Sairauspoissaolot masennushäiriöiden yhteydessä
Terveys 2000 -väestötutkimuksen tuloksia

Vuosittain noin 6 % työssä käyvistä suomalaisista sairastaa masennusta (1). Masennustilojen perusteella korvatut sairauspäivärahakaudet ovat lähes kaksinkertaistuneet Suomessa kymmenen viime vuoden aikana (2). Vuonna 2007 korvattiin masennustilojen vuoksi kaikkiaan yli 2,5 miljoonaa sairauspäivää (3). Masennustilojen on arvioitu johtavan keskimäärin yli kahteen menetettyyn työpäivään sairastamiskuukautta kohti (4) tai yhteensä 18 menetettyyn työpäivään vuodessa työtehon heikkenemisen muodossa (5). Mielenterveyden häiriöt, ja näistä erityisesti masennustilat, ovat Suomessa yleisin työkyvyttömyyden syy. Vuonna 2007 mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt kattoivat 34 % uusien työkyvyttömyyseläkkeiden päädiagnooseista (6,7). Myös lievä masennus voi ennakoida työkyvyttömyyttä (8,9,10,11).

Vantaan Depressio-tutkimuksessa 43 % työssä käyvistä masennuspotilaista oli erikoissairaanhoidon piiriin tullessaan sairauslomalla joko psyykkisin tai somaattisin perustein (12). Kuopion yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikan avohoitoon lähetetyistä masennuspotilaista, joiden hoitoa seurattiin tutkimuspoliklinikalla, 43 % oli seurannan alussa sairauslomalla ja 13 % eläkkeellä (13). Tämä aineisto ei rajoittunut vain työssä oleviin. Kuuden vuoden seurannan päättyessä 60 % tutkittavista oli työkyvyttömänä. Myös muissa tutkimuksissa enemmistö masennuspotilaista on ollut seurantajaksoilla ainakin osittain työkyvyttömänä (14,15). Väestötasoista tietoa siitä, kuinka yleistä sairauspoissaoloina ilmenevä työkyvyttömyys on masennushäiriöiden yhteydessä Suomessa, ei kuitenkaan ole.

Masennusta sairastavien sairauspoissaoloihin liittyvistä tekijöistä tiedetään varsin vähän. Vantaan erikoissairaanhoidon masennuspotilaista yli 50-vuotiaat, naiset, vaikea-asteisesta masennuksesta kärsivät sekä aikaisemmin masennusjaksoja poteneet olivat muita yleisemmin poissa töistä masennustilan yhteydessä (12). Satakunnan erikoissairaanhoidon masennuspotilaista ne henkilöt, jotka asuivat toisen henkilön kanssa, olivat 30 kuukauden seurannan aikana muita yleisemmin sairauslomilla (14). Kansaneläkelaitoksen tutkimuksessa masennuksen vuoksi sairauslomalla jo kertaalleen olleiden tulevaa työkyvyttömyyttä ennustivat korkea ikä, matala sosioekonominen asema, sairausloman pitkä kesto ja vaikea-asteinen masennus (15).

Tutkimuksissa on viime vuosina havaittu, että masennustilojen moninaisten taustatekijöiden joukossa esiintyy myös psykososiaalisia työstressitekijöitä (16-27). Etenkin liiallisen työkuormituksen ja kielteisen sosiaalisen vuorovaikutuksen on todettu lisäävän masennusoireilua ja masennustilan puhkeamisen todennäköisyyttä. Samojen työolotekijöiden on osoitettu olevan yhteydessä myös tuleviin sairauspoissaoloihin (28,29,30,31) ja työkyvyttömyyseläkkeisiin (32). Vaikka on viitteitä siitä, että huono psykososiaalinen työympäristö voi lisätä työntekijöiden sairauspoissaoloja (33, 34,35), työoloja ei ole tarkemmin huomioitu masennuspotilaiden työkykyä selvittäneissä tutkimuksissa.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää edustavasta suomalaisesta väestöaineistosta, kuinka suurella osalla kaikista niistä työntekijöistä, joilla todettiin masennusoireyhtymä (vakava masennustila, pitkäaikainen masennus tai lievä, subkliininen masennushäiriö), oli rekisteritietojen perusteella vähintään yksi Kelan korvauksiin oikeuttava, yli 9 arkipäivää kestänyt sairauspoissaolo kahden vuoden aikana tutkimuksen yhteydessä. Tämän lisäksi kartoitettiin, mitkä sosiodemografiset, kliiniset ja työoloihin liittyvät tekijät olivat yhteydessä sairauspoissaoloon.

Aineisto ja menetelmät

Terveys 2000 -tutkimus on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen koordinoima, koko suomalaista 30 vuotta täyttänyttä aikuisväestöä edustava terveystutkimus, joka toteutettiin vuoden 2000 elokuun ja vuoden 2001 kesäkuun välisenä aikana. Sen otos oli kaksivaiheinen edustaen Manner-Suomessa asuvaa 30 vuotta täyttänyttä väestöä (36). Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin eettinen työryhmä on hyväksynyt tutkimuksen.

Tutkittavat osallistuivat ensin heidän kotonaan järjestettyyn haastatteluun, jonka yhteydessä heille jätettiin täytettäväksi kyselylomake. Lomake palautettiin terveystarkastuksessa, joka sisälsi oirehaastattelun, laboratoriokokeita ja mittauksia, kliinisen lääkärintarkastuksen sekä mielenterveyshaastattelun. Tutkittaville korvatut sairauspoissaolopäivät poimittiin Kansaneläkelaitoksen rekisteristä ja myönnetyt työkyvyttömyyseläkkeet Eläketurvakeskuksen rekisteristä henkilötunnistetta apuna käyttäen.

Kaikkiaan 30 vuotta täyttäneiden suomalaisten otokseen (n = 8 028) kuului 5 871 työikäistä (30-64 vuotta). Tästä joukosta saatiin haastateltua 5 152 henkilöä (88 %), kyselyn palautti 4 935 (84 %), terveystarkastukseen osallistui 4 886 (83 %) ja kattavasti mielenterveyshaastatteluun osallistui 4 706 henkilöä (80 %). Heistä, jotka osallistuivat kaikkiin edellä lueteltuihin (n = 4 657), ne 3 411 henkilöä, jotka olivat haastattelun mukaan koko- tai osapäivätyössä, muodostivat tämän tutkimuksen perusjoukon.

Mielenterveyden häiriöt kartoitettiin epidemiologisiin tutkimuksiin kehitetyllä standardoidulla CIDI-haastattelumenetelmällä (Composite International Diagnostic Interview) (37). Mielenterveyshaastattelun perusteella saatiin määriteltyä DSM-IV -tautiluokituksen (Diagnostic Statistical Manual, 4. versio) (38) mukaiset kriteerit kolmelle eri masennusoireyhtymälle: vakava masennustila (esiintyvyys edeltäneiden 12 kuukauden aikana), pitkäaikainen masennus eli dystyyminen häiriö ja lievä, subkliininen masennushäiriö. Nämä masennushäiriöt eroavat toisistaan oireiden määrän ja keston suhteen. Vakavassa masennustilassa (DSM-IV:ssä koodi 296.2 tai 296.3) potilaalla esiintyy vähintään 5 oiretta yhtäjaksoisesti vähintään kahden viikon ajan. Lievässä, subkliinisessä masennushäiriössä, joka on lähinnä tutkimuskäyttöön tarkoitettu luokka (DSM-IV:ssä osa koodia 311), oireita on vähemmän (2-4 oiretta). Pitkäaikaisessakin masennuksessa (DSM-IV:ssä koodi 300.4) oireita on vähemmän (ainakin 3) mutta niitä esiintyy vähintään kahden vuoden ajan. Kaikkiaan 409 henkilöllä (12 %) todettiin jokin näistä kolmesta masennusoireyhtymästä, ja he muodostivat tämän tutkimuksen tutkimusjoukon.

Masennuksen ajankohtainen vaikeusaste selvitettiin Beckin depressioasteikolla (BDI) (39). BDI-vastausten summapistemäärä luokiteltiin kolmeen ryhmään: ei masennusta (0-9 pistettä), lievä masennus (10-18 pistettä) ja kohtalainen tai vaikea masennus (19-63 pistettä). Lisäksi CIDI:n perusteella muodostettiin kaksiluokkaiset muuttujat kuvaamaan, oliko henkilöllä jokin ahdistuneisuushäiriö (paniikkihäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, sosiaalinen fobia, agorafobia tai spesifioimaton fobia) tai alkoholinkäyttöhäiriö (alkoholiriippuvuus tai alkoholin väärinkäyttö).

Terveystarkastuksessa todettujen sydän- ja verisuonitautien, tuki- ja liikuntaelinsairauksien, hengityselinsairauksien tai muiden somaattisten sairauksien perusteella muodostettiin kaksiluokkainen muuttuja kuvaamaan, oliko henkilöllä jokin somaattinen sairaus.

Kansaneläkelaitoksen korvaamat, lääkärintodistukseen perustuvat sairauspäivärahapäivät yli 9 arkipäivää kestäneistä (sairastumispäivä pois lukien) sairauspäivärahakausista vuosilta 2000-2001 poimittiin Kansaneläkelaitoksen rekisteristä. Niistä muodostettiin kaksiluokkainen muuttuja kuvaamaan sitä, oliko henkilöllä ollut vähintään yksi yli 9 arkipäivää kestänyt sairauspäivärahakausi 1.1.2000- 31.12.2001. Tämän lisäksi muodostettiin korvattuja sairauspäiviä kuvaava muuttuja: 0, 1-30, 31-60, 61-150 tai yli 150 päivää. Tiedot vuosina 2000-2001 myönnetyistä työkyvyttömyyseläkkeistä (varsinainen ja osatyökyvyttömyyseläke sekä yksilöllinen varhaiseläke) poimittiin Eläketurvakeskuksen rekisteristä.

Fyysisen työkuormituksen aste selvitettiin yhdellä kysymyksellä, jossa oli 4 vastausvaihtoehtoa. Psyykkistä työkuormitusta arvioitiin Karasekin (40) työn vaatimukset - työn hallinta -mallin mukaisesti. Vastaukset työn psyykkisten vaatimusten kysymyksiin ja työn hallinnan kysymyksiin laskettiin yhteen ja summat jaettiin mediaanin kohdalta kahtia, vähäisiksi ja suuriksi vaatimuksiksi ja hallinnanmahdollisuuksiksi. Henkilöt luokiteltiin neljään ryhmään työn suhteen: kuormittava (suuret vaatimukset ja vähäinen hallinta), vähän kuormittava (vähäiset vaatimukset ja suuri hallinta), aktiivinen (suuret vaatimukset ja hallinta) ja passiivinen (vähäiset vaatimukset ja hallinta).

Muita psykososiaalisia työolotekijöitä ja työkykyä selvitettiin yksittäisillä kysymyksillä: Saako työntekijä tarvitessaan tukea esimieheltään ja työtovereiltaan? Arvostetaanko työntekijän työtä hänen työyhteisössään? Millaiset mahdollisuudet työntekijällä on saada työssään työtaitojaan ja osaamistaan kehittävää koulutusta? Kuinka tyytyväinen työntekijä on nykyiseen työhönsä? Mihin suuntaan työntekijä uskoo työkykynsä kehittyvän seuraavan kahden vuoden kuluessa? Viimeistä kysymystä lukuun ottamatta käytössä olleet viisiluokkaiset Likertin vastausasteikot muunnettiin kolmeluokkaisiksi yhdistämällä myönteiset ja kielteiset äärivastaukset. Viidestä työn epävarmuustekijöitä selvittäneestä kysymyksestä (lakkautuksen, toisiin tehtäviin siirron, lomautuksen, irtisanomisen ja pitkäaikaisen työttömyyden uhka) muodostettiin kaksiluokkainen muuttuja: epävarmuutta ei ollut silloin, kun kaikkia kysyttyjä uhkia oli esiintynyt melko tai erittäin vähän.

Haastattelussa selvitettiin henkilön sukupuoli, ikä, siviilisääty, perus- ja ammatillinen koulutustaso, työsuhdetyyppi (vakinainen, määräaikainen), työnantajasektori, työskentely ihmissuhdealalla (sosiaali- ja terveysala tai opetusala) ja keskimääräinen viikoittainen työaika tunteina.

Tilastomenetelmät

Aineisto analysoitiin SAS/SUDAAN-ohjelmistolla, joka on suunniteltu hyödyntämään painokerroin-, osite- ja ryvästietoja monimutkaisissa otanta-asetelmissa. Masennuspotilaille korvatuista sairauspäivärahakausista, niiden kestosta ja myönnetyistä työkyvyttömyyseläkkeistä laskettiin suorat jakaumat. Sosiodemografisia, kliinisiä ja työoloihin liittyviä tekijöitä kuvaavat muuttujat ristiintaulukoitiin esiintyneen sairauspoissaolon (ei/kyllä) kanssa. Kuhunkin yksittäiseen muuttujaan liittyvä sairauspoissaolon riski laskettiin logistisella regressioanalyysillä. Toisen vaiheen regressioanalyyseissä otettiin kunkin muuttujan kohdalla kovariaateiksi ne tekijät, jotka olivat ensimmäisessä vaiheessa olleet merkitsevässä yhteydessä sairauspoissaoloon.

Tulokset

Tutkimuksen kriteerit täyttäneistä työssäkävijöistä, joilla oli todettu jokin masennushäiriö, 181:n oireet täyttivät vakavan masennustilan kriteerit. Lopuista 34:llä oli pitkäaikainen masennus ja 194:llä lievä, subkliininen masennushäiriö. Näistä 409 henkilöstä 63 % oli naisia ja 68 % eli parisuhteessa. Suurimman ryhmän (39 %) muodostivat 45-54-vuotiaat ennen 35- 44-vuotiaita (31 %), tätä nuorempia (18 %) ja vanhinta ikäryhmää (12 %). Suuri osa oli käynyt lukion (38 %), mutta ammatillinen koulutus jakautui melko tasaisesti koulutasoisen (29 %), sitä niukemman (27 %), opistotasoisen (27 %) ja korkeakoulutasoisen (17 %) kesken. Lähes puolet tutkituista oli töissä yksityissektorilla (45 %) ja neljännes (25 %) oli ihmissuhdetyössä. Enemmistö teki keskimäärin 7-8-tuntista työpäivää (71 %). Lähes puolella (46 %) ei tutkimushetkellä ollut ajankohtaisia masennusoireita (BDI). Sen sijaan yli puolella (63 %) oli samanaikaisesti jokin somaattinen sairaus, 18 %:lla ahdistuneisuushäiriö ja 9 %:lla alkoholinkäyttöhäiriö.

Niistä työntekijöistä, joiden oireet täyttivät jonkin masennushäiriön kriteerit, 118:lla (29 %) oli ollut vähintään yksi Kelan korvaama päivärahakausi vuosina 2000-2001. Yli 30 sairauspäivää oli korvattu 11 %:lle masentuneista (kuvio 1). Kelan korvaama sairauspoissaolo oli hieman yleisempi niillä, joilla oli vakava masennustila (34 %), kuin niillä, joilla oli pitkäaikainen masennus (29 %) tai lievä, subkliininen masennushäiriö (24 %) (kuvio 2), mutta tämä ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (p = 0,09). Tutkimusajanjakson aikana 12 masentuneelle (3 %) myönnettiin työkyvyttömyyseläke, mutta he olivat yhtä lukuun ottamatta samoja henkilöitä kuin ne, joilla oli ollut ainakin yksi sairauspäivärahakausi.

Sosiodemografisista taustatekijöistä tutkittavan ikä, peruskoulutus ja työsuhdetyyppi olivat yhteydessä sairauspäivärahakauteen masennushäiriöissä (taulukko 1). Sairauspoissaolon todennäköisyys oli suurempi 35 vuotta täyttäneillä tätä nuorempiin verrattuna sekä korkeintaan perus- tai keskikoulun käyneillä lukion suorittaneisiin verrattuna. Sen sijaan sairauspoissaolo oli harvinaisempi määräaikaisessa työsuhteessa olleilla ja yrittäjillä pysyvässä työsuhteessa olleisiin verrattuna.

Kliinisistä tekijöistä ajankohtaisen masennusoireilun vaikeusaste, somaattisen sairauden olemassaolo ja oma arvio tulevasta työkyvystä olivat yhteydessä sairauspäivärahakauteen masennushäiriön yhteydessä (taulukko 1). Sairauspoissaolon todennäköisyys oli suurempi niillä, joilla oli tutkimushetkellä vähintään keskivaikeita masennuksen oireita tai jokin somaattinen sairaus, sekä niillä, jotka arvioivat tulevan työkykynsä nykyistä huonommaksi. Työolotekijöistä koettu oman työn heikko arvostus työyhteisössä ja tyytymättömyys työhön olivat yhteydessä sairauspoissaoloon masennushäiriön yhteydessä (taulukko 2).

Kun analyyseissä kontrolloitiin kaikki ne tekijät, joilla oli tilastollisesti merkitsevä yhteys sairauspäivärahakauteen, sairauspoissaoloon olivat merkitsevässä yhteydessä ikä, työnantaja, työsuhdetyyppi, somaattinen sairaus ja arvio tulevasta työkyvystä (taulukot 1 ja 2). Sairauspäivärahakausi oli masennushäiriön yhteydessä muita yleisemmin 35-44-vuotiailla, kunnan työntekijöillä, somaattisesti sairailla ja tulevaan työkykyynsä pessimistisesti suhtautuneilla ja muita harvemmin määräaikaisessa työsuhteessa olleilla.

Pohdinta

Tässä yli 30-vuotiasta suomalaista aikuisväestöä edustavassa tutkimuksessa kävi ilmi, että hieman alle kolmanneksella (29 %) masennushäiriön kriteerit täyttäneistä työntekijöistä oli kahden vuoden pituisella tutkimusajanjaksolla ollut yli 9 arkipäivää kestänyt sairauspäivärahakausi. Tutkimuksessa ei rajoituttu tarkastelemaan ainoastaan masennusdiagnoosin perusteella myönnettyjä sairauslomia, vaan masennusoireyhtymästä kärsineen henkilön sairauspoissaolon perusteena oli saattanut olla myös jokin fyysinen sairaus, esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinsairaus.

Masennuspotilaiden on todettu olevan melko harvoin terveyspalvelujen tai hoidon piirissä (41,42). Terveys 2000 -väestöaineistoon perustuneessa työikäisten suomalaisten mielenterveyspalvelujen käyttöä kartoittaneessa tutkimuksessa todettiin, että vain runsaalla kolmanneksella vakavasta tai pitkäaikaisesta masennuksesta kärsineistä työssä käyvistä oli edeltäneen vuoden aikana ollut hoitokontakti mielenterveysongelman vuoksi (1). Aiemmista tutkimuksista poiketen käsillä olevassa tutkimuksessa olivat mukana myös ne henkilöt, joilla oli lievä, subkliininen masennushäiriö. Nyt toteutetun tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että koko väestön tasolla tarkasteltuna eriasteisten masennushäiriöiden kriteerit täyttävillä on harvemmin sairauspäivärahakausia kuin työssä käyvillä erikoissairaanhoidon masennuspotilailla (12,14).

Sairauspoissaolon todennäköisyys lisääntyi masennushäiriöstä kärsivillä iän myötä. Tulos vastaa sitä, mitä mielenterveyden häiriöistä ja työkyvystä on aiemmin todettu (13,14). Kun muutkin sairauspoissaoloa selittävät tekijät otettiin huomioon, sairauspoissaolon todennäköisyys korostui 35-44-vuotiailla.

Myös matala peruskoulutustaso liittyi suurempaan sairauspoissaolon todennäköisyyteen. Se, että henkilö oli käynyt korkeintaan perus- tai keskikoulun, oli yhteydessä sairauspoissaoloon, mutta sillä ei ollut itsenäistä yhteyttä sen jälkeen, kun muut tekijät oli huomioitu. Matalalla sosioekonomisella asemalla, joka korreloi vahvasti lyhyeen koulutukseen, on aiemmin todettu olevan yhteys suurempaan mielenterveyden häiriön esiintymisen todennäköisyyteen (43).

Epävarmaa työmarkkina-asemaa kuvaava määräaikainen työsuhde oli itsenäisesti yhteydessä työssä pysymiseen masennuksesta huolimatta. Vaikka työelämän epävarmuuden on todettu lisäävän psyykkistä oireilua (44), määräaikaisissa työsuhteissa olevilla on todettu olevan muita vähemmän sairauspoissaoloja, erityisesti silloin, kun heillä on terveysongelmia (45). Määräaikaiseen työsuhteeseen liittyvä epävarmuus ja työn loppumisen uhka voivat nostaa kynnystä jäädä pois työstä ja lisätä alttiutta työskennellä sairaana.

Kunnan työntekijöillä oli muita suuremmalla todennäköisyydellä fyysisestä tai psyykkisestä sairaudesta johtuva sairauspäivärahakausi masennuksen yhteydessä. Työ ja terveys Suomessa -tutkimuksen mukaan (46) kunta-alan työntekijät kokivat työnsä vuonna 2006 yleisemmin henkisesti rasittavaksi kuin yksityisellä sektorilla tai valtion palveluksessa työskentelevät. Pitkään jatkuva liiallinen työkuormitus voi lisätä alttiutta sairastua masennukseen (22,26). Toisaalta työpaikkojen käytännöt varhaiseen tukeen ja työhönpaluuseen saattavat vaihdella työnantajittain. Kuntien eläkevakuutuksen tuoreen selvityksen mukaan (47) henkilöstöasioista vastaavat arvioivat työterveyshuoltojen osaamisen työkykyasioissa vaihtelevaksi. Kunnallisessa työterveyshuollossa arvioitiin työssä jatkamisen suurimpien haasteiden liittyvän mielenterveyden häiriöihin sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksiin.

Niillä henkilöillä, joiden masennusoireet olivat tutkimusvaiheessa vähintään keskivaikeita Beckin depressioasteikon perusteella, oli yleisemmin sairauspoissaolo verrattuna työntekijöihin, joilla ei ollut ajankohtaisia masennusoireita. Masennuksen korkean vaikeusasteen (10,11) on aiemmin todettu olevan yhteydessä erityisesti tulevaan työkyvyttömyyteen. Tässä tutkimuksessa masennuksen ajankohtaisella vaikeusasteella ei kuitenkaan ollut itsenäistä yhteyttä sairauspoissaoloon sen jälkeen, kun muut vaikuttavat tekijät oli huomioitu. On mahdollista, että henkilön itse raportoimilla masennusoireilla oli yhteistä varianssia muiden itse raportoitujen tekijöiden, kuten psykososiaalisten työolotekijöiden, kanssa esimerkiksi kielteisesti värittyneen havainnointityylin vuoksi (48), ja siksi ajankohtaisten masennusoireiden vaikutus ei säilynyt merkitsevänä kontrolloidussa mallissa. Toisaalta sairauspoissaolon todennäköisyys ei myöskään eronnut tilastollisesti merkitsevästi masennushäiriön laadun mukaan.

Masennusoireiden määrän ja työkyvyn suhde ei todennäköisesti ole suoraviivainen. Esimerkiksi työntekijän työtehtävien vaatimukset voivat määritellä sen, millaisten oireiden ja toimintakyvyn vajavuuksien kanssa kyseisestä työstä voi suoriutua. On myös todennäköistä, että tässä tutkimuksessa osalle masennuksesta kärsineistä työntekijöistä sairauslomaa oli myönnetty jonkin samanaikaisen ruumiillisen sairauden eikä masennuksen perusteella. Masennuksen vaikeusasteen merkitystä arvioitaessa on huomattava, että ajankohtaisten masennusoireiden sijaan olisi ollut parempi huomioida masennuksen alkuperäinen vaikeusaste, mikä ei tässä tutkimuksessa kuitenkaan ollut mahdollista.

Yhtäaikainen somaattinen sairaus oli itsenäisesti yhteydessä sairauspoissaoloon masennuksen yhteydessä. Komorbiditeetin on somaattisten sairauksien osalta (14,49) aiemminkin todettu vaikuttavan kielteisesti masennuspotilaiden työkykyyn. Myös oma arvio tulevasta työkyvystä oli itsenäisesti yhteydessä masentuneilla esiintyneisiin sairauspoissaoloihin. Niille, jotka arvioivat tulevan työkykynsä nykyistä huonommaksi, korvattiin sairauspäiviä muita yleisemmin. Aiemmin esimerkiksi itsetunnon on osoitettu olevan myönteisesti yhteydessä masennuksesta toipumiseen työkykyisyyden näkökulmasta (14). Lisäksi omaa terveydentilaa tai työkykyä koskevan arvion on todettu toimivan melko luotettavana ennusteena terveyden kehittymiselle (50).

Vähäisellä työn koetulla arvostuksella ja heikolla työtyytyväisyydellä oli yhteys esiintyneeseen poissaoloon. Työntekijöiden kokema työtyytyväisyys (51) on aiemmin todettu työntekijöiden mielenterveyden kannalta merkittäväksi tekijäksi. Työhön perustuvan arvostuksen on puolestaan todettu olevan yksi mahdollinen työn voimavara, joka voi puskuroida suurten työn vaatimusten ja muiden työkuormitusta aiheuttavien tekijöiden terveysvaikutuksia (52) mielenterveydenkin osalta (16). Psykososiaaliset työolotekijät eivät kuitenkaan olleet itsenäisesti yhteydessä poissaoloihin masentuneilla. Tämä ei ole yllättävää, koska monissa tutkimuksissa on osoitettu, että psykososiaaliset työolotekijät saattavat altistaa masennukselle (16-27). Jos oletetaan, että ainakin osalla masentuneista työolot olivat jo alun perin jossain määrin huonohkot, saattaa olla, että niissä ei enää esiintynyt riittävästi vaihtelua selittämään masentuneiden poissaoloja.

Tämän tutkimuksen vahvuuksia ovat edustava väestöotos ja hyvä osallistumisaktiivisuus. Masennusoireyhtymien ja muiden mielenterveyden häiriöiden arviointi perustui stardardoituun CIDI-mielenterveyshaastatteluun. CIDI on todettu luotettavaksi ja päteväksi arviointimenetelmäksi ei-psykoottisia yleisiä mielenterveyden häiriöitä tutkittaessa (53), vaikkakin se saattaa antaa hieman yliarvioituja lukuja juuri masennuksen esiintyvyydestä (54). Somaattisten sairauksien arviointi perustui oirehaastatteluun, laboratoriotutkimuksiin ja kliiniseen lääkärintarkastukseen. Sairauspoissaolot ja työkyvyttömyyseläkkeet kerättiin riippumattomista rekistereistä, jotka kattavat kaikki suomalaiset. Näiden vahvuuksien avulla saatiin melko luotettava kuva sairauspoissaolojen yleisyydestä kaikilla masennushäiriöiden kriteerit täyttäneillä riippumatta siitä, olivatko henkilöt hakeutuneet hoitoon masennuksen vuoksi vai eivät. Masennushäiriöt ovat kuitenkin melko harvinaisia ja vain osalla näistä tapauksista oli sairauspoissaolo. Siksi joidenkin alaryhmien pieni koko saattoi heikentää tilastollista voimaa analyyseissä. Lisäksi masentuneiden työntekijöiden kielteiset käsitykset ja mielikuvat saattoivat vaikuttaa itsearviointiin perustuvia tekijöitä koskeviin tuloksiin.

Aktiivinen ja monipuolinen hoito tukee parhaiten masennuksesta toipumista (55). Tämän lisäksi tutkimuksissa on saatu viitteitä keinoista, joiden avulla voidaan tukea masennuspotilaiden paluuta töihin oireiden lievityttyä (56). Esimerkiksi norjalaisessa satunnaistetussa ja kontrolloidussa tutkimuksessa työntekijän kotiin postitettu tiedote työn joustomahdollisuuksista sairauden yhteydessä vähensi mielenterveyspotilaiden sairauspoissaolon pituutta (57). Sekä yksilöön kohdistuvista että työpaikkatasolla toteutetuista toimenpiteistä koostunut interventio lyhensi mielenterveyssyistä johtuvien sairauspoissaolojen pituutta hollantilaisilla yrittäjillä (58). Työhön palaaminen ja mahdollisuus muokata työtehtäviä edistivät masennusoireiden vähenemistä vuoden aikana sellaisilla työntekijöillä, joilla oli ollut sairauspoissaolo mielenterveyssyistä (59).

Työterveyshuolloilla on kanavia tavoittaa merkittävässä työkyvyttömyysriskissä olevat työntekijät jo varhaisessa vaiheessa. Esimerkiksi masennusoireiden, alkoholin suurkulutuksen ja tuki- ja liiikuntaelinongelmien seulominen terveyskyselyillä voi mahdollistaa terveyttä ja työkykyä tukevien hoito- ja muiden toimenpiteiden käynnistämisen ajoissa (60,61). Mahdollinen monihäiriöisyys on syytä ottaa huomioon myös masennuspotilaan hoidon ja kuntoutuksen suunnittelussa.

Työterveyshuolloissa tunnetaan työntekijöiden työolot. Työterveyshuolloilla on usein toimivat yhteydet myös työpaikan esimiehiin. Tämä mahdollistaa työhön liittyvien tekijöiden käsittelyn työterveyshuolloissa osana masennuksen hoitoa (62), mikä on osoittautunut kustannustehokkaaksi keinoksi edistää masentuneiden työhönpaluuta (63). Työterveyshuolto voi myös selvittää esimerkiksi osasairauspäivärahan ja työeläkekuntoutuksen mahdollisuuksia masennustoipilaiden työhönpaluun helpottamiseksi.

Tästä asiasta tiedettiin

- Masennustilat ovat lisääntyneet työkyvyttömyyden perusteena.

- Kliinisiin potilasaineistoihin perustuvien tutkimusten mukaan osa masentuneista palaa takaisin työelämään sairauspoissaolon jälkeen.

- Sairauspoissaolojen yleisyyteen vaikuttavat potilaan ikä, masennuksen vaikeusaste ja aikaisempien masennusjaksojen määrä.

Tämä tutkimus opetti

- Suomalaisista 30-64-vuotiaista työssä käyvistä, joilla oli vakava masennustila, pitkäaikainen masennus tai lievä, subkliininen masennushäiriö, alle kolmanneksella oli vähintään yksi yli 9 arkipäivää kestänyt sairauspäivärahakausi kahden vuoden ajanjaksolla.

- Sairauspoissaolo oli lähes yhtä yleinen masennushäiriöiden eri alaryhmissä.

- Sairauspäivärahakausi oli masennushäiriön yhteydessä muita yleisempi 35-44-vuotiailla, kunnan työntekijöillä, somaattisesti sairailla ja pessimistisesti työkykynsä kehittymiseen suhtautuvilla ja muita harvinaisempi määräaikaisilla työntekijöillä.