri asioita eri ihmisille.

Nykyisin keskustelu jälkipuinnista keskittyy sen validiteettiin ja tehokkuuteen, joista ei ole yksiselitteistä tieteellistä näyttöä. Kenardy toteaa, että vain muutama ei-kontrolloitu tutkimus osoittaa jälkipuinnin olevan hyödyllistä siihen osallistuneille (13). Kuitenkin sen tehokkuuteen on viitattu muissakin tutkimuksissa (14,15,16). Toisaalta osa tutkimusraporteista on todennut, ettei jälkipuinnilla ole ollut mitään vaikutuksia psykologiselle hyvinvoinnille (17,18,19,20) ja joissakin tutkimuksissa on todettu korkeampia stressitasoja jälkipuintiin osallistuneilla (15,21,22,23,24). McFarlane toteaa lisäksi, että vaikka jälkipuinti saattaa lievittää akuuttia traumaperäistä stressiä, se saattaa myös aiheuttaa lisääntynyttä ja pitkittynyttä stressiä katastrofin uhreille (15). Koska tutkimustulokset ovat olleet ristiriitaisia, ei toistaiseksi ole mahdollista sanoa, että jälkipuinti olisi sen enempää täysin hyödytöntä kuin ehdottoman hyödyllistäkään trauman uhreille. Näyttöä sen vaikutuksista ei toistaiseksi yksinkertaisesti ole riittävästi.

Arvioitaessa psykologisen jälkipuinnin vaikutuksia traumaattisiin muistikuviin sen tavoitteiden kannalta kriittisiä tekijöitä ovat ryhmäprosessien vahvistaminen ja yksilöiden kyky mukauttaa käsitteelliset ajatusmallinsa (kognitiiviset skeemansa) siten, että traumaattinen kokemus kyetään assimiloimaan merkityksellisellä tavalla. Yksilön näkökulmasta traumaattinen tilanne vaikuttaa yleensä pirstaleiselta ja kaoottiselta (2). Tällöin myös muistikuvat tapahtuneesta ovat pirstaleisia ja irrallisia (9). Kokemuksen osatekijöiden integrointi verbaalisella tasolla loogiseen muotoon sekä yksilökohtaisten kokemusten objektivointi siten, että ne saavat merkityksen osana ryhmän tai laajemman kollektiivin toimintaa ovat prosesseja, joiden kautta voidaan pyrkiä tekemään ymmärrettäväksi jälkipuinnin mahdolliset positiiviset vaikutukset. On kuitenkin huomattava, että liian pitkälle viety yksilöllisen identiteetin sulauttaminen kollektiiviseen identiteettiin saattaa olla tietyissä tilanteissa haitallista sekä yksilön että ryhmän kannalta (2).

AINEISTO JA MENETELMÄT

Tässä artikkelissa kuvattu aineisto on osa laajempaa Estonia-laivan uppoamisen jälkeen kerättyä kyselyaineistoa. Aineisto kerättiin kuusi kuukautta katastrofin jälkeen, maaliskuussa 1995 yhteistyössä Suomen Merimiesunionin kanssa. Kyselylomake koostui pääosin kvantitatiivisista mittareista ja kysymyksistä, mutta lisäksi vastaajia pyydettiin kirjoittamaan lyhyt kertomus kokemuksistaan Estonia-katastrofin yhteydessä (Lopuksi pyydämme Sinua vielä kirjoittamaan lyhyesti kokemuksistasi Estonian onnettomuuden yhteydessä). Kertomusta varten oli varattu tyhjä tila lomakkeen lopusta. Kyselylomake lähetettiin Suomen Merimiesunionin jäsenille, jotka työskentelivät onnettomuuden tapahtuessa Itämeren laivoilla. 1 500 kyselylomaketta lähetettiin henkilöille, jotka rekisterin mukaan kuuluivat Estonian pelastusoperaatioon osallistuneiden laivojen henkilökuntaan ja lisäksi yhden vertailuryhmäksi valitun laivan työntekijöille. Lomakkeita palautettiin 636 kappaletta eli 42,4 %. Näistä erotettiin ne lomakkeet, joihin oli kirjoitettu kertomus. Yhteensä kertomuksia oli aineistossa 231 kappaletta. Tämä ryhmä jaettiin edelleen kahteen ryhmään sillä perusteella, oliko vastaaja osallistunut jälkipuinti-istuntoon vai ei. Tutkimuksen menetelmänä käytettiin sisällönanalyysia. Analyysista jätettiin pois niiden vastaajien kertomukset, jotka eivät olleet laivalla onnettomuuden tapahtuessa. Näin saatujen ryhmien tuottamia kertomuksia verrattiin toisiinsa. Jälkipuintiin osallistuneiden kertomuksia analyysissa oli yhteensä 43 kappaletta ja siihen osallistumattomien kertomuksia oli myös 43 kappaletta.

Hypoteesi

Tässä tutkimuksessa hypoteesina oli, että se miten tehokkaasti ja onnistuneesti yksilö on psyykkisellä tasolla kyennyt prosessoimaan kokemaansa traumaattiseen tapahtumaan liittyviä muistoja ja kokemuksia heijastuu hänen tuosta tapahtumasta tuottamistaan kirjallisessa muodossa olevista kertomuksista eli narratiiveista.

Erityisesti sellaisia ajatusrakenteita, joiden avulla yksilö pyrkii ymmärtämään trauman syitä, oletettiin olevan enemmän niillä, joilla tapahtumien prosessointi on ollut tuloksellista ja jäsentynyttä. Samoin oletettiin, että yksilön ulkoisten tapahtumien kuten konkreettisten dialogien ja toimintakuvausten suhteellinen osuus on pienempi kokemuksen menestyksellisesti prosessoineilla yksilöillä. Toisin sanoen kertomusten sisällöllisten yksityiskohtien osalta oletettiin, että traumaattisten tapahtumien tuloksellinen prosessointi näkyy kertomuksissa yksilön sisäisten tapahtumien - kuten tunnetilakuvausten ja ajatusrakenteiden - suhteellisesti suurempana osuutena verrattuna niiden yksilöiden kertomuksiin, joiden traumaattisten tapahtumien prosessointi ei ole ollut yhtä menestyksellistä (24).

Perusteluna edellä mainituille olettamuksille on, että traumaattiseen tapahtumaan liittyvien muistojen ja tuntemusten onnistunut prosessointi vähentää näihin muistikuviin liittyvää ahdistusta. Tällöin yksilö kykenee keskittymään traumaattisen tapahtuman kokonaismerkityksen ja sitä rakentavien omien tunnekokemusten ja ajatusrakenteiden erittelyyn ja organisointiin. Näin tapahtuman konkreettiset yksityiskohdat, kuten dialogit ja toimintakuvaukset, menettävät merkitystään. Saman oletetaan pätevän myös päinvastoin: traumaattiseen tapahtumaan liittyvien muistojen pirstaleisuus heijastaa niiden vähemmän menestyksellistä prosessointia, mikä näkyy kertomuksissa hajanaisempana konkreettisten yksityiskohtien kuvauksena ja kyvyttömyytenä arvioida tapahtuman kokonaismerkitystä oman elämän ja laajemman sosiaalisen tapahtumisen kannalta (24).

Kertomukset jaettiin niiden sisällön kannalta merkityksellisiin perusyksiköihin. Näitä perusyksiköitä on alan metodikirjallisuudessa kuvattu yleensä käsitteillä episodi, tapahtuma, osatapahtuma ja tilanne (25). Käsillä olevan aineiston ryhmittelyssä noudatettiin Foan, Molnarin ja Cashmanin (24) esittämää kertomusten koodaamismallia ja sen pohjana olevaa yhteisten nimittäjien eli toistuvien perustapahtumien ja niiden yhdistelmien jäsentämistä perus- eli ilmaisuyksiköihin (utterance units) siten, että yksi yksikkö voi sisältää vain yhden ajatuksen, teon tai sanallisen ilmaisun (24). Poikkeuksena on kategoria kaksi, joka perustui Punamäen (26) käyttämään luokitukseen. Lähtökohtana oli, että ne henkilökunnan jäsenet, jotka osallistuivat jälkipuintiin, kykenivät menestyksellisemmin prosessoimaan traumaattiseen tapahtumaan liittyviä muistojaan ja kokemuksiaan kuin ne, jotka eivät siihen osallistuneet.

Kertomusten koodausjärjestelmä

Kertomuksia analysoitaessa kukin perusyksikkö määriteltiin kuuluvaksi vain yhteen alla luetelluista yhdestätoista kategoriasta. Kategoriat ovat hierarkkisesti järjestyneitä (1. on korkein), eli jos jokin perusyksikkö täytti useamman kategorian kriteerit se sijoitettiin hierarkkisessa järjestyksessä niistä korkeimmalla olevaan kategoriaan (eli järjestysluvultaan mahdollisimman pieneen). Syy tähän oli, että käsillä olevien kertomusten sisällönanalyysissa oltiin edellä mainittujen hypoteesien mukaisesti kiinnostuneita juuri kertomusten organisoitumisen asteesta. Kertomusten koodauksessa perusyksiköt sijoitettiin seuraaviin kategorioihin:

1) Organisoidut ajatusrakenteet. Perusyksiköt viittaavat tapahtumien syiden ja seurausten havaitsemiseen ja ymmärtämiseen, päätöksien tekoon ja toiminnan suunnittelemiseen. Esim. Koska sukellan itse laitteilla, tiesin miten nopeasti ihmiseltä voi lähteä tunto ja tajunta kylmässä vedessä.

2) Semanttiset ajatusrakenteet. Perusyksiköt viittaavat joko yleistettyihin ja usein tietystä tarkasti määritellystä kontekstista vapaisiin ajatuksiin kuten esimerkiksi meri on julma tai neutraalissävyisiin arvostelmiin kokemuksien ja tapahtumien luonteesta (26). Esim. Tällaistahan tapahtuu koko ajan maailmalla, on aina tapahtunut.

3) Epätoivoiset ajatukset. Perusyksiköt viittaavat ajatuksiin, joissa todetaan erilaisten toimintamahdollisuuksien vaikea toteuttaminen tai puuttuminen kokonaan. Esim. Kun näki kaiken hädän eikä voinut konkreettisesti auttaa.

4) Organisoimattomat ajatusrakenteet. Perusyksiköt viittaavat hämmennykseen tietyssä tilanteessa tai toimintaympäristössä (4 a) tai epäyhtenäisiin ajatuskulkuihin eli fragmentaatioon (4 b). Esim. 4 a) Sitten nähtiin ne ruumiit, mitkä ajelehti kohti Isabellan kylkeä ja siitä sitten alle, sitä ei ymmärtänyt, että ne olivat kuolleita, koska heillä oli pelastusliivit ja koskei kaikilla ollut edes vaatteita. Se ei vaan tuntunut todelta. 4 b) Uponnut, mun päässäni kohisee, miksi miksi, miten, onko pelastuneita. Juoksen ulos myrskyyn. Vettä tulee, miksi täällä on niin hiljaista?

5) Positiiviset tunnetilakuvaukset. Perusyksiköt viittaavat tunnetiloihin kuten urheus, helpotus jne. Esim. Mutta upeaa kun saimme sentään 17 henkilöä pelastettua, henkilökunta oli uhrautuvaa ja yhteishenki erinomainen.

6) Negatiiviset tunnetilakuvaukset. Perusyksiköt viittaavat tunnetiloihin kuten pelko, epätoivo jne. Esim. Pahin tunne oli avuttomuuden tunne.

7) Oman toiminnan kuvaukset. Perusyksiköt viittaavat oman konkreettisen toiminnan kuvauksiin eri tilanteissa. Esim. En mennyt ulos, lähdin työpaikalleni messiin ja aloin laittaa siellä paikkoja kuntoon.

8) Muiden henkilöiden toiminnan kuvaukset. Perusyksiköt viittaavat muiden henkilöiden konkreettisen toiminnan kuvauksiin eri tilanteissa. Esim. Joku tarjoili kuumaa mehua, toinen pesi ja kuivasi uhrien vaatteet, kolmas toi oman kännykkänsä kun infon puhelinjono oli pitkä. Monet antoivat omat vaatteet ja kengät uhreille jne.

9) Oman dialogin kuvaukset. Perusyksiköt viittaavat siihen mitä itse on sanonut konkreettisissa tilanteissa. Esim. Sanon jollekin että astun lauttaan.

10) Muiden dialogin kuvaukset. Perusyksiköt viittaavat siihen, mitä muut ovat sanoneet konkreettisissa tilanteissa. Esim. Hän sanoi, että on kova myrsky ja meillä on ruokasalissa paljon siivottavaa. Meidän laivalla ei ole hätää, mutta Estonia on uponnut ja noin 800 hukkunut.

11) Yksityiskohtien kuvaukset ja muut tilanteeseen liittyvät tekijät. Perusyksiköt sisältävät kaiken sen informaation, joka ei määrity edellisten perusyksiköiden kriteereillä. Näitä ovat esimerkiksi tapahtumaympäristöön liittyvät kuvaukset kuten: oli kova myrsky. Esim. Se oli sen työvuoron ensimmäinen yö.

Kertomuksia koodattaessa yksi kokonainen virke (isosta kirjaimesta pisteeseen) määriteltiin yhdeksi perusyksiköksi, jos se kokonaisuudessaan täytti vain yhden kategorian kriteerit. Sen sijaan yksi kokonainen virke jaettiin useammiksi perusyksiköiksi jos sen sisälle muodostui pilkulla, rinnastuskonjunktiolla tms. erotettavissa olevia itsenäisiä ajatuksen, tunneilmaisun, toimintakuvauksen jne. muodostavia kokonaisuuksia, jotka täyttivät eri kategorioiden kriteerit. Kaksi henkilöä koodasi kertomukset itsenäisesti ja tietämättä kuuluivatko kertomukset jälkipuintiin osallistuneiden vai osallistumattomien ryhmään. Koodaajat saavuttivat luokitteluissaan 80 %:n yksimielisyyden, joka Tinsley & Weissin (27) satunnaiskorjauksen jälkeen oli 78 %.

Kun perusyksiköt oli määritelty ja koodattu kuuluviksi eri kategorioihin, laskettiin niiden prosenttiosuudet ja jakaumat kutakin kertomusta kohden sekä jälkipuintiin osallistuneiden että siihen osallistumattomien kertomusten kokonaisjoukoista.

Kertomusten sisällönanalyysin ohella oltiin kiinnostuneita myös siitä, kuinka moni tutkimukseen osallistuneiden kokonaisjoukosta ylipäätään tuotti kertomuksia. Edellä mainituista hypoteeseista johdettiin oletus, että jälkipuintiin osallistuneet henkilökunnan jäsenet olivat kykenevämpiä ilmaisemaan kokemuksensa kirjallisessa muodossa kuin ne, jotka eivät osallistuneet jälkipuintiin.

TULOKSET

Kategorioita oli alunperin yksitoista ja joissakin niistä oli vain yksittäisiä havaintoja (taulukko 1). Tämän vuoksi niiden sisältöjä selkeytettiin yhdistämällä kategoriat 1 ja 2 yhdeksi traumaattisen kokemuksen merkitystä kuvaavaksi kategoriaryhmäksi. Lisäksi kategoriat 1-6 yhdistettiin yhdeksi yksilön sisäisiä tapahtumia kuvaavaksi kategoriaryhmäksi. Fragmentaatiota kuvaava kategoria pidettiin itsenäisenä sen kokemuksen integroitumattomuutta kuvaavan merkityksen vuoksi. Myös kategoriat 7-10 yhdistettiin yhdeksi yksilön ulkoisia tapahtumia kuvaavaksi kategoriaryhmäksi. Kategoria 11 jätettiin näistä analyyseista pois, koska se sisälsi pääasiassa neutraaleja ympäristökuvauksia, joiden ei nähty heijastavan kokemuksen integroituneisuuden astetta (taulukko 2).

Suurin prosentuaalinen ero löytyi, kuten oletettiinkin, kategoriaryhmästä organisoidut ja semanttiset ajatusrakenteet, joiden osuus jälkipuintiin osallistuneiden ryhmässä oli 33,1 % ja siihen osallistumattomien ryhmässä 23,7 %. Tämän voi katsoa heijastavan sitä, että jälkipuintiin osallistuneet ovat kyenneet työstämään tapahtumiin liittyviä muistisisältöjä eksplisiittisellä tasolla siten, että ne ovat integroituneet abstraktimpiin ja loogisempiin ajatusrakenteisiin. Janetin (10) ajatusta mukaillen traumaattisia tapahtumia työstettäessä muistikuvat vaihe vaiheelta saavuttavat eksplisiittisemmän muodon ja liittyvät yhteen laajempien tapahtumien yleisiä syy-seuraussuhteita jäsentävien mentaalisten viitekehysten kanssa. Esimerkiksi tässä tapauksessa kertomuksen rakentamisen vaiheet voivat yleisessä muodossa olla seuraavat: 1) yksilö tulee tietoiseksi yksittäisistä tapahtumaan liittyvistä näkö- ja muistihavainnoistaan ja voimakkaista tunneaistimuksistaan ja kykenee antamaan niille verbaalisen muodon; 2) yksilö kykenee järjestämään tähän nimenomaiseen tapahtumaan liittyvät konkreettiset toimintakuvaukset ja abstraktimmat syy-seuraussuhteet loogiseen järjestykseen; 3) yksilö kykenee sijoittamaan tämän tapahtuman syy-seuraussuhteet osaksi yleisempää tapahtumien joukkoa ja siinä vaikuttavia toiminnan lainalaisuuksia (esim. mitä tässä merionnettomuudessa mukana olleille yleensä tapahtui ja mikä on minun asemassani olevan henkilön rooli siinä).

Toisessa kategoriaryhmässä, jossa yhdistettiin ajatusrakenteet ja tunnetilakuvaukset, oli hypoteesin mukaisesti jälkipuintiin osallistuneilla prosenttiosuus suurempi kuin siihen osallistumattomilla. Tarkasteltaessa tämän kategoriaryhmän yksittäisten kategorioiden eroja on syytä kiinnittää huomiota siihen, että niillä, jotka eivät osallistuneet jälkipuintiin oli kertomuksissaan suuremmat prosenttiosuudet erityisesti epätoivoisia ajatuksia (17,5 %) ja myös hämmennystä ilmaisevia organisoimattomia ajatuksia (9,4 %) kuin niillä, jotka osallistuivat jälkipuintiin (epätoivoiset ajatukset 13,6 %, hämmennystä ilmaisevat organisoimattomat ajatukset 7,6 %). Sen sijaan negatiivisissa tunnetilakuvauksissa tilanne oli päinvastainen: jälkipuintiin osallistuneilla niiden osuus oli 13,8 % ja osallistumattomilla 9,3 %. Positiivisissa tunnetilakuvauksissa erot eivät olleet merkitseviä.

Yhtenä selityksenä mainituille tuloksille voidaan pitää sitä, että epätoivoisissa ja hämmennystä ilmaisevissa ajatuksissa muistot ovat vielä kiinnittyneet osaksi konkreettista toimintatilannetta, kun taas negatiivisten tunnetilakuvausten osalta tuntemukset on jo pystytty objektivoimaan ja abstrahoimaan osaksi yleisempää tunnetiloja jäsentävää viitekehystä. Tässä on siis otettava huomioon, että kyky käsitteellistää tunnetila juuri negatiiviseksi edustaa korkeammalla tasolla olevaa eksplikointia ja jäsentymistä kuin kuvaukset epätoivoisuudesta ja hämmennyksestä.

Fragmentaatiokategorian muodostaminen tutkimuksen kohteena olevasta aineistosta oli kaikkein hankalinta. Tähän kategoriaan otettiin ainoastaan sellaiset kokonaiset lauseet, jotka selkeästi ilmaisivat epäyhtenäisiä ajatuskulkuja eli toisin sanoen olivat loogisesti ristiriitaisia. Tällaisia lauseita oli kummassakin kertomusten joukossa hyvin vähän joskin jakautuma oli odotusten mukainen: jälkipuintiin osallistuneilla 1,4 % ja osallistumattomilla 2,9 %.

Kategoriaryhmässä, jossa yhdistettiin kaikki toimintakuvaukset ja dialogit olivat tulokset myös hypoteesin mukaisia. Tämän voi siis katsoa heijastavan sitä, että niillä henkilöillä, jotka eivät osallistuneet jälkipuintiin, tapahtumien rekonstruointi omassa tietoisuudessa on vielä sillä tasolla, jossa konkreettiset toimintakuvaukset saavat korostuneemman merkityksen. Erityisen mielenkiintoinen on kuitenkin se havainto, että varsinainen erottava tekijä löytyi juuri henkilön oman toiminnan kuvauksista: jälkipuintiin osallistuneilla oman toiminnan kuvauksia oli 12,7 % ja siihen osallistumattomilla 17,2 %. Sen sijaan muiden henkilöiden ja ympärillä tapahtuvan toiminnan kuvauksissa ei ollut merkitsevää eroa: jälkipuintiin osallistuneilla osuus oli 6,9 % ja jälkipuintiin osallistumattomilla 7,6 %. Foan, Molnarin ja Cashmanin (24) tutkimuksessa raiskauksen uhreista saatiin samansuuntainen tulos. Selitystä tulokseen voidaan hakea siitä ajatuksesta, että jälkipuintiin osallistumattomilla henkilöillä toiminnan heijastaminen omien subjektiivisten reaktioiden kautta korostuu eikä tapahtumien käsitteellistäminen laajemman kollektiivisen viitekehyksen kautta ole vielä jäsentyneessä muodossa. Konkreettisia dialogikuvauksia oli kaikissa kertomuksissa hyvin vähän.

Tapahtumaympäristöön liittyvien yksityiskohtien kuvauksia oli prosentuaalisesti samassa suhteessa kummassakin ryhmässä: jälkipuintiin osallistuneilla 5,9 % ja jälkipuintiin osallistumattomilla 5,3 %.

Tarkasteltaessa sitä, mikä oli tutkimukseen osallistuneiden kokonaisjoukon valmius tuottaa kokemuksistaan kirjallisessa muodossa oleva kertomus, saatiin myös hypoteesin mukainen tulos. Niistä henkilökunnan jäsenistä, jotka osallistuivat jälkipuintiin tuotti narratiivin 29,9 % ja jälkipuintiin osallistumattomista sen tuotti 15,7 % (df 84,1; p < 0,001).

POHDINTA

Psykologinen jälkipuinti auttaa jäsentämään tapahtumia

Tuloksia arvioitaessa on otettava huomioon, että psykologisesta jälkipuinnista tehtyjä tutkimuksia on edelleen suhteellisen vähän. Tutkimuksissa on yleensä mitattu vastaajien oireiden määrää erilaisilla mittareilla tai verrattu jälkipuintiin osallistuneiden ja osallistumattomien näillä mittareilla eri ajankohtina ilmaisemien oireiden määrää. Näissä tutkimuksissa saadut tulokset ovat olleet keskenään ristiriitaisia. Sen sijaan ei ole juurikaan pohdittu sitä, mitä raportoitu oireiden määrä ilmaisee ja miten se on syytä tulkita. Dyregrov (28) on kuitenkin tuonut esille epäilyksensä siitä, onko oireiden määrä paras tapa arvioida psykologisen jälkipuinnin tuloksellisuutta vai onko kysymys mahdollisesti siitä, miten tietoisia vastaajat ovat oireistaan tai miten halukkaita he ovat raportoimaan kokemiaan oireita. Tässä raportoidussa tutkimuksessa haluttiin tavanomaisten, standardoitujen mittarien ohella tutkia jälkipuinnin vaikutuksia muulla tavalla. Lähtökohtana hypoteeseille olivat traumaattinen muistitutkimus ja teoreettiset oletukset psykologisen jälkipuinnin vaikutusmekanismeista. Alustavien analyysien mukaan jälkipuintiin osallistuneiden ja osallistumattomien välillä ei löytynyt tilastollisesti merkitsevää eroa kahdella käytetyllä mittarilla mitattuna (Eränen L, julkaisematon havainto). Nämä mittarit olivat traumatutkimuksessakin paljon käytetyt Beckin depressiomittari ja Symptom Check List-90-R. Vastaajien kirjoittamia kertomuksia ja niiden rakenteita analysoitaessa ryhmien väliltä kuitenkin löytyi eroja. Tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että psykologisen jälkipuinnin vaikutukset saattavat olla merkittävämmät kokemuksen prosessoinnin, elämänarvojen arvioinnin ja skeemojen mukauttamisen tasolla kuin suoraan psyykkisiä oireita mitattaessa. Tähänastinen tutkimus jälkipuinnista on pitäytynyt oireiden mittaamisessa. Tämä tutkimus on ensimmäinen, jossa on pyritty tavoittamaan psykologisen prosessoinnin onnistuneisuus ja vertaamaan sitä psykologiseen jälkipuintiin osallistuneiden ja osallistumattomien ryhmien välillä. Jatkossa tarvitaan useampia tämänkaltaisia, laadullisia menetelmiä käyttäviä tutkimuksia, jotta tavoitettaisiin sellaisetkin vaikutukset, jotka eivät ilmene oireita mitattaessa. Jatkotutkimuksissa olisi, mikäli suinkin mahdollista, syytä välttää kaikille (myös tässä raportoidulle) tutkimuksille ominainen heikkous eli vastaajien valikoituminen. Tutkimusotannassa jälkipuintiin osallistuvien ja osallistumattomien tulisi ehdottomasti olla satunnaisesti poimittuja, jotta vältettäisiin vastaajien omaan valintaan perustuvan ryhmittelyn aiheuttama vinoutuneisuus. Samanlaistettujen verrokkien käyttö voisi myös olla mahdollista huolellisesti laadituissa tutkimusolosuhteissa ja antaisi parhaiten tietoa psykologisen jälkipuinnin vaikutuksista.